Tyhmiä mainoksia ja loistavia pilviä

Kissalle on saatava annetuksi matokuuri. Voin olla avustavana osapuolena, Lidia on pikkuinen kissarouva, mutta saa valtavat voimat kun lääke lähestyy. Me kolme olemme hyvin läheisiä. Ei hyödytä mitään tuijotella merkitsevästi lääkekaappia, Lidia jo tietää mistä on kyse ja häipyy jonnekin yläkertaan.

Sadattelua, juoksentelua, esteiden rakentelua. Hitsauskäsineet käsiin. Tilanne olisi täysin mahdoton, ellemme jo tietäisi että kissa antaa anteeksi jo huomenna. Ihminen ei niin nopeaan anteeksiantoon kykenisi.

Kuurin ajankohtaisuus tuli mieleen televisiomainoksesta jossa kissa juoksi kilometrin korkeiden kirjainten päällä. No siltä se ainakin näytti. Lisäksi se oli hieno rotukissa, vaikutti pantteritäpläiseltä tapaukselta.

Kissakäsikirja oli sitten tietenkin poisjuossut. Ihmismies joutui etsimään sitä ja löysi sen lopulta ylimmältä hyllyltä kirjarivin takaa. Sieltä löytyi myös usein kaipaamani Pilvibongarin taskuopas(Gavin Pretor-Pinney, suom.Ulla Lempinen, Atena 2010). Olin minä pysynyt pilvistä selvillä muutenkin, koska porukalla on omat sivut, jotka näkee täältä. Silti kirja, pieni taskukirja, on nätti esine. Kirjaan voi sitä paitsi kirjoittaa päivämääriä milloin minkäkinlaisen pilvimuodostelman näkemisestä.

cloudappreciation.org ja heinäkuun kuva, Anchorage, Alaska

Pilvistä puolestaan tuli mieleen Radio YLE 1:n viikon mittainen kansanruno-ohjelmasarja. Voi olla että se on myös Areenassa. Ne lähetettiin iltapäivän Kultakuume-ohjelmissa.

Täällä laskeutui matalapaine rannikon ylle moneksi päiväksi ja satoi kunnolla. Tuntui omituiselta istua ja lukea lampun valossa, mutta muuten ei vain nähnyt tekstiä. Kaksi ohjelmaa jäi mieleen, Suuri tammi ja Päivän päästö. Niinpä käteen aamiaisen jälkeen tänään Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia (SKS 2013), järkäle kirjaksi, mutta taitettu niin taiten että ohutluinenkaan käsi ei väsy kääntelemään sivuja.

Olen lukenut Kalevalan ja Kantelettaren aikuisenakin, enkä paheksunut keskikoulun IV luokalla opusten pakkoluentaa, vaan olin yksiselitteisesti kiinnostunut siitä. Tämä ei johtunut siitä että olisin yhtäkkiä ruvennut pitämään koulusta, kyllä se edelleen tuntui aika tarpeettomalta laitokselta. Se johtui siitä, että koko luokka valitti Lönnrotin opuksen lukemisen vaivalloisuutta. Melko yksimielisesti kaiken lisäksi, joten ymmärsin pitää suuni kiinni.

Perheeni oli asunut siihen mennessä 5 paikkakunnalla ja matkustanut milloin minnekin kesälomille. Kaikki viisi paikkaa sijaitsivat eri murrealueilla. Viimeisen paikkakunnan kohdalla pääni sisällä asustava kielikeskus meni lakkoon. En kyennyt omaksumaan pohjoishämäläistä tapaa puhua, en edes intonaatiota. Olin silloin 9-vuotias, yritin kovasti ja pelkäsin että en saa kavereita enää koskaan, mutta onneksi 1950-luvun alkupuolella puoli Suomea etsi vielä sodan jälkeen jotakin vakituista paikkaa asumiseen, joten kukaan ei ruvennut kiusaamaan minua.

Mutta kiinnostuin Kalevalasta. Opettaja ei pannut meitä opettelemaan säkeitä ulkoa, vaan niistä piti keskustella tunnilla. Useimmilla koululaisilla, evakoita lukuunottamatta, kieli vain ei valjennut. Rupesin miettimään oliko ruotsin opiskelu ollut niin kauhean hankalaa, tai saksan. Ei ollut, siihen mennessä (puberteetti tosin odotti kulman takana). Sukelsin siis Kalevalan maailmaan ja huomasin uivani siinä kielessä aivan kuin kotijärvessä.

