Sano minulle missä asut niin

Eläminen kiertyy kyllä lopulta aina asumisen ympärille. Mutta on se paljon tärkeämpääkin: koko rakennettu ympäristö. Eläminen tarkoittaa kulkemista paikasta toiseen. Rakentamisen tavasta sitten riippuu se, miten hyvin kulkeminen onnistuu.

Ihmisillä on oma koti, oma kotikunta, oma maa. Mutta ei läheskään aina. Olemassa ihmisiä joilla ei ole varmuutta mistään. Venäjän suunnalla olen monasti ajatellut kodittomuutta tai ihmisten epätoivoa ja toivon pilkahduksia. En tunne sitä maata kuin taiteen ja kirjallisuuden kautta, eikä minulla useimpien maiden suhteen muuta tapaa olekaan. Taiteissa on kyse kommunikaatiosta.

Jos voi asua jossain, on helppoa ja yksinkertaista myös lähteä pois. Vielä parempi: jos on asunut sellaisessa paikassa, paikkakunnalla, maassa, jossa ihminen on hyväksytty, on uudessakin paikassa helpompi olla hyväksytty. Mikään ei ole itsestään selvää.

Vöyrinkaupunkia, Vaasa

Olen kieppunut kahden venäläisen,Viktor Jerofejevin ja Joseph Brodskyn esseiden välissä. Jerofejevin kirjan nimi on ytimekkäästi että Miehet, Brodskyn yhtä ytimekkäästi että Keräilijän kappale. Kumpikin on esseekirja, Brodskyn vuodelta 1995 ja Jerofejevin 2001. Ei siinä ole paljoa aikaeroa. Lisäksi kumpikin kertoo lähinnä miehistä ja niistä lähimpänä on oma itse, joka on maskuliininen. Se ei riitä että on maskuliininen, täytyy lisätä että on venäläisellä tavalla maskuliininen.

Brodsky elää maanpakolaisvuosiaan ja joutuu ties mistä syystä jonkinmoiseen kulttuurikokoukseen Rio de Janeiroon. Näin hän miettii ympäristöään:

Mitä tulee favelojen köyhyyteen, niin antakoot minulle anteeksi ne jotka siihen kykenevät, kun totean, että köyhyys on sopusoinnussa sikäläisen maiseman ainutlaatuisuuden kanssa. Tällaista meren ja vuorten muodostamaa taustaa vasten eivät sosiaalista draamaa katsele epäluuloisin silmin vain katselijat vaan myös uhrit. Kauneus tekee todellisuuden aina jotenkin merkityksetttömäksi; täällä kauneus muodostaa todellisuuden pääosan.

Brodsky viittaa usein esseissään todellisuuden tekemiin kampituksiin. Oletan että niiltä ei säästy kukaan. Mutta vielä suuremmalla todennäköisyydellä Brodsky tulee miettineeksi maailmansa ympäristöjä, koska hänet on viskattu maanpakolaisuuteen. Hän ottaa sen roolin tavattomalla ankaruudella vastaan. Kysymys on myös kyvystä suunnistaa: jossakin vaiheessa surkuhupaisaa Rion ”kokousta” Brodsky päätyy yöllä tai myöhään illalla meren rannalle, kun jotkut tahtovat uida. Varmasti hait päivystävät niin kuin aina. Brodsky potee rintakipua, humala haihtuu päästä ja hän rupeaa selviämään nopeasti kun on epävarma siitä missä on hotelli Gloria.

Asumassani kaupungissa on yksi elokuvateatteri ja sen nimi on Gloria. Siinä on paljon elokuvateattereita. Numero 5:ssä oli viime viikolla Michael Hanekenin ohjaama elokuva nimeltä Rakkaus, ranskaksi Amour ja se oli vanhojen ihmisten rakkaudesta kertova elokuva. Asunto oli ehkä Pariisissa, se oli iso ja tilava ja täynnä tavaraa. Pääosassa oli eteishalli. Sen varrella oli ovia sisähuoneisiin, ulospäin oli yksi värilasein rakennettu pitkä ikkuna. Kun elokuva alkoi, asuntoon meni sisään ambulanssihenkilökunta ja pelastusmiehistö. Pitkä ikkuna oli auki. Siinä vaiheessa ei kerrottu, miksi ikkuna oli auki tai mitä se tarkoitti, se vain oli auki.

Yksi huoneiston ovi oli kiinni ja pelastusmiehistö käyttäytyi kuin riivattu ja tahtoi mennä sinne sisälle. Sisältä löytyy tummansiniseen pukuun puettu vanha nainen sängyltä ja hänellä on kukkia kädessään ja ympärillään. Kamera sujahtaa nopeasti naisen yli ja menee takaisin pelastushenkilökunnan touhuun. Kaikki näyttävät avaavan ikkunoita.

Michael Haneken ohjaama elokuva on parhaita sisätilakuvauksia mitä olen koskaan nähnyt . Yksikään kuvakulma ei ole liikaa, se kuuluu asiaan. Tulen ajatelleeksi omaa kuolemaani ja huomaan toivovani että olisin myös makaamassa sängyssä ja kukkia ympäriinsä. Minua kiinnostaisi tavattomasti se idea, että olisin sängyssä kuin mysteeri.

Koska meillä on aina ollut kissoja, kuvittelen että näky ei olisi ehkä aivan yhtä ylentävä kuin elokuvassa. Kissa olisi suljettu sisään huoneistoon, joten se olisi nälissään syönyt minua, riippuen ajasta, saattaisin olla luuranko.

Elokuva on voittanut monia palkintoja ja sen vuoksi Haneke on onnistunut tuomaan sanomansa laajemmalle katsojajoukolle, kuin mitä yksinkertaisesta lavastuksesta olisi voinut ajatella. Haneke pani esille tavallisen elämän lopun. Se mikä siinä oli tavatonta oli sen elämän loppu. Sitä ei yleensä näytetä.

Eikä tilakaan yleensä ole se mikä se oli nyt: tavallinen hieman liian täyteen ahdettu kaupunkiasunto. Ehkä siitä jopa näkyi se, että ihmiset eivät olleet hirveän rikkaita. Flyygeli oli vaikuttava. Se ei ollut olohuoneessa silmänvangitsijana, vaan siksi että se oli kahden ihmisen työväline. Ehkä myös tyttären, joka on kolmantena ihmisenä elokuvassa läsnä, mutta vain käymäsillään.

Etelähelsinkiläisen talon pääty

Haneke ja venäläiset kirjailijat tuntuvat sopivan yhteen sen takia, että he kuvaavat tiloja. Jerojefev muistaa paikat joissa on tavannut niitä tai näitä ihmisiä. Hän kuvaa yksityiskohtia hyvin tarkkaan, samoin ihmisiä. Hän muistaa tapaamisen Brodskyn ja Jevgeni Jevtušenkon kanssa. Se on ollut Jevtušenkon luona Moskovassa. Seinillä on ollut moderneja taideteoksia ja kirjoituspöydän laatikossa vihreitä seteleitä.

Mutta minua edelleen kiinnostavat maanpakolais-Brodskyn ajatukset Riosta. Brodsky kyllä keskittyy kiitettävästi omaan itseensä ja lähestyvään infarktiin, mutta hän näkee kaiken aikaa asioita ympärillään, mikä on minusta aika merkillistä. Brodskystä useimmat muistavat Nobel-palkinnon ja yksinäisen maanpakolaisuuden.

Hän myös kuoli infarktiin.

Aiheesta lisää täällä.