Jyrisee

Minulle kerrottiin kun lopetin syömisen melkein kokonaan, että Intian lapset kärsivät nälkää. Sen takia minun pitäisi syödä eikä haaskata ruokaa. En käsittänyt lausetta. Jostain syystä minun piti nyt tuntea syyllisyyttä. Mutta miten Intian lapset liittyivät minuun?

Kesti kauan ennen kuin tiesin mistä oli kyse. Näin elokuvakerhossa leffan jonka oli ohjannut Satyajit Ray. Sen nimi oli englanniksi Distant Rumble, mutta en muista nyt miten se oli suomennettu. Sen taustana oli brittien sodanaikainen urakka kerätä sapuskaa kaikkialta siirtomaistakin. Brittien käymään sotaan tarvittiin ruokaa sotilaille ja myös Brittien saarten “kotijoukoille”.

Rayn leffan pääosassa oli bramiini, siis pappiskastiin kuuluva nuori isäntä, jonka luo alkoi yhtäkkiä leiriytyä nälkäisiä ihmisiä. Kukaan ei osannut sanoa tarkkaan miksi ruokaa ei ollut ja niin yhtäkkiä. Intialaiset, edes bramiinit, eivät käsittäneet miksi yhtäkkiä ei ollut ruokaa.

Viime kesänä juttelin pienen ruandalaistytön kanssa tässä meidän pihalla. Hän ei tuntenut isäänsä. Ja äiti ja lapset olivat jossain vaiheessa päässeet pakolaisleirille.

Äiti ei suostunut puhumaan kanssani. Ehkä minä edustin hänelle jotain, jonka hän oli nähnyt leirillä. Tai myöhemmin täällä pakolaiskeskuksessa. Tai ehkä hän oli liian nuori käsittelemään muuttamisen ja pakenemisen mylläkkää. On odotettava. Olisi luonnollista puhua lapsista.

Eurooppahan ne on ne rajat siellä Afrikassa piirrellyt. Ne eivät noudata kieli-/heimorajoja. Eivät siirtomaaisännät niitä tienneet.

Oma äitini ei koskaan tuntenut isäänsä. Ei se mitenkään tavatonta ollut niihin aikoihin, Ameriikkaan lähti yksi ja toinenkin isäntä tai kotivävy että saisi velat maksetuksi. Mutta kasvava tyttö tunsi olevansa outo ja erilainen.

Tiedän mitä on nälkä ja se, miltä tuntuu kun nälän tunne loppuu. Minullakaan se ei ollut itseaiheutettua, kieltäytyminen ruuasta, vaan johtui sietämättömästä elämisen paineesta, joka oli iskenyt minuun heti syntymän jälkeen. Vasta 11-vuotiaana olin tullut pisteeseen jolloin en enää voinut jatkaa. Ei sille sanoja ollut.

Kun näin Rayn leffan oli 60-luvun puoliväli. Olin omillani, olin yhtä pitkä kuin ennenkin, mutta painoin sentään jo 45 kiloa. Rupesin yliopistossa levittämään Tricont-lehteä, jota sai Hedengrenin kirjapainosta Hesasta tiettyyn aikaan. Se oli hyvä lehti, ja opin paljon siitä, mitkä tekijät vaikuttavat n.k. III maailmaan. Rahasta en ymmärtänyt silloin niin kuin en myöhemminkään.

Olin I maailmassa, en tuntenut muuta kuin kaltaisiani, tai ehkä etäisesti samanlaisia. Tiesin miltä III maailman lapsista on tuntunut, tiesin fyysisen tunteen ja tiesin myös, miltä tuntuu olla hylätty lapsi.

Mutta olen kyllä onnellinen siitä nyt, että en ole ihan vielä ruumis. Miksi? Koska minulla on perhe, mies joka laittaa ruokaa jota pystyn syömään, että en saanut aikaan perhehelvettiä, vaikka niin kai olisi pitänyt käydä. Että lapsi on suht. OK huolimatta siitä että sillä oli vaurioitunut äiti. Olen kuitenkin kyennyt rakastamaan ja olemaan rakastettu.

Jos sitä Tricontia pitää jostain syyttää, niin ehkä siitä, että se perustui niin paljon on-off -kuvaukseen: joko olet kärsivä laiha musta tai onnellinen ja lihava valkoihoinen. Harmaan sävyt ovat elämässä vallitsevia ja se on hyvä, koska todella pahaa ja todella hyvää ei kumpaakaan ole liikaa. Tai jos on aikoja jolloin heiluri asettuu ääriasentoon ja pysyy, niin tietää että se muuttuu, niin kuin kaikki muuttuu.

Käsitykseni afrikkalaisista on sitä paitsi laajentunut. Eivät hekään ole pelkästään uhreja tai pelkästään teloittajia. Rasismin toivotan ulos tästä maasta ja ihan hetikohta. Erilaisuuden pelko on perusteetonta, eikä kukaan voi ikuisesti olla tuntematta naapuria. Tai ehkä voi. Silmät ummessa kulkeminen ei taida olla ihan parasta elämää kuitenkaan.

Satyajit Rayn leffan suomenkielinen nimi on Kaukainen jyrinä. Nälkää pakenevista syntyi pölypilvi joka edelsi heidän tuloaan. Kaikkien elämä muuttui.

Nyt maailmoiden sisällä on muita eikä I, II tai III maailma enää tarkoita juuri mitään. Se pysyy että kaikkialla jyrisee. Joskus vähemmän ja joskus enemmän.