22.3.13

Tulemisen tiellä



Ihminen on sellainen otus, että se syntyy täysin avuttomana. Muistatteko kun Tirlittan kysyi joltakin isännältä, että minkäikäisenä hevonen on valmis? Isäntä ihmetteli että miten niin valmis. Tirlittan oli herännyt siihen että varsa nuuhki häntä, kun hän nukkui kuhilaassa. Että onko tuo varsa valmis? Isäntä sanoo että eihän se ole kuin vuotias vasta. Tirlittan kampasi sormillaan varsan tukkaa ja sanoi että jo näin iso, että milloin se sitten on valmis. Isäntä sanoi että hevonen on aikuinen nelivuotiaana.

Tirlittan tuli siitä hirveän surulliseksi ja rupesi puhaltamaan okariinoa. Isäntä mietti että mitä tekisi tytön kanssa, joka tuntui olevan pieni ja liikaviisas.

Oiva Paloheimon tyttäriä on ainakin kaksi. Muistan kun heitä haastateltiin televisiossa ja udeltiin että kumpi on ollut sirkuksessa. Kumpikaan ei myöntänyt. Silti olen varma että suurten ikäluokkien tytöistä suuri osa on ehdottomasti halunnut karata juuri sirkukseen. En tuntenut ketään pikkulikkaa, joka ei olisi tahtonut trapetsille tai käärmenaiseksi. Sen sijaan viiksinaiseksi ei tainnut haluta kukaan.

En oikeasti muista yhtään likkaa joka olisi leikkinyt prinsessaleikkejä. Moni sen sijaan kiipeili puissa ja autiotalojen katoilla ja kulki rymistellen metsissä iltapimeällä taskulamppujen valossa leikkimässä rosvoa ja pollaria. Me olimme niitä, jotka kiipesivät Tulenheimon aitojen yli ja metsiä myöten harjulle asti. Meitä ei koskaan saatu kiinni.

Vasta paljon myöhemmin, ehkä siinä vaiheessa kun Henri Millerin Hymy tikkaiden juurella ilmestyi, tajusimme että sirkus tarkoitti meille koko suurta laajaa maailmaa jonne me kaikki halusimme. Koulu oli sillä tiellä lähinnä este.

Aina siihen asti kun opimme lukemaan Millerin kirjan jälkeen muita kirjoja. Eeva-Liisa Manner asui aravatalon alla Ukkijärven rannan Lepokodissa ja muutti monen pikkulikan tajunnan lopullisesti. Tiesimme kyllä että aravatalon kakarat kävivät katsomassa telkkaria talkkarin luona, mutta me tiesimme todellisuudesta kymmenen kertaa enemmän kuin yksikään telkkari. Runous oli paljon enemmän.

Oli tietenkin muutakin. Lauantaisin minun piti siivota koko asunto ja käydä sen päätteeksi hakemassa evakkoperheelta sovittu määrä juurileivottuja karjalanpiirakoita. He asuivat isossa puhelinvaihteen talossa vinosti vastapäätä nuorisoseurantaloa ja elokuvateatteria. Joku perheen pojista oli minun luokallani, mutta hän oli ujonsorttinen poika. Ei kellään ollut syytä kiusata häntä, mutta puheessa oli kyllä outo nuotti.

Kansakoulu oli harjun toisella laidalla. Minulla ei ole enää muistissa niiden lasten nimiä, paitsi niitä jotka seurasivat mukana oppikouluun. Mutta kun koulussa ei ollut jumppasalia, niin piti sitten käydä jumppaamassa nuorisoseurantalolla. Syksyn tullen siellä oli lattiat nurkista kuurassa ja muutenkin kylmä. Jos ei satanut pelattiin pesäpalloa seurantalon kentällä.

Siellä samat kakarat pelasivat sitten illat pesäpalloa myös. Minä opin juoksemaan takakentällä palloa karkuun. Mutta osasin lyödä kierteisen laakalyönnin, joista yksi osui kotitalon kellarin ikkunaan. Oli opetettu olemaan valehtelematta: menin tunnustamaan hirveän rötökseni talkkarille. Talkkari keskusteli isän kanssa ja isä ja talkkari kittasivat yhdessä uuden lasin paikalle. Elämä oli ruusunpunaista onnea. Istuin pihakeinussa ja kuuntelin niiden miesten juttuja.

