Tulemisen tiellä

Ihminen on sellainen otus, että se syntyy täysin avuttomana. Muistatteko kun Tirlittan kysyi joltakin isännältä, että minkäikäisenä hevonen on valmis? Isäntä ihmetteli että miten niin valmis. Tirlittan oli herännyt siihen että varsa nuuhki häntä, kun hän nukkui kuhilaassa. Että onko tuo varsa valmis? Isäntä sanoo että eihän se ole kuin vuotias vasta. Tirlittan kampasi sormillaan varsan tukkaa ja sanoi että jo näin iso, että milloin se sitten on valmis. Isäntä sanoi että hevonen on aikuinen nelivuotiaana.

Tirlittan tuli siitä hirveän surulliseksi ja rupesi puhaltamaan okariinoa. Isäntä mietti että mitä tekisi tytön kanssa, joka tuntui olevan pieni ja liikaviisas.

Oiva Paloheimon tyttäriä on ainakin kaksi. Muistan kun heitä haastateltiin televisiossa ja udeltiin että kumpi on ollut sirkuksessa. Kumpikaan ei myöntänyt. Silti olen varma että suurten ikäluokkien tytöistä suuri osa on ehdottomasti halunnut karata juuri sirkukseen. En tuntenut ketään pikkulikkaa, joka ei olisi tahtonut trapetsille tai käärmenaiseksi. Sen sijaan viiksinaiseksi ei tainnut haluta kukaan.

En oikeasti muista yhtään likkaa joka olisi leikkinyt prinsessaleikkejä. Moni sen sijaan kiipeili puissa ja autiotalojen katoilla ja kulki rymistellen metsissä iltapimeällä taskulamppujen valossa leikkimässä rosvoa ja pollaria. Me olimme niitä, jotka kiipesivät Tulenheimon aitojen yli ja metsiä myöten harjulle asti. Meitä ei koskaan saatu kiinni.

Vasta paljon myöhemmin, ehkä siinä vaiheessa kun Henri Millerin Hymy tikkaiden juurella ilmestyi, tajusimme että sirkus tarkoitti meille koko suurta laajaa maailmaa jonne me kaikki halusimme. Koulu oli sillä tiellä lähinnä este.

Aina siihen asti kun opimme lukemaan Millerin kirjan jälkeen muita kirjoja. Eeva-Liisa Manner asui aravatalon alla Ukkijärven rannan Lepokodissa ja muutti monen pikkulikan tajunnan lopullisesti. Tiesimme kyllä että aravatalon kakarat kävivät katsomassa telkkaria talkkarin luona, mutta me tiesimme todellisuudesta kymmenen kertaa enemmän kuin yksikään telkkari. Runous oli paljon enemmän.

Oli tietenkin muutakin. Lauantaisin minun piti siivota koko asunto ja käydä sen päätteeksi hakemassa evakkoperheelta sovittu määrä juurileivottuja karjalanpiirakoita. He asuivat isossa puhelinvaihteen talossa vinosti vastapäätä nuorisoseurantaloa ja elokuvateatteria. Joku perheen pojista oli minun luokallani, mutta hän oli ujonsorttinen poika. Ei kellään ollut syytä kiusata häntä, mutta puheessa oli kyllä outo nuotti.

Kansakoulu oli harjun toisella laidalla. Minulla ei ole enää muistissa niiden lasten nimiä, paitsi niitä jotka seurasivat mukana oppikouluun. Mutta kun koulussa ei ollut jumppasalia, niin piti sitten käydä jumppaamassa nuorisoseurantalolla. Syksyn tullen siellä oli lattiat nurkista kuurassa ja muutenkin kylmä. Jos ei satanut pelattiin pesäpalloa seurantalon kentällä.

