Valokuvamuisti

Talvea on ohuelti. Oleellista on saada olla ulkona, kulkea ja katsoa. Siitä ei tule vielä mitään, täydellisestä vapaudesta. Hermottuminen vie aikansa. Jalan ja käden hermot ovat olleet poissa ja katkeilleet. Jalassa olen tuntevinani ruuvit ja titaanilevyn, vaikka se on todennäköisesti haamutunne. Siis ei tunne vaan tunnottomuus.

Sillä lailla ihminen on rakentunut, että se imee ulkopuolelta sen minkä voi, koko ajan. On onneksi helppoja tapoja olla yhteydessä toisiin ja heitä on. Mutta kun ilma kulkee läpi kropan, viima ja pakkanen, ja on odotettava bussia, kylmä leviää jalkapohjista ylöspäin, eikä liike enää auta, niin painovoimasta tulee kirous.

Kesän kuvat tulevat avuksi. Sellaisen lämmön kuvat, jotka liittyvät hellan puiden hakemiseen, tuohenpalasten kiskomiseen koivupuista, puiden latomiseen oikein, sytyttämiseen (yhdellä tikulla), niin siinä on jo yhteys, joka on likimain täydellinen. Olla siellä, viluisena, odottamassa lämpöä joka on kohta.

Minulla on tallessa paljon sitä mitä isovanhempien ikäpolvi on puhunut. Vanhemmat ovat häipyneet jo muistista. Heistä on jäänyt varmaan vain kaksi tai kolme kirjettä, ei muuta. Mutta valokuvia on. Niitä on jossain enemmänkin, mutta ei ole järkeä käydä läpi satoja kuvia tuottaakseen yhden tai kaksi varmaa muistoa. Valokuvien katsominen tuo juuri ne asiat lähelle jotka olivat. Valokuvat ovat muistin apu.

Siniset silmät minulla on, mutta ne ovat tummat. En tarvitse vaaleanpunaisia laseja.

Talvi on muuttunut, siinä ei ole enää sitä samaa mitä oli ennen, syventymistä ja olemista. Aika on muuttunut. On pakko kerätä jäljellä olevat voimat että saisi takaisin tilan ympärilleen, sen joka katosi, seinät tulivat lähemmäksi ja öisin sellaiset unet, joissa maisemat olivat outoja.

On hyvä että lukee pitkiä juttuja kirjoista, miettii niitä ja käsittelee. Muistiinpanovihko on lukunurkan vieressä. Huoneissa on varjonsa, valoisina päivinä lumen väri on sinistä, puiden varjoissa, heleää. Puhdas sini ei ehkä olekaan kaikki taivaalla, sitä paitsi pakkasen sini on turkoosia.

En ole varma siitä mitä on ulkopuolella sellaista, mikä tarkoittaa totta. Suhteellisuudesta on tullut vallitseva olomuoto. Aistit pettävät, ne pettävät johonkin määrään aina, toisaalta epävarmuus panee etsimään. Kuva vangitsee katseen kirjaimia tehokkaammin. Mutta sitten kun otan taidekirjan käsiini, tajuan että vangitseminen ei ole aina väkivaltaa.

Kuvataide tuo usein lähelle avaruuden sillä tavoin, että värit menevät toisiaan kohti ja siitä tulee unia. Katsoin televisiosta Teeman Valokuvan voimaa-sarjan ensimmäisen jutun. Tekijä on sama Miina Savolainen, joka joku vuosi sitten teki puberteetti-ikäisten tyttöjen kanssa valokuvaterapia-projektin, jossa tytöt saivat pukeutua asuihin kuin prinsessat.

Tytöt olivat siinä iässä, jolloin identeettiä etsitään. Se saatetaan löytää ja sitten taas kadottaa. Kun he tulivat nähdyiksi, ja sillä tavoin nähdyiksi kuin he olivat itsensä ehkä ajatelleet unissaan tai päiväunissaan, he alkoivat tuntea olonsa paremmiksi. Sarja näitä terapia-valokuvia oli näyttelynä seinillä, siitä tuli dokumentti.