Tässä oli omaelämänkerran ensimmäinen luku.

Olen helisemässä muistojeni kanssa. Niiltä ei pääse pakoon. Ne tulevat unissa viimeistään esille vaikka kieltäisin kuinka. Sillä en minä nähnyt Eeva-Liisa Mannerin hyppäävän syyskylmään veteen Lepokodin laiturilta, joku muu sanoi olleensa puskissa. Olisin tahtonut sanoa nähneeni. En pitänyt puskista, koska niistä tuli punkkeja iholle. Tuli lapsihalvausepidemia ja kaikki koulun lapset rokotettiin. Kukaan rokotetuista ei sairastunut eikä kuollut. Mutta en tiedä kuoliko joku muu, sellainen, joka asui radan varrella ja oli jo aloittanut työt Tampereen tehtaassa. Saivatko kaikki lapset varmasti rokotuksen? Oliko työssä käyvä lapsi enää lapsi?

Varjeltu lapsuus päättyi viimeiseen sirkukseen. Se pysähtyi seurantalon kentällä keväällä.

Strapetsitemput saivat vatsan kääntymään nurin. Klovni horjahti hevosen kavioiden alle. Kukaan meistä ei vielä ollut oppinut sanomaan buu, mutta joku sahajauhoisen kentän takarivistä vihelsi.

Pikkuveli oppi viheltämään Paul Coxin tunnusmusiikkia. Veli rupesi kesällä mökillä kävelemään unissaan, seurasin sitä laiturille ja yritin viheltää sitä kotiin niin kuin vihelsin koiraamme, mutta se ei tullut. Seuraavaksi se olisi pudonnut veteen ja sen sydän olisi pysähtynyt säikähdyksestä. Otin kiven ja heitin sen sen eteen, plumps. Se kääntyi katsomaan, mutta katsoi lävitseni.

Säikähdin tosissani. Silmissä oli sama katse kuin zombilla. Tiesin että ne ovat eläviä kuolleita, mutta olin varma siitä että veli oli tullut hulluksi. Kiljaisin ja lähdin juoksemaan sisälle. Se seurasi ja juoksi. Olin varma että se oli piilottanut puukkonsa pyjaman hihaan. Se oli melkein niskassani kun kompastuin kiveen ja löin nenäni.

Isä tuli verannalle haukotellen, nortti hampaissa. Veli heräsi ja kysyi mitä minä kiljun. Isä kysyi mitä minä teen ulkona. Enkä minä ollut mitään tehnyt, mutta kukaan ei uskonut minua. Siitä alkoi aikuinen elämäni.

En tiedä vieläkään mitä tehdä kun puhun totta eikä kukaan usko, saati välitä. Opin viheltämään mutta en koskaan niin taitavasti kuin veli. Täytyy kysyä siltä osaako se sen vielä. Semmoinen taito pitäisi kyllä opettaa lapsenlapsille.

Aamu alkoi ja oli minun vuoroni lähteä kävelemään ja juoksemaan narun päässä olevan koiran kanssa aamulenkki.

Kymmenen vuotta myöhemmin heräsin laskuveden aikaan meren rannalla ja meritähti tuijotti silmiin.
Kuva: Mickey O'Brien


Edit 24.3. Nostanpa tuolta kommenteista yhden linkin, jota on yksityisestikin kyselty:

Hyvää iltaa, nimeni on Cox: http://www.youtube.com/watch?v=uzNPdI5x7Hs 



12 kommenttia:

  1. Anteeksi kun kirjoitan englanniksi...

    These are interesting memories, rather like strange or other worldy dream-like events - a literary approach to one's life story, it seems. I enjoyed puzzling over it, wondering if it is all true or a dream.

    VastaaPoista
  2. Marja-Leena,

    saat kirjoittaa. Suurin osa lukijoita ymmärtää englantia varmasti.

    Memory is a strange thing. It most certainly can lie, and one is ready to swear that things happened that way.