Siellä samat kakarat pelasivat sitten illat pesäpalloa myös. Minä opin juoksemaan takakentällä palloa karkuun. Mutta osasin lyödä kierteisen laakalyönnin, joista yksi osui kotitalon kellarin ikkunaan. Oli opetettu olemaan valehtelematta: menin tunnustamaan hirveän rötökseni talkkarille. Talkkari keskusteli isän kanssa ja isä ja talkkari kittasivat yhdessä uuden lasin paikalle. Elämä oli ruusunpunaista onnea. Istuin pihakeinussa ja kuuntelin niiden miesten juttuja.

Tässä oli omaelämänkerran ensimmäinen luku.

Olen helisemässä muistojeni kanssa. Niiltä ei pääse pakoon. Ne tulevat unissa viimeistään esille vaikka kieltäisin kuinka. Sillä en minä nähnyt Eeva-Liisa Mannerin hyppäävän syyskylmään veteen Lepokodin laiturilta, joku muu sanoi olleensa puskissa. Olisin tahtonut sanoa nähneeni. En pitänyt puskista, koska niistä tuli punkkeja iholle. Tuli lapsihalvausepidemia ja kaikki koulun lapset rokotettiin. Kukaan rokotetuista ei sairastunut eikä kuollut. Mutta en tiedä kuoliko joku muu, sellainen, joka asui radan varrella ja oli jo aloittanut työt Tampereen tehtaassa. Saivatko kaikki lapset varmasti rokotuksen? Oliko työssä käyvä lapsi enää lapsi?

Varjeltu lapsuus päättyi viimeiseen sirkukseen. Se pysähtyi seurantalon kentällä keväällä.

Strapetsitemput saivat vatsan kääntymään nurin. Klovni horjahti hevosen kavioiden alle. Kukaan meistä ei vielä ollut oppinut sanomaan buu, mutta joku sahajauhoisen kentän takarivistä vihelsi.

Pikkuveli oppi viheltämään Paul Coxin tunnusmusiikkia. Veli rupesi kesällä mökillä kävelemään unissaan, seurasin sitä laiturille ja yritin viheltää sitä kotiin niin kuin vihelsin koiraamme, mutta se ei tullut. Seuraavaksi se olisi pudonnut veteen ja sen sydän olisi pysähtynyt säikähdyksestä. Otin kiven ja heitin sen sen eteen, plumps. Se kääntyi katsomaan, mutta katsoi lävitseni.

Säikähdin tosissani. Silmissä oli sama katse kuin zombilla. Tiesin että ne ovat eläviä kuolleita, mutta olin varma siitä että veli oli tullut hulluksi. Kiljaisin ja lähdin juoksemaan sisälle. Se seurasi ja juoksi. Olin varma että se oli piilottanut puukkonsa pyjaman hihaan. Se oli melkein niskassani kun kompastuin kiveen ja löin nenäni.

Isä tuli verannalle haukotellen, nortti hampaissa. Veli heräsi ja kysyi mitä minä kiljun. Isä kysyi mitä minä teen ulkona. Enkä minä ollut mitään tehnyt, mutta kukaan ei uskonut minua. Siitä alkoi aikuinen elämäni.

En tiedä vieläkään mitä tehdä kun puhun totta eikä kukaan usko, saati välitä. Opin viheltämään mutta en koskaan niin taitavasti kuin veli. Täytyy kysyä siltä osaako se sen vielä. Semmoinen taito pitäisi kyllä opettaa lapsenlapsille.

Aamu alkoi ja oli minun vuoroni lähteä kävelemään ja juoksemaan narun päässä olevan koiran kanssa aamulenkki.

Kymmenen vuotta myöhemmin heräsin laskuveden aikaan meren rannalla ja meritähti tuijotti silmiin.

Kuva: Mickey O'Brien

Edit 24.3. Nostanpa tuolta kommenteista yhden linkin, jota on yksityisestikin kyselty:

Hyvää iltaa, nimeni on Cox: http://www.youtube.com/watch?v=uzNPdI5x7Hs