Omien joukossa

Kun lukee Blogistanin tekstejä, huomaa että usein blogien välillä on sukupolvieroja. Ne eivät missään nimessä ole enää kovin fataaleja, eivät vaadi n.k. isänmurhaa saati äitien tappamista, mutta tulevat joskus esiin niin, että on pakko kertoa joku asia moneen kertaan, koska toinen osapuoli ei käsitä mistä on kyse.

Väärinymmärrykset kulkevat moneen suuntaan, yhtä moneen kuin nyt on sukupolvia. Nettiyhteisöt ovat suunnilleen sama asia kuin ympäröivän todellisuuden yhteisöt. Jokuhan blogeja kirjoittaa.

Isovanhemmat ovat yksi sukupolvi, vanhemmat yksi ja lapset ynnä lapsenlapset viimeinen. Ikäluokista suurimman pitäisi olla iältään vähäisimpien kohdalla. Nyt ei niin ole.

Tämän päivän isovanhemmat kuuluvat suuriin ikäluokkiin, joita lasketaan syntyneen vuosina 1945-1951. On löydetty tilastollinen piikki vuoden 1945 elo-syyskuussa syntyneitä lapsia, joita on enemmän kuin suomalaisia on syntynyt ikinä. En muista nyt määrää, mutta todella paljon ihan uusia ihmisiä. Sotien aikana ei lapsia syntynyt niin paljon, mutta ehkä kuitenkin enemmän kuin edeltäneitä sukupolvia.

Omat vanhempani menivät naimisiin 1944 ja minä synnyin seuraavana vuonna elokuussa. Täällä kävi kylässä ystävä joka on syntynyt vuonna 1946. Huomasin jälleen kerran kuinka helppo on puhua oman ikäluokan ihmisen kanssa. Tausta on määrästämme huolimatta ollut hyvin samantapainen. Kansa oli kampeamassa itseään sodasta irti ja ulos, asettumassa aloilleen uudestaan, korjaamassa kaikkea rikkimennyttä ja menemässä ennen kaikkea naimisiin vihdoinkin. Meidän lapsuusmuistomme osuvat jälleenrakennuksen vuosiin.

Tausta on sama niinkin, että vanhempamme opettivat meidät tekemään työtä mutta myös ajattelemaan tarkasti mikä on tarpeen ja mikä ei. Tällainen opetus ei ole itsestään selvä asia nykyisen kaikkialle tunkeutuvan keskiluokan maailmassa. Elintaso on noussut, eettiset arvot ovat miltei kadonneet.

Ikäiseni ystävä antoi joitakin vuosia sitten lahjaksi kanadalaisen kirjan Born at the Right Time. A History of the Baby Boom Generation (Doug Owram, University of Toronto Press, 1996). Luen kirjaa silloin tällöin enkä ole nähnyt parempaa kokonaisesitystä sodanjälkeisten suurten ikäpolvien kulttuurista ja historiasta. Kanada ei paljon eroa Suomen demografisesta historiasta, vaikka väestöltään isompi onkin.

After 1945 long-term tendencies that emphasized the distinctiveness of youth accelerated, while short-term cyclical forces shoved youth to the fore. Political and social change provided youth with a cause and an opportunity to assert itself upon the world stage, at least briefly. (s. 138)

Ikäluokkamme näkyi ja kuului kaikkialla. Tuossa yllä olevassa puhutaan sosiaalisesta ja poliittisesta muutoksesta. Myös kulttuurinen muutos oli tulossa. Nuorisokulttuuri voimistui.

Nyt käynyt ystäväni antoi luettavaksi kirjan (olen aina uskonut kirjojen vaihtamiseen!) joka käsittelee samaa aihetta, mutta suomalaisesta näkökulmasta Kirja on Anja Salokanteleen ja Kaija Valkosen toimittama Kauaksi kotoa. Muutoksen sukupolvi kertoo (Kirjapaja 2012), jossa hänen kirjoittamansa kertomuksen lisäksi (ja se on kirjassa ensimmäisenä) on parinkymmenen muun suuriin ikäluokkiin kuuluvan ihmisen elämäntarina. Kanadalainen tutkimus ja tämä suomalainen esitys täydentävät toisiaan hienosti.

Olen lukenut kirjaa vähän yli viikon ajan ihastuksen vallassa ja vilkuillut välillä kanadalaiskirjan suuntaan. Kirja on tavattoman autenttinen ja sitä tekisi mieli kutsua todistusvoimaiseksi, ellei sanonta viittaisi jonkinsortin fundamentalismiin.

Firenzen renessanssirakennukset, palatsit ja kirkot häikäisivät, taidemuseot mykistivät, Tutkin renessanssimestareiden töitä mieli täynnä haikeutta. Missähän meillä mentiin, kun täällä jo näitä maalattiin?

Vähitellen aloin tajuta: emmekös me suomalaiset olleet silloin paljolti samassa pisteessä? Me rakensimme kirkkomme ja koristelimme ne mieli täynnä samaa etsintää, toivoa ja hartautta. Työkalut ja tekniikat olivat paljon karkeampia ja kulmikkaampia, kirveellä ja puukolla, kalkilla, kasviväreillä ja kimröökillä tehtiin melkein kaikki. Silti noista kirveskansan kirkoista välittyy sama sielukkuus ja puhtaus kuin renessanssimestareiden hienostuneista töistä.

Oli pakko matkustaa Grassinasta Lapuan Kauhajärvelle. (- - -) (s. 199, Antti Ojala, s. 1935, Lappajärvi)

Tarinan otos tuli vanhalla järjestelmällä: selasin kirjaa ja tökkäsin etusormeni yhdelle sivulle. Vuonna 1935 syntynyt kuvataiteilija ei ole ollenkaan outo suurten ikäluokkien joukossa. Hän jäi sotien jalkoihin ja pääsi itsenäistymään ja hankkimaan ammattia vasta sotien jälkeen. Vuonna 1945 hän oli vasta 10-vuotias.

Mutta kertomuksessa on kulttuurin löytämisen suhteen jotain hyvin suomalaista. Suomenkielinen sivistyneistö oli II maailmansodan loppuessa ohut ja vähäväkinen Suomessa. Oppikoulut yleistyivät vasta 1920-30-luvuilla, maalla koulun käyminen oli harvinaista koska kouluun oli lähdettävä pitkien matkojen päästä. Sen lisäksi koulun käyminen maksoi.

Elämäntarinat ovat tietysti selviytyneiden tarinoita. Suurin osa kirjan kirjoittaneista on tarinaansa  jo eläkkeellä. Tässä tarinassa on melkein oma tarinani. 1980-luvulla pääsin perheen kanssa olemaan kuukauden Italian Grassinassa, joka sijaitsee aivan lähellä Firenzeä.

Ajattelin juuri samoin kuin Antti Ojala: missä Suomessa mentiin, kun Firenzen ruhtinaat rakensivat kirkkonsa. Se on väistämätön kysymys. Sen kysymisen ohessa olen katsonut Italian Borgia-suvun ja uskonnollisten ruhtinaiden rappiosta kertovaa tarinaa televisiosta. Kaikki taitaa olla suhteellista. Erot Euroopassa voivat olla isoja.