Kellumista

Olemisen kelluminen jatkuu. Tässä on jollain lailla kaiken ydin.


Oleminen ei ilmene, niin kuin se yleensä tekee, useimmiten. Kelluminen ei ole ilmenemistä, se ei ole yhtikäs mitään. Päälle on laskeutunut jonkinmoinen hiljentävä äänieristyskerros, korvat soivat. On pakko painaa television kaukosäätimen volyyminappia, vaikka työn, sairauden ja levon vuoksi olen ystävällinen ja vähennän vastaanottimeni voimakkuutta. Kysymys on siis korvista vain osittain.


Tietenkään kierrätyskeskuksesta hankitun telkkarin kaukosäätimen nappi ei enää toimi, mahtoiko toimia alkujaankaan. Ihmiset varmaan huudattavat televisioitaan ja radioitaan, tai sitten sattuu niin että vanhemmat tulevat kesken jonkun väkivaltaisen pleikkari-pelin ja kauhistuvat sotaa olohuoneessa ja murrosikäinen painaa nappia henkensä hädässä ja ryntää ulos: nappi ei enää toimi, on hankittava uusi televisio.


Murrosikäisetkin ovat ihmisiä vaikka eivät varmaankaan vastuussa teoistaan.


Kiinanruusun suunnasta kuului viime yönä voimakas splät-ääniefekti. Alakerrassa todennäköisesti ajateltiin olohuoneen virtahevon heränneen. Sytytin yölampun valon. Ääni oli kuulostanut samalta kuin vuoskymmenet sitten kuulosti makuukoppiin eksynyt lepakko törmäillessään pahviseiniin: maiskahduksia. Katsoin parvekkeen oven suuntaan. Se oli sen verran auki että lepakko tai peräti lintu olisi voinut hyvin päästä sisälle.


Päättelykyvystäni on jotain jäljellä vielä, koska kissa ei herännyt edes valon napsauttamiseen: se ei voinut olla eläin. Kissa olisi kävellyt vaikka naaman päältä jos oli tarpeen linnun tai lepakon kiinnisaamiseksi. Mutta kiinanruusun alla oli pieni mytty. Pihavalon kajossa se näkyi sitten, otin sen käteen ja olin kiljaista, koska se oli selvästi vähän lämmin ja nahkamainen. Olen oppinut olemaan hirveästi kiljumatta, koska talon muut asukkaat luulevat että kipu on hyökännyt niskaan.


Mytty oli eilen kukoistanut kiinanruusu. Sillä on nahkeat lehdet. Toisin sanoen: hyvin nahkamaiset lehdet. Tuossa se on edelleen hajoamisen tilassa. Mutta kukka on valtavan iso, joten kyllä sen oksasta putoamiseen voi herätä. Herään siihenkin kun kissa tassuttelee tyynyn vieressä. Kissa on pieni rouvakissa ja painaa hyvin vähän ja astuu tarkkaan tietäen mihin tassut osuvat.

Jäin odottelemaan unta ja ajattelin Tartumaan sääksipesään kuollutta lentokyvytöntä poikasta. Se oli viimeksi kuoriutunut eikä selvinnyt kilpailusta äiti- ja isäsääksen tuomista kaloista. Tai ehkä sen kurkku ei toiminut, eikä se osannut nielaista tarpeeksi isoja palasia. Mutta kyllä ne isommat sitä nokkivat. Se kyyristyi nokkansa varassa alas kuin kyttyräselkäinen Notre Damen kellonsoittaja, hautasi päänsä epäonnistumisen vuoksi. Sääksen poikanen oli jo oppinut venyttelemään siipiään kun se otti ja kuoli.


Tänään on surrealistinen päivä, koska olin hammaslääkärillä. Tässä ei ole pelkoa eikä kipua, vaan se hölmö ajatus että olin matkalla pakoon hammaslääkärin pelkoa kun putosin pyörän selästä ja katkaisin vasemmat raajani. Nyt olin hammaslääkärillä, en pelännyt, mutta en myöskään voinut pudota oman pituuteni määrää alas koska istuin pyörätuolissa.


Nyt mietiskelen semmoista mahdollisuutta, että kunhan kipsistä vapautunut käsi tokenee, niin opettelen eteisessä pyörimään rullatuolilla musiikin tahdissa. Muistan nähneeni sellaisen tanssiesityksen joskus kauan sitten televisiossa. Nyt minulla on ainutlaatuinen tilaisuus oppia tanssimaan pyörätuolilla! Harjoitukset on aloitetettava niin pian kuin suinkin, koska paranen tästä ja joudun palauttamaan pyörän takaisin.

Seuraava koettelemus on jo edessä. Betonikolossimme muurin takaa on nousemassa ilmiselvä ukkospilvi.


Säätiedotus oli väärässä. Ukkonen löysi tiensä tännekin, vaikka sen ei pitänyt. Vähintään kohta sataa. Taitaa olla aika katsoa mitä Anna-Leena Siikala kertoo ukkosesta. Tiedän kyllä että on ollut Ukko Ylijumala, mutta on sitten eri asia mitä ukkonen on muuta merkinnyt rautakauden suomalaisille. Siikalan kirja on nimeltään Itämerensuomalaisten mytologia, lukekaa!


Tuo edellisessä postauksessa mainitsemani kansanrunous-ohjelmisto on kuunneltavissa täällä. Yönsä voi isossa talossa nukkua hyvin vaikka lepakoiden kanssa. Pitää kuitenkin kertoa, ellen ole sitä jo joskus tehnyt, että kerran lepakko laskeutui silmäluomeni päälle siellä mökillä. Kosketus sai minut pomppaamaan pystyyn, juoksemaan ulos ja sitten rinkiä pitkin pihaa niin, että sisälle tulossa olevat kissat rupesivat yhä lailla vailla tolkkua juoksemaan yhtä koivun runkoa ylös ja toista alas. Laps tuli venytellen pihalle ja kysyi olenko tullut hulluksi.


Olin loukkaantunut. Minusta kysymys olisi pitänyt suunnata kissoille. No, mies tietysti nukkui koko episodin läpi. Eikä sillä ole mitään vikaa kuulossa. Yrittäkää itse olla sikiunessa ja herätä siihen että lepakko istuu silmäluomen päällä!