Se oli luonnollista puhetta, vaikka tiesinkin että se oli runoa. Siihen sekaan oli sitten koulu keksinyt järjestää Kastehelmi Karjalaisen ja hänen lukemattomat lapsensa koko koululle lausumaan Kalevalaa – en nyt muista oliko kanteleen säestyksellä vai ilman – mutta olin suhteellisen varma siitä, että runoja ei taatusti ole esitetty sillä tavoin.

Tästä syntyi sitten keskustelu, kun opettaja sanoi että runot on alunperin laulettu. Keskusteluun osallistui joku hienoääninen likka luokalta, sanoi että säveltä ei ole voitu varmistaa oikeaksi ja että laulukirjan ”Kamanat kohottukohot” on pelkkä arvaus. Minä en ollut pariin vuoteen saanut aikaiseksi juuri tismalleen oikeankorkuisia säveleitä kurkustani, joten kiinnostuin aiheesta entistä enemmän.

Kävi ilmi että runoja on laulettu nuorison kesken iltaisin ja kaiken lisäksi keinumäellä, jossa ne ruojat ovat pyörittäneet keinuja ympäri ja kiljuneet niin että metsä on kaikunut. Katselin ympärilleni ja totesin että joitakin valopilkkuja lukuunottamatta väkirikas hämäläiskirkonkylä oli unelias ja tylsä. Kuka tahansa koululainen olisi paljon mieluummin mennyt keinumäelle kuin istunut luokkahuoneessa tuijottamassa taivasta, joka sinänsä kyllä antoi vastauksen useimpiin kysymyksiin. Sillä samalla taivaalla kerran käveleskelin yhdessä pallosalaman kanssa enkä pelännyt yhtään. Voi olla että se oli unta.

Monen mutkan jälkeen päädyin sitten Pohjanmaalle, lähelle sukulaisia, jotka alkoivat tarvita apua. Muistin opettajan Kalevala-tunnit ja sen väitteen, että monet runot ovat peräisin Pohjanmaalta. Muutama ihminen vahvisti sitten väitteen. En usko että sitä hirveän yleisesti tiedetään täällä vieläkään.

Vielä tärkeämpää kuin yrittää todistaa jotain absoluuttista alkuperää on kuitenkin ehdottomasti se, että sillä ei ole mitään merkitystä. Kansanrunous on tietenkin ollut kaikkialla. Se on ollut läsnäoleva mahti. Meillä taisi olla sellainen lukemisto kuin Sanan mahti. Tämä on hämärä muistikuva.

Samaan aikaan rannalla

Siikala siteeraa tyrvääläistä Miina Pumpulia ja toista hänen muistamaansa versiota Neljän neidon runoa:

Mikä tuolla kaukana näkyy?

Meri tuolla kaukana näkyy.

Mikä sen meren tutkaimilla?

Saari sen meren tutkaimilla.

Mikä sen saaren tutkaimilla?

Nätti kaunis tupa uus'.

Ketä siinä tuvassa asuu?

Neljä nuorta neitsykäistä!

Mitä ne kukin työksensä tekee?

Yks' niistä kutoo kultasta vyöt,

Toinen vaippaa vaatelee,

Kolmas hopeeta hohottaa,

Neljäs itkee veljestänsä.

Tuollapa veljes näkyy,

Allan virran aivotaisi,

Päällä virran virvotaisi,

Hiukset kullan suortuvissa,

Sormet Ruotsin sormuksissa,

Jalat saksan saappahissa.

Tuntuu olevan aika kaukana Vienan karjalan kielestä, mikäli se nyt sitten on kieli eikä murre. Kouluaikana asiasta ei ollut vielä tutkijoiden kesken täyttä yksimielisyyttä. Siikalan kirja on hieno aarre.

Eipä sinne kansanrunousarkistoon pääsisi alkuperäisrunoja sormeilemaan ellei ole tiukasti sinne jotain asiaa. Näiden kahden tarinan keskelle pääsin tänä aamuna ja pää on täynnä, variaatioita niistä, arveluja alkuperästä, eri tutkijoiden mielipiteitä ja lähdeaineistokin on kirjan lopussa käsittääkseni aivan järjestyksessä. Päästäni en ole varma, enkä sen järjestyksestä.

Kultakuumeen idea tuoda kansanrunoutta iltapäiväkeskusteluihin oli hieno. Muistaakseni Suuri tammi ja Päivän päästö tulivat myös osin laulettuina, sen päivän taiteilijana oli laulaja. Meillä on Sibelius-akatemiassa nykyään kansanrunous omana osastonaan ja kuulosti kyllä todelta ainakin senkertainen hoilotus, saattoi kuvitella keinumäen, vaikka tuskin sellaisia on edes kultaisessa Karjalassa enää.