Piti kolaripolvilla ponnistamalla kiskoa pölynimuria ylös kapeita portaita. Pelko puski eteenpäin, sillä
tasapaino on hyvin herkässä. Jos se loppuisi, rymyäminen ylöspäin
siis, putoaisin suoraan taapäin ja pää osuisi amerikanarkun
raudoitettuun kulmaan.
Pelko tulee selkäytimestä. Ei sitä
ehdi miettiä edes sekunnin verran, vaikka tunsin että kantapää ei
ollut kohdallaan. Illan ja yön tunnit sitten linkkasin, välillä
kipu oli pienempi ja välillä oikein iso.
Kolotus tuntuu joka päivä kävellessä sen jälkeen kun auto ajoi päälle, samoin kuin kengän alla
ratiseva sepeli ulkona. Kaupunki ei ole juuri katuja siivonnut. Sitä
paitsi huoltoyhtiöt ovat keksineet käyttää lehtipuhallusämyriä
siihen tarkoitukseen, eikä ulos haluta mennä lainkaan.
Minulla oli suunnitelma. Olin lukenut
Max Frischin loistavaa opusta nimeltä Cantenbein, nyt
uudestaan. Sitten jokin sekoitti Frisch-mietelmät, todennäköisesti
kissa tahtoi ruokaa, ehdin ehkä vasta siihen pisteeseen että olipa
upea kirjailija. Nostin katseeni kirjasta ja huomasin että
jotain outoa on tapahtunut kasveilleni.
Posliinikukka on alkanut pudottaa
lehtiään. Sitä se ei ole tehnyt tuolla tavalla kertaakaan aiemmin
noin 20-vuotisen olemassaolonsa aikana. Siis osa lehdistä nahistui,
kellastui ja putosi matoksi kukkapöydän alle. Posliinikukka ei ole
mikä tahansa kukka: se on kestävä ja sisukas. Sillä on
vahapintaiset lehdet jotka suodattavat suunnilleen minkä tahansa ja
kukkii joka vuosi. Viimeksi syksyllä.
Sitten katsoin kohtalonköynnöstä
joka asustaa sen alla. Sen suuret lehdet alkoivat käpristyä. Se oli
saanut aivan oikeat vesiannokset talvileponsa aikana, sen olisi kyllä
oikeastaan pitänyt tulla kaljuksi, mutta joka talvi se ei ole tehnyt
sitä.
En muista mistä Cantenbein on päätynyt
kirjahyllyyni. Olen aivan varmasti lukenut sen joskus ehkä
60-70-luvulla, suomentajakin on vanha tuttu: Aarno Peromies.
Suhrkamp-kustantamon julkaisema vuonna 1964, mutta alkuperäistä
suomeksi ilmestymisen vuotta ei ilmoiteta. Tämä kustantaja on
Sanasato, josta en tiedä kyllä yhtään mitään.
En muista mitä aiemman julkaisun
kannessa on ollut, mutta tässä on Max Beckmannin kuva, siis
kuva maalauksesta nimeltä Nainen ja klovni, vuodelta 1925.
Sen tiedän että meidän isännän opettaja maalauksen taiteessa on
ollut Max Beckmannin oppilas. Sen takia kiinnitin kuvaan huomioni.
Nimittäin Ateneumissa oli osa
Buchheim-kokoelmasta,
saksalaista ekspressionismia, vähän ennen kuin talo meni
täysremonttiin joskus 1980-luvulla ja sain täyden annoksen aivan
uskomattoman hienoa taidetta. Se on sitä taulukauppaa, jota Hitlerin
joukkio piti Entartete Kunstina, eli vieraantuneena taiteena.
Olen vuosien myötä ruvennut yhdistämään kaksi kuvataiteen
diktatuurikäsitettä: vieraantunut taide ja formalismi, joka
viimeksi mainittu ilmeni Neuvostoliitossa Stalinin aikaan varsinkin
ja osui suunnilleen samaan 1920-lukuun kuin Saksassakin.
Taide ei tunne rajoja. Kukaan
taiteilija, edes diktatuurissa, ei elä umpiossa. Jos hänen on pakko
ruveta salakähmäiseksi ja suorastaan valtion viholliseksi
saadakseen tehdä kuvia tai kirjoittaakseen runoja, hän tekee sen.
Nyt kun vallitsee kapitalismin
hegemonia, niin taiteilijat ja kirjailijat ja muu senkaltainen väki
on sysätty köyhyyteen. Ilmeisesti hallintoväki ajattelee sen
riittävän. Yleensä se ei kuitenkaan riitä, historian valossa
vaikuttaa siltä että maanpakoon ajaminen/ajautuminen tai
yksinkertaisesti teloitus on parempi tapa. Eipähän enää yritä
edes piirtää.
Tänä vuonna on ollut keskitalvella
pari kuukautta täyskaamos: pilvessä, kylmää, tuulta, lumisateita.
Kevät tuli rymisten joskus helmikuun loppupuolella, lämpöä oli
jopa kahdeksan astetta joinain päivinä ja kevättä jatkui yli
viikon. Sitten iski takatalvi. Lumi on edelleen maassa, mutta taivas
on auki, tosin tuhruinen kaikesta pölystä mutta auki.
Samaan aikaan otsoniaukko on
vuodenkierrossaan suurimmillaan. Aukinaisesta taivaasta tulee valtava
määrä ultraviolettivaloa. Silmien kutina johtuu sekä
sepelipölystä että ihmisen tekemän otsoniaukon päästämästä
säteilystä.
Minulla on meneillään jo toinen
silmätippapakkaus enkä muista, että olisin koskaan tarvinnut niitä
tähän aikaan vuodesta näin useasti. Television kuva näyttää
tuhruiselta ja nyrjähtäneeltä. Saattaa se tosin johtua myös
ohjelmistopolitiikasta.
Joulukaktus hurjistui kukkimaan,
aloitteli pääsiäisenä eikä kykene lopettamaan. Posliinikukalle
ja kohtalonköynnökselle panin suojaksi verhon (normaalisti kasvit
toimivat verhona), peikonlehti piti siirtää vähän valoisampaan
paikkaan, mutta jalkaterä kipunoi edelleen, jos seison liian kauan
yhdessä paikassa, tai edes istun.
On pysyttävä liikkeellä. Onneksi on
Max Frisch: hän on hauska, ironinen, yhteiskuntakriittinen, sanalla
sanoen täysin anarkistinen tapaus, että kykenen toipumaan
tämänkertaisesta todellisuuden päähän tai siis jalkaan osuneesta
iskusta aika hyvin. Kumppaniksi sopii esimerkiksi silmiä
lepuuttaessa meidän oma punainen neliömme. Signeeramaton Malevitš,
jonka joku idiootti oli heittänyt roskikseen.
Onneksi vahinko ei ole meidän.