Nyt alkava sarja käsittelee perheitä.

Ensimmäisessä otoksessa oli kaksi sisarta Pohjois-Karjalasta ja heidän uudelleentapaamisensa. Nuorempi sisar oli jäänyt kaipaamaan etelään muuttanutta isosiskoa ja miettinyt millainen isosisko oikeastaan oli. Sisarussarja oli iso, kaikkiaan kuusi lasta, joten vertauskohtia olisi ollut muitakin.

Savolaisen kamera ja televisiokamera seuraavat tapahtumia ja kameran edessä alkaa tapahtua. Sisaret saavat pitkästä aikaa yhteyden äitiinsä ja samaten muihin sisaruksiin, aivan lopussa. Kamerat olivat tavallisia kinofilmikameroita ja ajattelen taas pitkästä aikaa mikä tekee niin hienoksi ne hetket kun sukeltaa omiin valokuva-albumeihinsa ja isoon laatikkoon, joissa niitä on enemmänkin. Valokuva esineenä on tuttu asia, se tuntuu edelleen läheiseltä, mikä on oikeastaan vähän outoa.

Koska kuitenkin digi-kuvat ovat tarkempia, niissä ei ole niin paljon värivirheitä, niitä voi korjata, jos valotus on ollut väärä, on mahdollista tehdä kaikenlaista. Miksi pölyinen laatikko tuntuu niin hyvältä?

Ehkä yksi syy on se, että niissä on niin usein jotain aivan konkreettista omaa tai toisten historiaa. Kun olen aina tarmonpuuskan saatuani ruvennut käymään läpi dioja, huomaan että siellä on paljon kuvataidetta ja arkkitehtuuria. Silmäni ovat kiinnittyneet joihinkin tiettyihin asioihin ympäristössä.

Pohjoiskarjalaisten sisarten tapaaminen ja näkymät kameran linssin kautta olivat hienoja. Sisarten välinen lämpö välittyi television ”viileän median” -nimestään (ks.Marshall McLuhan) huolimatta. Sanoma oli kyllä intiimi, mutta vielä enemmän yleisinhimillinen. Minusta perheitä kannattaa ajatella ja kuvata, koska ne ovat edelleen yhteiskunnan perusyksikkö.

Jos kuvilla saa aikaan jonkinlaisen parantumisen ja tunteen eteenpäin menossa jo keski-ikäisten naisten elämässä, on vaikea ajatella mikä voisi olla parempaa. En tietenkään tiedä mitä terapia on, en tiedä toimiiko se, vai ovatko naiset hyviä näyttelijöitä, mutta he tulevat antaneeksi kaikenlaisille perheille positiivisen esimerkin.

Lähelle tuota valokuvan eheyttävää ideaa tulevat luokkakokoukset. Niissä käyminen tai vaikka vain jonkun koulutoverin tapaaminen voi olla hyvin lämmin tapahtuma. Kyllä siihen on aivan yksinkertainen syy: me opimme toisiltamme paljon kasvuvaiheessa, lapsina ja nuorina. Siksi niitä ihmisiä aikuisinakin tavatessa on hyvä olo.

Luokkakokouksista on jäänyt vain yli-/alivalottuneita tärähtäneitä kuvia. Mutta muistossa on aivan oikea yhteys joka syntyi. Asumme eri puolilla Suomea, mutta meillä on ollut samoja opettajia jotka ovat vaikuttaneet elämäämme ihan yhtä lailla. Huiminta on se, että näkee niin monen selvinneen elämästään hyvin, ovat kaverit päässeet tekemään niitä töitä joita halusivatkin.

Ja jos ei olisikaan ollut onnea, niin tässä vaiheessa ihmiset jo tietävät missä se onni on, jos ei työssä joka on aikoinaan antanut palkan. Eläkeiässä on puolensa.