Nyrjähdys

Piti kolaripolvilla ponnistamalla kiskoa pölynimuria ylös kapeita portaita. Pelko puski eteenpäin, sillä tasapaino on hyvin herkässä. Jos se loppuisi, rymyäminen ylöspäin siis, putoaisin suoraan taapäin ja pää osuisi amerikanarkun raudoitettuun kulmaan.

Pelko tulee selkäytimestä. Ei sitä ehdi miettiä edes sekunnin verran, vaikka tunsin että kantapää ei ollut kohdallaan. Illan ja yön tunnit sitten linkkasin, välillä kipu oli pienempi ja välillä oikein iso.

Kolotus tuntuu joka päivä kävellessä sen jälkeen kun auto ajoi päälle, samoin kuin kengän alla ratiseva sepeli ulkona. Kaupunki ei ole juuri katuja siivonnut. Sitä paitsi huoltoyhtiöt ovat keksineet käyttää lehtipuhallusämyriä siihen tarkoitukseen, eikä ulos haluta mennä lainkaan.

Minulla oli suunnitelma. Olin lukenut Max Frischin loistavaa opusta nimeltä Cantenbein, nyt uudestaan. Sitten jokin sekoitti Frisch-mietelmät, todennäköisesti kissa tahtoi ruokaa, ehdin ehkä vasta siihen pisteeseen että olipa upea kirjailija. Nostin katseeni kirjasta ja huomasin että jotain outoa on tapahtunut kasveilleni.

Posliinikukka on alkanut pudottaa lehtiään. Sitä se ei ole tehnyt tuolla tavalla kertaakaan aiemmin noin 20-vuotisen olemassaolonsa aikana. Siis osa lehdistä nahistui, kellastui ja putosi matoksi kukkapöydän alle. Posliinikukka ei ole mikä tahansa kukka: se on kestävä ja sisukas. Sillä on vahapintaiset lehdet jotka suodattavat suunnilleen minkä tahansa ja kukkii joka vuosi. Viimeksi syksyllä.

Sitten katsoin kohtalonköynnöstä joka asustaa sen alla. Sen suuret lehdet alkoivat käpristyä. Se oli saanut aivan oikeat vesiannokset talvileponsa aikana, sen olisi kyllä oikeastaan pitänyt tulla kaljuksi, mutta joka talvi se ei ole tehnyt sitä.

En muista mistä Cantenbein on päätynyt kirjahyllyyni. Olen aivan varmasti lukenut sen joskus ehkä 60-70-luvulla, suomentajakin on vanha tuttu: Aarno Peromies. Suhrkamp-kustantamon julkaisema vuonna 1964, mutta alkuperäistä suomeksi ilmestymisen vuotta ei ilmoiteta. Tämä kustantaja on Sanasato, josta en tiedä kyllä yhtään mitään.

En muista mitä aiemman julkaisun kannessa on ollut, mutta tässä on Max Beckmannin kuva, siis kuva maalauksesta nimeltä Nainen ja klovni, vuodelta 1925. Sen tiedän että meidän isännän opettaja maalauksen taiteessa on ollut Max Beckmannin oppilas. Sen takia kiinnitin kuvaan huomioni.

Nimittäin Ateneumissa oli osa Buchheim-kokoelmasta, saksalaista ekspressionismia, vähän ennen kuin talo meni täysremonttiin joskus 1980-luvulla ja sain täyden annoksen aivan uskomattoman hienoa taidetta. Se on sitä taulukauppaa, jota Hitlerin joukkio piti Entartete Kunstina, eli vieraantuneena taiteena. Olen vuosien myötä ruvennut yhdistämään kaksi kuvataiteen diktatuurikäsitettä: vieraantunut taide ja formalismi, joka viimeksi mainittu ilmeni Neuvostoliitossa Stalinin aikaan varsinkin ja osui suunnilleen samaan 1920-lukuun kuin Saksassakin.

Taide ei tunne rajoja. Kukaan taiteilija, edes diktatuurissa, ei elä umpiossa. Jos hänen on pakko ruveta salakähmäiseksi ja suorastaan valtion viholliseksi saadakseen tehdä kuvia tai kirjoittaakseen runoja, hän tekee sen.

Nyt kun vallitsee kapitalismin hegemonia, niin taiteilijat ja kirjailijat ja muu senkaltainen väki on sysätty köyhyyteen. Ilmeisesti hallintoväki ajattelee sen riittävän. Yleensä se ei kuitenkaan riitä, historian valossa vaikuttaa siltä että maanpakoon ajaminen/ajautuminen tai yksinkertaisesti teloitus on parempi tapa. Eipähän enää yritä edes piirtää.

Tänä vuonna on ollut keskitalvella pari kuukautta täyskaamos: pilvessä, kylmää, tuulta, lumisateita. Kevät tuli rymisten joskus helmikuun loppupuolella, lämpöä oli jopa kahdeksan astetta joinain päivinä ja kevättä jatkui yli viikon. Sitten iski takatalvi. Lumi on edelleen maassa, mutta taivas on auki, tosin tuhruinen kaikesta pölystä mutta auki.

Samaan aikaan otsoniaukko on vuodenkierrossaan suurimmillaan. Aukinaisesta taivaasta tulee valtava määrä ultraviolettivaloa. Silmien kutina johtuu sekä sepelipölystä että ihmisen tekemän otsoniaukon päästämästä säteilystä.

Minulla on meneillään jo toinen silmätippapakkaus enkä muista, että olisin koskaan tarvinnut niitä tähän aikaan vuodesta näin useasti. Television kuva näyttää tuhruiselta ja nyrjähtäneeltä. Saattaa se tosin johtua myös ohjelmistopolitiikasta.

Joulukaktus hurjistui kukkimaan, aloitteli pääsiäisenä eikä kykene lopettamaan. Posliinikukalle ja kohtalonköynnökselle panin suojaksi verhon (normaalisti kasvit toimivat verhona), peikonlehti piti siirtää vähän valoisampaan paikkaan, mutta jalkaterä kipunoi edelleen, jos seison liian kauan yhdessä paikassa, tai edes istun.

On pysyttävä liikkeellä. Onneksi on Max Frisch: hän on hauska, ironinen, yhteiskuntakriittinen, sanalla sanoen täysin anarkistinen tapaus, että kykenen toipumaan tämänkertaisesta todellisuuden päähän tai siis jalkaan osuneesta iskusta aika hyvin. Kumppaniksi sopii esimerkiksi silmiä lepuuttaessa meidän oma punainen neliömme. Signeeramaton Malevitš, jonka joku idiootti oli heittänyt roskikseen.

Onneksi vahinko ei ole meidän.