Jäljestämistä

Aurinkolasit unohtuivat kotiin. Kun olin päässyt mäen päälle, tuuli oli alkanut nopeasti kuljettaa pilviä. Ei aurinko enää päässyt paistamaan. Viima olisi ollut hyytävä ellei ollut rukkasia kädessä. Auringosta ei ole lämmittäjäksi vielä kuukausiin.

Piti lähteä kauemmas, mutta päädyin kirjastoon. Blogeissa on paljon asiaa runoista ja runokirjoista. Ajattelin että on luettava jotain uudestaan. Löytyi Juha Siro, jonka 364 runoa käsittävän kirjan Babel olen lukenut jo aiemmin. Tiesin että siihen on palattava. Sen kaveriksi otin Jukka Vienon Stokkan kulma. Jotkut runot saattavat hylkiä toisiaan, mutta en usko että nämä niin tekevät. Ja olenhan minä siinä välissä.

Ikäpolvikysymys. Juha Siro on syntynyt 1951 ja Jukka Vieno 1957. Kuusi vuotta ei ole iso ikäero. Vienolla on ehkä vähemmän kirjoja painettuna, mutta tämä kirja on varsinainen tiiliskivi kirjaksi. On syitä ottaa kirja hyllystä. Sen verran näin lukea tavallisin lasein että talven tulosta oli kyse:

olen vasta syntynyt:

         kevyttä pakkaslunta

sataa sieluun...

Siihen asti kun olen päässyt lukemisessa, olen sitten viimeisessä runossa. Nyt tarvittaisiin lunta, että talvenlaihat karhut eivät lähde laahustamaan kohti ihmisten jättämiä roskia, ylimääräistä ruokaa jokaisessa kääreessä.

Lumi on mielessä muutenkin. Se on valostanut maiseman, valo tuntuu vaikka aurinko meni piiloon. Juha Sirolla on blogi, jossa hän useimmiten pohtii kirjoja, mitä kulloinkin on lukenut ja sitäkin mitä on muuten ollut mielessä.

Hän lopettaa kirjansa näin:

Babelin ja Tampereen runot, siinä kaikki -

vähemmässäkin, kuten Odysseus E. Sanoo:

”Jumalani sinä tahdoit minut ja katso: maksan takaisin”.

Nyt voin käpertyä omaan rauhaani ja lukea näihin kahteen kirjaan vaikka dramaturgian rakenteita, ihan miten tahdon. Pidän näytelmissä niiden kaaresta ennen kaikkea. Mutta kirjat tietenkin vievät mukaansa eri suuntiin, lukeminen ei ole pelkästään lukijasta riippuvainen. Ovat epäselvät olosuhteet ja talvi. Sitten ovat nuo kaksi kirjailijaa, jotka ovat päättäneet tehdä kokoelmat runoistaan.

Kirjaston runohylly ei ole kovin iso ja siihen kuuluu mukaan alkuosaltaan esseekirjallisuus, suomenkielinen. Sekä esseet että runot ovat usein ohuita. Paksummat kokoelmat, niin kuin nämä kaksi, ovat harvinaisempia. Nämä saivat selkärepun toisen olkahihnan valumaan alas. Paino ei paina maahan asti, enkä usko että ne ovat sillä tavalla raskaita, mutta en epäile yhtään, ettenkö joudu vaivaamaan aivojani niiden kanssa.

Siihen on syytä muutenkin. Luen päivittäin C. G. Jungia, kyse on synkronisiteetista ja sen olemuksesta. Minulla on pieni vihko muistiinpanoja varten. Välillä on suomennettava pitkiä pätkiä että muistaisin. Joskus riittää lyhyt englanninkielinen pätkä. Jung ei ole elossa enää, joten en rupea katsomaan tieteellisistä opuksista miten häneen pitäisi suhtautua. Suhtautumiset ovat tietenkin vaihdelleet. Nyt on aika katsoa suoraan.

Tiedän hänestä tarpeeksi tietääkseni että hän oli kollektiivisen alitajunnan kannalla, joka on merkillinen käsite sekin. Mielestäni se vaatii vähintään ison suvun läsnäoloa ja pelkään, että se vaatii hänen tapauksessaan pitkän ajanjakson Euroopan historiaa. Historiaa on lähinnä tulkittu koulussa, enkä oikein tiedä miten sitä voisi tutkiakaan. Yliopistot eroavat kouluista mutta en tiedä miten. Siis kun on kyse historiasta, paljon muuta olen kyllä opiskellut yliopistossakin.

Pidän siitä että Jung lähestyy pelottomasti myös muita sivilisaatiota. Tässä kirjassa hän on kiinnostunut Kiinasta. Kiinan historia jää varmasti abstraktin tasolle, en tiedä siitä tarpeeksi, vain joitakin hajatietoja.

Olen kuitenkin pitänyt paljon kahdesta kiinalaisesta klassisesta runoilijasta. Toinen on Li Po ja toinen on Tu Fu. Minulla on yläkerrassa paksu nide kiinalaisia englanniksi. Kirjan nimi on Love and the Turning Year. Vuosi on kääntynyt, talvi on tullut ja aika tuntuu hyvin konkreettiselta. Isoäiti kuoli vuosia sitten vuoden vaihtumisen aikoihin, samoin kuoli nyt anoppi. Olinkohan koskaan kysynyt häneltä, pitääkö hän runoudesta? Nyt en enää voi kysyä. Enkä muista.

On omituista kuulla sanottavan, että hänen aikansa on tullut. Mutta anopin kaveri hoitolaitokselta sanoi: It's the same old world, you know. We all got to go. Ajan tulemisella ei tarvitse olla älykkään suunnittelun kanssa mitään tekemistä, varsinkaan kun sitä ei ole olemassa.

Niin se menee. Juha Siro kirjoitti tuon edellisen sitaatin jälkeen vielä: 365. Mutta runoja oli vain 364. Runoilija sai lepopäivän. Vaikka en osaa kuvitella millainen lepopäivä olisi.