    Tirlittan on Oiva Paloheimon luoma lapsihahmo, joka päätyy kirjan loppuvaiheessa sirkukseen. En tiedä oletko koskaan lukenut sitä. Se ilmestyi kun olin ehkä 6-8-vuotias, vaikea sanoa. No, olemme suunnilleen samanikäisiä, siis joskus 50-luvun alkupuolella.

    It is impossible to imagine life without memory/memories. In fact I recently read somewhere that without memory brain is useless: it's a core.

    Minkätakia siis muisto/muistot muuttuvat jatkuvasti? Sen täytyy johtua siitä, että käsitämme asiat aivan eri tavalla kuin ennen.

    Maybe one interprets and understands things differently after decades? So what kind of stories do we tell to our grandchildren.

    VastaaPoista
  3. Kemppinen väittää viimeisessään, että hänellä jopa vuosi 1984 tuottaa muistamisen kanssa hankaluuksia, siis että mitä silloin oli (tarkoittaa varmaan yksityistä elämistään). Hänen yhteydessäään ajattelenkin luontevasti, että ihmisellä on kyllä päätä muistaa teoriatietoa lukemistaan tuhansista kirjoista, mutta kapasiteettia ei aivoissa riitäkään käytännön elämälle muuta kuin yleiskuvailun verran.

    Voin olla väärässä eikä Kemppisestä koskaan tiedä, virnuileeko se vain.

    Totta kai muistot muuttuvat eivätkä pidä aina paikkaansa, mutta kyllä sieltä kirkkaita välähdyksiä uskottavasti tajuntaan juolahtelee. Eletty ajanjakso kai eniten heittää. On muistavinaan vuoden 1963, mutta se onkin 1967. Päiväkirjoista vanhemmalta ajaltaan on apua muistamisessa.

    Itse pilkon elämäni kymmenluvulla alkaen syntymävuodesta 1958, 1968, 1978 jne. sillä tuntuu, että noina vuosina on aina jotain jyrkkää muutosta tapahtunut. Kymmenen vuotta on myös aika hyvä periodi yrittää muistella.

    Tirlittanille minulla on oma kohtansa muistinlaatikossa.

    VastaaPoista
  4. Valto

    Oli vähän kuin jysäys kun luin sen tiedejutun, jossa sanottiin ykskantaan että ilman muistia ei ole aivokapasiteettia. Aivojen muisti ei ole tietenkään sama kuin tietsikan muisti. Paitsi sillä lailla on, että tietsikan muisti on ihmisten aivojen suunnittelema.

    Jotain samanlaista siinäkin on. Huvittavia ovat esimerkiksi sanat työmuisti ja levymuisti.

    Jotenkin olen käsittänyt myös sen, että aivot työskentelevät öisin muistin kanssa ja siitä seuraa päivällä jotain. Tiedemiehet tekevät työtä hiki hatussa keksiäkseen että mitä.

    Muistojen tavoitteleminen on myös tarpeellista. Joskus työ tapahtuu automaattisesti, joskus joku juttu jää jonnekin synapsien väliin ja asettuu tukiksi polulle ja siinä sitä onkin sitten kampeamista.

    Minusta on ällistyttävää sellainen detalji että ainakin minun lähisukulaiseni muistavat tärkeät suvun tapahtumat aivan eri lailla. Siis jokainen geneettisesti ja ympäristöltään läheinen ihminen korostaa asioita aivan omalla tavallaan.

    Yhteisen totuuden tavoittelu on toivotonta. Useimmiten juututaan sellaisiinkin juttuihin että ketä se isotäti ajatteli eniten ja ketä se muistutti eniten. Siihen keskusteluun eri ihmisten kanssa voi käyttää 10 vuotta eikä valmista tule.

    VastaaPoista
  5. Minäkin osaan viheltää Coxin teeman!

    Piti vielä kertoa, että äiti antanut rokottaa minua. Amerikassa oli rokotuksen takia kuollut lapsia ja siksi äitini päätti näin.

    En sairastunut, mutta ehkä siihen oli syynä se, että kaikki muut rokotettiin.

    VastaaPoista
  6. Obeesia,

    epäilen että kyky viheltää just Paul Cox-tunnari osoittaa meidät tietyn ikäisiksi! Missä ei tietenkään ole mitään vikaa. Siis meidän ikä on ihan OK.

    Et sinä ollut ainut, jonka äiti ei antanut rokottaa. Siis poliota vastaan, calmette meillä taisi olla jo lapsena, minulla ainakin ehkä n. viiden vanhana. Luulen että tubi tappoi meidän vanhempien ikäpolvesta enemmän ihmisiä kuin polio. Tosin en tiedä onko aiheesta tilastoa. Ehkä 1900-luvun pahin epidemia oli kumminkin Espanjan kuume.

    Kenkuttaa siis, että kuulon myötä meni nuottikorva. Lisäksi kun yritin tänään viheltää lapsenlasten iloksi (ovat flunssassa koko poppoo) niin en saanut aikaan kuin pientä vinkunaa ja niinpä hoilasin sen tunnarin. Kukaan niistä tietenkään koskaan sitä kuullutkaan.

    Minkälainen radio teillä oli? Mökillä meillä oli perheen ensimmäinen radio, eli se musta mötikkä, kideradio. Talviasunnossa oli joku isompi putkiradio, johon oli liitetty levysoitin, sellainen joka soitti niitä savikiekkoja ja myös tavallisia älppäreitä.

    Minulla on vain muutama perheen keräämistä levyistä jäljellä. Äitipuoli ei isän kuoltua halunnut pitää mitään edellisestä perheestä kertovaa. En tiedä miksi. Mutta siis isän lapsillekaan ei voinut mitään antaa, paitsi sille yhdelle omalle. Siltä olen sitten saanut jotain, tosin en isän tai äidin perintöjä, vaan isän siskon.

    Markus-setää saatoin vain vaivoin sietää. Minusta se oli falski. Vaikka en lapsena semmoista sanaa vielä tuntenutkaan. Olin vaivautunut.

    VastaaPoista
  7. Hyvää iltaa, nimeni on Cox: http://www.youtube.com/watch?v=uzNPdI5x7Hs

    VastaaPoista
  8. Valto!

    Olipas hieno löytö! Minulla oli sentuhannen monta hommaa eilen etten ehtinyt edes vilkaista löytyisikö moista muinaistuotetta!

    Tästä ilahtuu moni tyyppi, olen siitä aivan varma. Loppujen lopuksi, ollaan me siltikin vielä niitä suuria ikäpolvia!

    Nyt kun tuota Paul Coxia aattelen, niin voi olla että se on ollut yksi noita syitä, minkä takia minä ja moni mun ikäinen kaverikin suhtautuu jollain omanlaisellaan kierolla tavalla noihin dekkareihin. Radiossa niitä ei enää niin usein kuule, joskus nyt kumminkin.

    Täytyy nyt saman tien toitottaa muillekin, että Radioateljeesta tulee klo 13 Ailu Valkeapäästä juttua. Vaikka se mies on kuollut, niin sen jutut ja musiikki elävät.

    VastaaPoista
  9. Ripsa&alii

    Löysin myös Kajaanin kirjastosta 5-osaisen cd-sarjan Coxia!

    VastaaPoista
  10. Oho!

    Siis vanhoja radio-ohjelmia! Ei meillä ole. Täytyy pyytää kirjastoa hankkimaan. En taatusti ole ainut, jonka lapsuuteen ne oleellisesti liittyivät.

    VastaaPoista
  11. Ripsa, en ole lukenut sitä kirjaa, ikävästi vähän suomalaisia nuorten kirjoja tuli suomesta meille.

    Muisti on todella hyvin tärkeä. Huomioin sen kun isäni muisto meni vähiin vanhana. On niinkuin ihminen häviä ruumistaan. Siitä tulikin aihe työssänikin hänen poistuan, nninkuin kirjoin tässä:
    http://www.marja-leena-rathje.info/archives/about_the_dreams_series.php

    VastaaPoista
  12. Marja-Leena,

    voi itku, tuota Paloheimon kirjaa ei enää taida saada mistään. Täytyy kysellä oisko jossain divarissa (vanhojen kirjojen kauppa). Jos on, niin lähetän sulle yhden.

    Se on todella hieno kirja, ei ainoastaan lapsille, vaan kaikenikäisille.

    Muistisairaudet ovat vanhoilla yleisiä. Täytyy toivoa että sitä ei tapahdu meille. Mutta koskaan ei tiedä miten käy.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista