Pohjoisia ilmoja

Auringonpaisteinen aamu, oikea maaliskuun keli. Kävin viemässä linnuille talipalloja. Askeleet olivat jäätä, sopivia astuttavia. Pelloilla on varmaan täysi hankikanto. Kun käännyin pois, en osunut ihmisjälkeen, aika syvään, vaan sivuun. Se otti ja petti ja humpsahdin lumeen ja kaaduin melkein selälleni. En päässyt siitä ylös kuin olemalla polvillani muhkuraisen jään päällä.

Sain ennen hankikantoseikkailuani  luetuksi loppuun Niillas Holmbergin ensimmäisen proosakirjan. Olin ajatellut lukevani romaania, mutta sitten päätin että pitkää proosaa. Mutta tarina siinä on. Se alkaa jostain keskeltä ja lopussa tiedän että tarina, joka on muun muassa pojan ja tytön tarina, jatkuu. Nuorten ja vanhojen utsjokisten elämä kulkee laduillaan  ja ihmiset elävät elämäänsä, mutta myös kohtaavat. Saattavat tietenkin erota myös, mutta kohtaamisissa on sähköä.  En tarkoita että ihmiset olisivat erityisen painokkaasti tunteidensa vallassa, mutta ei siitäkään tiedä. Tavallisia ihmisiä.

Tarinan kertoja Samu on semmoinen tapaus joka on ollut etelässä ja opiskellut. Koska kirjassa on paljon saamelaisia, niin tuohon on heti laitettava perään, että jos on paljon poroja, ei ehkä voi kuluttaa nuoruuden päiviään etelän yliopistoissa. Niin päähenkilö on tehnyt. Saamelainen Jouni tulee käymään kylässä ja etelän kävijä on kotona. Utsjoella vieraillaan  muutenkin paljon:
”Toissapäivänä hän sitten tuli taas käymään. Kuten aina, kahvia ei tarvinnut kuulemma varta vasten keittää, mutta jos olin juuri sattumoisin ollut aikeissa laittaa itselleni, niin saattaisihan hänkin siemaista. Yritin sitten avata keskustelu uuesta säästä, mutta tarkkakorvainen ystäväni harmistui heti huomattuaan, että myötäilin häntä käyttämällä hänen omia sanojaan, enkä muitten lailla puhunut ilmastonmuutoksesta.
   Se se kyllä muuttu - muuta häneltä ei herunut.”
(Niillas Holmberg: Halla Helle. Gummerus 2021, 455 s., s. 82)

Ei ole ainut kerta kun Holmberg selvin sanoin kuvaa kohtaamisen ihmisten välillä ja heistä tulee eläviä. Sellaisia on myös hänen runoissaan. Tärkeätä on se että kuvaamisen kohteet eivät ole koskaan yhdentekeviä. Jounia oli haastateltu radiossa.

Paljon muustakin on kyse. Seuraavalla sivulla heti:

”Aikansa kaarreltuaan hän sai selitettyä, että heikäläiset uskovat olentoon nimeltä guoržžu. Elle sanoi, ettei kalansaalista − oletan tämän pätevän mihin tahansa saaliiseen − saanut kuvata, koska silloin − tässä kohti Elle haki oikeaa sanaa − korttaa eli pilaa saaliin.
  Vai sellaista olette pelänneet, minä myhäilin, vaikka Elle taisikin puhua preesensissä. Hän jätti asian siihen ja käveli pois − ja kuinka ollakaan, kuvat jäivät poistamatta.”
(sama, s.83)

Hyvä ajatus tuoda kirjaan etelässäkin eläneitä ihmisiä, sitä paitsi koulutus on tärkeä asia. Saamelainen Jouni ei sanonut että etelästä tullut Samu oli väärässä. Hän reagoi siihen, että Samu matki Jounia sanamalla ”uuesta säästä” eikä ilmastonmuutoksesta. Ehkä Jouni oli reagoinut jotenkin niin, että ettäkö en näe kun ilmasto muuttuu?

Juuri kielellisissä jutuissa minulle tulee mieleen se, että pohjoisessa, varsinkin vesistöjen varrella on aikojen myötä kulkenut kaikenlaisia ihmisiä. Se käsittääkseni on huomattu että Jäämeren rannan ihmisillä on keski- ja eteläeurooppalaista perimää. Ihmiset ovat purjehtineet tai kulkeneet pitkin rantoja tolkuttoman kauan. Ja miten Elle, nimihenkilö, reagoi kuvien ottamiseen rauduista! Mutta minkä takia tavallinen suomalainen sylkee matoon kun viskaa ongenkoukun veteen? Outo tapa.

Ehkä suomalaislapsi ei enää nyt niin tekisi? Kai paimentolaisilla oli/on tarve uskoa että eri elementeillä on jumaluuksia ihan vaikka vain ollakseen ja näkyäkseen. Miksi muuten ilmatkin oikuttelisivat?

Säiden armottomuus on selitettävä yliluonnollisilla jutuilla. Sitten tuossa vaiheessa tulee mieleen että mikä sitten olisi muuttanut säät? Että ennen ei olisi ilmasto mennyt tolkuttomuuksiin? Suomessa ihmiset ovat viimeksi kuolleet nälkään 1860-luvulla, jolloin vilja paleltui ja mätäni. Ajateltiinko silloin että joku jumala koettelee? Hän säät ja ilmat säätää?

Mahdollisesti ihmisiä oli jo silloin liikaa. Nyt sanotaan radiossa että Ukrainan sota tuo Eurooppaan ruokakriisin. Sana on erikoinen. Olen syntynyt viimeisen sodan jälkeen ja silloin oli maailmanlaajuinen pula. Ehkä nähdään mihin joudutaan vielä.

Sen verran saamea Holmbergin kirjassa on, että tajuan ettei se ole ainakaan suomalais-ugrilaista kieliryhmää. Käsittääkseni saamen muuttumista voi seurata aivan vain katsomalla paikannimiä kartalla. Voi olla että suomalaisten, jotka sysäsivät saamelaisia pohjoiseen, paikkojen ääntämys on ollut aivan väärä. Mutta minun pohjalaismökistäni neljä kilometriä etelään on järvi jonka nimi on Sapsalampi. Jostain luin että sapsa olisi saamea ja tarkoittaa muikkua. Ehkä ihmisten muuttamiset tänne ja ylös pohjoiseen tai pohjoisesta alas etelään joskus vielä saadaan selvitetyksi.

Hautalöytöjä meillä ei ole tarpeeksi niin että paikannimistö on tutkiminen on tarpeen. Sitten ovat tietysti DNA-tutkimukset, mutta se käsittääkseni tiedetään että ihmisissä on jälkiä aivan kaikkialta maailmasta. Kieli on tärkeä identiteetille.

Suomi on harvinainen kieli ja niin ovat myös saamen kielet, onkohan niitä nyt kaikkiaan kolme? Ei luulisi olevan varaa vieroksua toisiaan, sen verran vähän meitä ylipäänsä on täällä. Luin jostakin päin nettiä että Suomi nyt sattuu olemaan aika iso laituri Siperian kyljessä. Ajatus johtui Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Pohjoisista poropaliskunnista muistan kuulleeni jo 1950-luvulla, että oli ongelmia Norjan sulkeutuneen rajan vuoksi. Jäämeren rannalla on Ruija ja siellä asuu kveenejä, mutta paljon muitakin. Rannan asukkailla ei ollut poroja, he olivat riippuvaisia kalasta. Sen sijaan poropaliskunnista etelämpänä oli kuljettu porojen kanssa kesäisin Jäämeren rannalle. Siihen tuli väliin raja, eivätkä porot ymmärtäneet rajaa. Kummankin puolen rajaa asui samoja ihmisiä, sukua toisilleen. Jostakin syystä vielä 30-luvullakaan poroista ei ollut haittaa, mutta sodan jälkeen oli.  

Holmberg käsittelee tämänhetkistä tilannetta sen rajan kanssa. Se tuntuu pahalta. Esimerkki oli kun Norjan rajavartijat ottivat Ellen koiran kiinni ja lähettivät sen karanteeniin jonnekin kauemmaksi. Meillä Suomen valtio ei ole ratifioinut alkuperäiskansojen ILO:n sopimusartiklaa numero 169. Norjan valtio taas pitää lukua saamelaiskoirista? Kartasta katsoen kyllä sinne pitäisi mahtua ihmisiä ja heidän koiriaankin vaikka kuinka paljon.

On Halla Helle sillä tavalla romaani että siinä on myös juoni. Sitä voi seurata. Useimmissa romaaneissa ei ehkä pysähdytä miettimään olevaisia niin pitkään kuin tässä. Mukana on identiteetin löytämisen keinoja. Ne voivat joutua hukkaan jos ihmisen elämä menee solmuun. Kirjassa mietitään psykoanalyysia ja vertaillaan sitä miten ihmisen mielen rakennetta on ajatellut Freud ja miten taas Jung. Päähenkilö Ellen koiran nimi on Jungelin poika, joka on kahdesta koirasta se koiras, naaras joutui karanteeniin.

Muistan joskus 1980-luvulla kuunnelleeni Angelin tyttöjä, jotka joikasivat radiossa usein. Taisi olla niin että Nils-Aslak Valkeapään jälkeen muutkin joikaajat tultiin tuntemaan. Valkeapää oli minulle oikeastaan ensimmäinen joikaaja jota oli levyjenkin verran kuunneltavissa.

Ihmisellä pitää olla yhteys eläimiin, koska se on itsekin eläin. Koirien elämää käsitellään tässä niin että ne ovat ihmisen kumppaneita. Niistä riippuu paljon. Koira pystyy suunnistamaan tunturisumussa, jossa ihminen ei oikein enää näe eikä kuulekaan. Sitä en tiedä miten on porojen laita. Osaavatko ne erehtymättä suunnistaa sumussa? Moottorikelkkaa koira tai poro tuskin oppii ajamaan.  Mutta tässä kirjassa koira pelastaa.

Holmberg kirjoittaa myös maisemia näkymään. Siitä huolimatta että kirja ei ole turistikamaa, haluan ottaa tähän mukaan ajomatkan jollaisella en ole ikinä ollut:
” Jos on Utsjoen ja Karigasniemen väli monta kertaa valittu Suomen kauneimmaksi tieosuudeksi, niin eipä kauhean kauaksi siitä voi jäädä tämäkään. Radiosta kuuluva saamenkielinen Dolly Parton-tulkinta folkkiviuluineen kuorruttaa maiseman entistä idyllisemmäksi siitäkin huolimatta, että My Tennessee Mountain Home sointuu saameksi Manne bilidit eatnamiid.” (Suom. Miksi pilaavat maita. s. 373)

Turismi tuo pohjoisen ihmisille rahaa mutta se syö myös saamelaisten maita, joita suomalaiset (ja ruotsalaiset ja norjalaiset) eivät koskaan antaneet heille takaisin. Sillä tavalla Holmberg kirjoittaa myös saamelaisten oikeuksista. Kolonisaatio oli/on myös Suomen Saamenmaalla niin kuin muuallakin kalottialueella. Näinä päivinä olen miettinyt sitäkin, miten mahtavat Petsamon ja Kuollan niemimaan saamelaiset voida näinä aikoina. He ovat Venäjän vallan alla.

Sellaista on ollut ilmassa jo vuosikymmeniä, että voisiko pohjoisessa olla oikea valtio nimeltä Saamenmaa. En tiedä olisiko se mahdollinen. Ajattelen ennen kaikkea elinkeinoja, kaivoksia ja rautateitä ja muuta sellaista, mitä Suomen Lappiin ovat suunnitelleet, siis suomalaiset ja ulkomaiset kaivosjätit.

Kaivokset eivät tee hyvää luonnolle. Eikä porojen elämä niistä parane. Mutta ihmiskunta ei ehkä opi tulemaan toimeen ilman strategisia mineraalejaan. Jossain saamelaisia käsittelevässä dokumentissa näin kysymyksen: haluaako elinkeinoviranomainen sitten mieluummin kongolaisten tai ruandalaisten lasten kuolevan malmikiviä etsiessään?

Matka aamun maahan ja muita matkoja

Kielitieteilijä puhui ehkä liian nopeasti. Enkä tiedä onko robotiikka mitenkään tarpeellinen. Niin kauan kuin jaksan heilutella harjaa ja rikkalapiota, en tarvitse robottia. Japanilaiset kehittäneet robottihoitajia vanhusten hoitokoteihin. He ovat myös luoneet pehmoleluja potilaiden silitettäväksi. Miksei vanhusten palvelutaloissa voi olla oikeita kissoja?

Tutkija Anneli Kauppinen esitti radion kulttuuriohjelmassa, että kielentutkimuksen pitäisi olla poikkitieteellistä. Lapsi oppii kielen ilman kielioppia. Toimittaja miettii voiko oman lapsen kielellisyyttä tutkia. Kauppisen mielestä vanhemmat voivat käyttää apunaan videointia. Kielillä voi hakea yhteisiä asioita. Siis merkityksiä? Kauppinen miettii Noam Chomskya ja hänen lingvistin työtään: Chomsky taitaa olla kovin vasemmistolainen.

Chomskyn mielestä kieli sijaitsee jollain tietyllä aivojen alueella ja kasvaa yhtä lailla kuin kädet ja jalat, kieli on mitattavissa. Sisäinen kieli ilmeisesti on olemassa, mutta sen käyttämä kieliopista ei tiedetä. Chomsky oli keskustellut Foucaultin kanssa, päädyttiin siihen että kehitys on aina multimodaalinen. Samoihin aikoihin kun Chomsky ja Foucault keskustelivat, Skinner mietti ehdollistumista. Tuleeko kieli sisältä päin vai ei?

Tutkija ihmettelee että Chomsky oli kielletty Neuvostoliitossa. Mistä johdutaan venäläisiin kielitieteilijöihin kuten Voroshilov ja Bahtin, viimeksimainittu mietti karnevalistisia ilmiöitä. Venäläisten mielestä kielellä ja kielillä on vahva sosiaalinen aspekti: ihmiset eivät saa kieltä valmiina. ”Rakenne kantaa merkityksiä”, Kauppinen sanoo.

Kun toimittaja kysyy, mistä tulevat puhumattomat 3-vuotiaat, niin vastaus on hyvin yksinkertainen: pitää olla keskustelevia vanhempia.

Minulla on pieni korkkitaulu tuossa vieressä. Yksi muistilappu piti tapanaan hävitä aina jonnekin, sitten lopulta sain sen kiinni ja pinnillä kiinni tauluun. Siinä ovat semiootikkoni: Roman Jacobson, Juri Lotman, Lennart Meri, Oscar Parland, Vasilius Sesemann. Sitten olen kirjoittanut: ”Kylmän maan kuningatar”, muistaakseni on ollut sellainen kuunnelma ellei peräti näytelmä, josta en muista mitään. Sitten tulee vielä Draamastudion,  Tampereen yliopiston entisen osaston, johtajan Kari Salosaaren mielellään mainitsema A.J. Greimas, joka muistaakseni oli myös kotoisin jostain päin Baltiaa, mutta muutti sitten Pariisiin. Salosaari opiskeli nuorena Pariisissa.

Nuo nimet ovat tuossa sen takia, että minulle ne edustavat lingvistiikkaa, josta sitten kehittyi semiotiikka ja nyt ovat varmaan samassa tiedekunnassakin. Lennart Meri oli Tarton yliopiston kielitieteen laitoksen professorin Juri Lotmanin hautajaisissa ja sanoi Suomeenkin lähetetyssä uutisessa, että nyt kuoli virolainen, päätä pidempi muita. Yliopistojen oppineet onnistuivat kielitieteen nimissä pitämään yllä vastarintaa, joka on aina diktatuureissa tarpeen.

Ei ole yhtään samantekevää miten lapset kasvavat. Jos he eivät opi puhumaan, he eivät selviä ihmisten maailmassa. Aikuiset kyllä tietävät kuka lapsi on kuuro. Kauan ennen nykyistä korona-eristystä tapasin kaupassa jonkun, jota en muistanut. Mies vieressä muisti. Se ihminen muistutti jostain tapahtumasta kymmenen vuotta aiemmin, vähintään, mutta en kuullut mitä hän sanoi.  Hän kääntyi pahoitellen miehen puoleen että dementiako on iskenyt. En ollutkaan elänyt tämmöistä aikaisemmin: minusta puhutaan kun seison itse vieressä.

Mies siihen selvällä äänellä: kuulo on mennyt huonoksi. En osaa viittomia, mutta olen oppinut lukemaan huulilta. Suomalaiseen puheeseen kuuluu se, että kasvoja ei väännellä kun puhutaan. Minä sen sijaan olen oppinut vääntelyn jo aikaisin, koska olen sairastanut kaikki lastentaudit ja taatusti joku niistä viruksista kulkeutui kielelliseen aivolohkooni ja määräsi katsomaan tarkasti ihmisten kasvoja, etenkin huulia, kun en kerran kuule.

Tuommoista oppimista voisi kai sanoa aika voimakkaaksi sisäiseksi puheeksi. Viittomakieltä en ole koskaan oppinut, koska rokotuksia ei ollut heti sotien jälkeen, meitä jollain tavalla vammautuneita on aika paljon. Ei meille kaikille ole voitu antaa viittomakielen opetusta, vaikka tiedettiin että sitä tultaisiin tarvitsemaan. Ja lapsilla on kielelliset herkkyysaikansa, jotka selitetään kehityspsykologiassa.

Minulta jäi merkitsemättä yksi nimi. Se on kuitenkin jossain vaiheessa ollut hirveän tärkeä: Henri Broms ja hänen kirjansa ”Alkukuvien jäljillä” (WSOY 1984). Alkupuheessaan hän sanoo näin:
”Mikäli semiotiikassa ei etsitä tai lähestytä lasihelmipeliä, jota pelaten päästään merkittävien kysymysten lähelle, ei ole saavutettu paljon mitään. Eräs toinenkin kehityspiirre on näkyvissä. Kaikella uudella on taipumus olla aluksi tuoretta, mutta myös taipumus kuivettua myöhemmin joksikin muuksi.”

Broms oli jossain vaiheessa töissä Vaasan yliopistossa, en muista millä osastolla, mutta sen takia hän matkusti usein Vaasaan. En ole häntä nähnyt koskaan, mutta tiesin että oli ihmisiä jotka ovat kuunnelleet häntä. Hänen piti tulla pitämään yleisöluento aiheesta Genius Loci, paikan henki, mutta sairastui eikä päässyt. Hänen tilallaan oli joku muu vaasalainen.

Luento ei ollut ollenkaan huono. Broms on ollut ehkä räiskyvämpi tapaus. Hänen luonteensa kyllä tulee tekstistäkin läpi, lähinnä innostus. Paikan henki on tietysti olemassa kaikilla paikoilla. Tämä on Suomen läntisin kulma, mutta sitä ei ehkä kannata nähdä maantieteen vaan historian silmin.

Tuo sitaatti alkupuheesta viittaa Herman Hessen Lasihelmipeliin. Itse peli on tietenkin I Ching eli Muutosten kirja. Pertti Nieminen on suomentanut kiinalaista kirjallisuutta ja kun hän jätti kustantajalle mielestään viimeisen kirjansa toimitettavaksi, hän sanoi että hänen olisi pitänyt suomentaa I Ching. Hän oli kuitenkin sitä mieltä että siihen olisi kulunut ainakin 20 vuotta vielä, eikä sitä sen takia voinut enää aloittaa. I Ching on vuosituhansia vanha kiinalainen peli, jota pelataan bambutikuilla ja luetaan selitykset eli heksagrammit sitten kirjasta, jossa on myös selitysten selitykset, jotka on kirjoittanut Konfutse.

Luin Lasihelmipelin vuonna 1971 matkalla Yhdysvaltain Länsirannikolta Oregonin Portlandista New Yorkiin, matkalla kotiin.  Matka Kanadan kautta kesti kolme viikkoa. Minulla ja ystävilläni oli Volvo Amazon vietävänä mantereen läpi New Yorkiin.

Muistaakseni bensa oli sitten ilmaista. Yövyttiin teltassa leirintäalueilla ja pelättiin kalkkarokäärmeitä, jotka tulivat mielellään lämmittelemään telttaan, koska ylänkömaiden yöt olivat kylmiä. Se oli ennen nousua Kalliovuorille. Moottoria ei saanut rasittaa, joten tulin katsoneeksi tarkkaan vuorilampaita ja jäätiköiltä lähteviä virtoja. Ne olivat lyijynharmaita ne vedet. Se on hyvä ympäristö lukea Lasihelmipeliä ja englanniksi. Broms on mielestäni oikeassa siinä, että se on suurimpia alkukuvia, joita länsimaisessa sivilisaatiossa on.

Lasihelmipeli oli vastaus Saksan natsismiin ja II maailmansotaan. Kirja julkaistiin 1943 ja Nobel-komitea antoi Hesselle kirjallisuuspalkinnon vuonna 1946. Hesse tunsi Jungin hyvin.  Hän joutui ottamaan selvää psykiatriasta kun hänen vaimonsa mielenterveys heikkeni. Jung puolestaan piti kiinalaista I Chingiä hyvin tärkeänä teoksena ja kirjoitti alkupuheen sen englanninkieliseen versioon. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että yhdeltä vaikuttajalta lähtee viesti ja saavuttaa toisen, joka päätyy saamaan Nobelin palkinnon.

Jossain vaiheessa elämäänsä Hesse kävi matkalla Indonesiassa ja kierteli muitakin maita. Ennen Lasihelmipeliä hän kirjoitti romaanin nimeltä ”Matkan aamun maahan”. Käsittääkseni se on suomennettu myös. Lasihelmipelissä on kirjan lopussa kolme lyhyttä tarinaa, jotka itse luin ensiksi, koska ne toimivat hyvänä johdantona itse kirjaan. Kirja taas on konstruktio siitä mikä iltamaa eli Abendland voisi olla ja ehkä onkin. Tämä sivilisaatio.

Pohjois-Amerikassa en epäillyt etteikö se maanosa kuulu jollain tavalla länsimaihin myös. Meillä on Siperia idässä ja se vaihtuu ilmeisesti länneksi jossain Aleuttien saaristossa. Ennen kuin valkonaamat tulivat Amerikan mantereelle, sitä kutsuttiin Kilpikonnasaareksi. ”Intiaanit” ovat olleet siellä ”aina”, eikä Siperiasta itään matkaavien tulosta ole varmaa aikajanaa vieläkään. ”Intiaanit” matkustivat lähelle Antarktista, Tulimaahan asti. Viimeksi olen kuullut että alkuperäiset amerikkalaiset olisivat tulleet joskus 40 000-15 000 vuotta sitten. Viimeiset tulokkaat ”eskimot” eli inuiitit (nimi tarkoittaa ihmistä) tulivat viime jääkauden aikana, jolloin Beringin salmi oli maata. En tiedä milloin jää alkoi sulaa Pohjois-Amerikan mantereelta.

Mutta kyllä kai maisemat, joita vasten luin Lasihelmipeliä, ovat vaikuttaneet kokemukseeni. Ainakin siihen, etten pysty lukemaan kirjaa uudelleen. Mutta sitten on olemassa paljon muitakin tärkeitä kirjoja, joihin voi aina välillä palata. Pidän Euroopasta ja haluan asua täällä, lähellä kirjastoja ennen kaikkea.

On tottakai olemassa ihmisten maailmassa universaaleja juttuja, sellaisia, jotka kuuluvat kaikille. Noita kulmakiviä tulee, niitä nousee maasta milloin minnekin. Yksi niistä on I Ching. Kuka mahtaisi ehtiä ja jaksaa suomentaa sen?

Jäljestämistä

Aurinkolasit unohtuivat kotiin. Kun olin päässyt mäen päälle, tuuli oli alkanut nopeasti kuljettaa pilviä. Ei aurinko enää päässyt paistamaan. Viima olisi ollut hyytävä ellei ollut rukkasia kädessä. Auringosta ei ole lämmittäjäksi vielä kuukausiin.

Piti lähteä kauemmas, mutta päädyin kirjastoon. Blogeissa on paljon asiaa runoista ja runokirjoista. Ajattelin että on luettava jotain uudestaan. Löytyi Juha Siro, jonka 364 runoa käsittävän kirjan Babel olen lukenut jo aiemmin. Tiesin että siihen on palattava. Sen kaveriksi otin Jukka Vienon Stokkan kulma. Jotkut runot saattavat hylkiä toisiaan, mutta en usko että nämä niin tekevät. Ja olenhan minä siinä välissä.

Ikäpolvikysymys. Juha Siro on syntynyt 1951 ja Jukka Vieno 1957. Kuusi vuotta ei ole iso ikäero. Vienolla on ehkä vähemmän kirjoja painettuna, mutta tämä kirja on varsinainen tiiliskivi kirjaksi. On syitä ottaa kirja hyllystä. Sen verran näin lukea tavallisin lasein että talven tulosta oli kyse:

olen vasta syntynyt:

         kevyttä pakkaslunta

sataa sieluun...

Siihen asti kun olen päässyt lukemisessa, olen sitten viimeisessä runossa. Nyt tarvittaisiin lunta, että talvenlaihat karhut eivät lähde laahustamaan kohti ihmisten jättämiä roskia, ylimääräistä ruokaa jokaisessa kääreessä.

Lumi on mielessä muutenkin. Se on valostanut maiseman, valo tuntuu vaikka aurinko meni piiloon. Juha Sirolla on blogi, jossa hän useimmiten pohtii kirjoja, mitä kulloinkin on lukenut ja sitäkin mitä on muuten ollut mielessä.

Hän lopettaa kirjansa näin:

Babelin ja Tampereen runot, siinä kaikki -

vähemmässäkin, kuten Odysseus E. Sanoo:

”Jumalani sinä tahdoit minut ja katso: maksan takaisin”.

Nyt voin käpertyä omaan rauhaani ja lukea näihin kahteen kirjaan vaikka dramaturgian rakenteita, ihan miten tahdon. Pidän näytelmissä niiden kaaresta ennen kaikkea. Mutta kirjat tietenkin vievät mukaansa eri suuntiin, lukeminen ei ole pelkästään lukijasta riippuvainen. Ovat epäselvät olosuhteet ja talvi. Sitten ovat nuo kaksi kirjailijaa, jotka ovat päättäneet tehdä kokoelmat runoistaan.

Kirjaston runohylly ei ole kovin iso ja siihen kuuluu mukaan alkuosaltaan esseekirjallisuus, suomenkielinen. Sekä esseet että runot ovat usein ohuita. Paksummat kokoelmat, niin kuin nämä kaksi, ovat harvinaisempia. Nämä saivat selkärepun toisen olkahihnan valumaan alas. Paino ei paina maahan asti, enkä usko että ne ovat sillä tavalla raskaita, mutta en epäile yhtään, ettenkö joudu vaivaamaan aivojani niiden kanssa.

Siihen on syytä muutenkin. Luen päivittäin C. G. Jungia, kyse on synkronisiteetista ja sen olemuksesta. Minulla on pieni vihko muistiinpanoja varten. Välillä on suomennettava pitkiä pätkiä että muistaisin. Joskus riittää lyhyt englanninkielinen pätkä. Jung ei ole elossa enää, joten en rupea katsomaan tieteellisistä opuksista miten häneen pitäisi suhtautua. Suhtautumiset ovat tietenkin vaihdelleet. Nyt on aika katsoa suoraan.

Tiedän hänestä tarpeeksi tietääkseni että hän oli kollektiivisen alitajunnan kannalla, joka on merkillinen käsite sekin. Mielestäni se vaatii vähintään ison suvun läsnäoloa ja pelkään, että se vaatii hänen tapauksessaan pitkän ajanjakson Euroopan historiaa. Historiaa on lähinnä tulkittu koulussa, enkä oikein tiedä miten sitä voisi tutkiakaan. Yliopistot eroavat kouluista mutta en tiedä miten. Siis kun on kyse historiasta, paljon muuta olen kyllä opiskellut yliopistossakin.

Pidän siitä että Jung lähestyy pelottomasti myös muita sivilisaatiota. Tässä kirjassa hän on kiinnostunut Kiinasta. Kiinan historia jää varmasti abstraktin tasolle, en tiedä siitä tarpeeksi, vain joitakin hajatietoja.

Olen kuitenkin pitänyt paljon kahdesta kiinalaisesta klassisesta runoilijasta. Toinen on Li Po ja toinen on Tu Fu. Minulla on yläkerrassa paksu nide kiinalaisia englanniksi. Kirjan nimi on Love and the Turning Year. Vuosi on kääntynyt, talvi on tullut ja aika tuntuu hyvin konkreettiselta. Isoäiti kuoli vuosia sitten vuoden vaihtumisen aikoihin, samoin kuoli nyt anoppi. Olinkohan koskaan kysynyt häneltä, pitääkö hän runoudesta? Nyt en enää voi kysyä. Enkä muista.

On omituista kuulla sanottavan, että hänen aikansa on tullut. Mutta anopin kaveri hoitolaitokselta sanoi: It's the same old world, you know. We all got to go. Ajan tulemisella ei tarvitse olla älykkään suunnittelun kanssa mitään tekemistä, varsinkaan kun sitä ei ole olemassa.

Niin se menee. Juha Siro kirjoitti tuon edellisen sitaatin jälkeen vielä: 365. Mutta runoja oli vain 364. Runoilija sai lepopäivän. Vaikka en osaa kuvitella millainen lepopäivä olisi.

Mikä lie pesätön peipponen

Olen ollut aika tavalla kuvien hyökkäyksen kohteena viime ajat. Sitähän tietysti tapahtuu joka päivä, kuviin ei voi välttää törmäämästä. Katson televisiota hyvin vähän, joten mainokset jäävät suhteellisen tuntemattomiksi. Mutta lehdissä on mainoksia taatusti enemmän kuin se korkeintaan 55%, joka luku meille toivorikkaille lehdistöopin opiskelijoille kerrottiin Tampereen yliopistossa.

Muistaakseni kyse oli practicumista, jossa saatiin tehdä kokonainen lehti. Joku opiskelija, ehkä muutama, joutui metsästämään mainoksia. Eipä niitä paljon tullut, mutta ei ollut levikkikään valtava. Yliopistossa oli ehkä 5000 opiskelijaa, tiedettiin että kaikki eivät lehteä huolisi edes ilmaiseksi.

Aiheemme oli Pispalan uusi kaava. Ajattelimme että lehdellä saamme kaavan torjutuksi. Meillä ei ollut oikein käsitystä “maan tavasta” tai “kunnallisdemokratiasta”, nykyisillä opiskelijoilla saattaa olla vähemmän sinisilmäinen kuva kaupunkien kehittämisestä.

Me tottakai hävisimme, eikä Pispalaa enää ole. On sen niminen kaupunginosa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Lauri Viidan Pispalan kanssa.

Ihmiset hävittävät ympäristöään yhä enemmän. Kävin paikassa jossa satakielen pitäisi laulaa. Ehkä se lauloi myöhemmin, kesäkuussa, mutta ajattelin että kun on ensimmäinen lämmin päivä, niin olisivat uskaltautuneet jo.

Kyllä sieltä kuului luritusta. Mikä lie pesätön peipponen. Ehkä se, jonka kaupunki hääti ruusupensaikosta, joka koristi Tiklaspuistoa vielä muutama viikko sitten. Oli paha olla, kun kuuli lintujen hädän. On paha olla vieläkin. En ennättänyt torjumaan tuhotyötä, mutta vastaus olisi varmaan ollut se sama mikä Nürnbergin oikeudenkäynnissä oli se tavallinen: teimme mitä käskettiin.

En osaa sanoa mikä ihminen on. Ainakaan hän ei ole kovin viisas. Hän ei taida tajuta olevansa samaa eläinkuntaa kuin peipponen.

Entä kasvuolosuhteet?

Kävin vähän aikaa sitten katsomassa David Cronenbergin leffan A Dangerous Method. Siinä oli henkäsalpaavan kauniita maisemia Sveitsistä ja Itävallasta. Mieleltään sairastuneiksi määritellyt ihmiset oli pantu asumaan, elämään siinä paratiisissa. Hullujenhuoneen yksi lääkäri, joka tutki uusia menetelmiä, oli C.G. Jung. Hän tapasi potilaan, joka oli ahdistunut ja kertoi lapsuudestaan ja isästään, joka pahoinpiteli häntä kaiken aikaa.

Lapsi oppi pitämään kurituksesta. Hänestä tuli kunnon tyttö, paitsi yhdessä suhteessa: kaikki miehet eivät käsittäneet masokismia ja hän oli vähän pulassa. Aika paljon pulassa, koska nuori nainen koki olevansa sairas. Siksi siis Jung rupesi keskustelemaan hänen kanssaan.

Jostain syystä tämä tuli mieleen kun taas joku nuorimies on ampunut ihmisiä, Suomessa. Että minkälainen koti sillä nuorella ja lapsella oli ollut. Olivatko vanhemmat lyöneet? Oliko häntä kiusattu koulussa? 

Sigmund Freud ilmestyy elokuvaan pian, koska hän oli keskittynyt nimenomaan seksuaalisten tabujen tuottamiin ongelmiin. Ei hän yksinomaan niistä puhu, esimerkiksi Toteemi ja tabu puhuu pitkiä pätkiä antropologiasta. On aivan järkevää ajatella että ihmisten pitäisi nähdä itsensä ja toisensa vähän etäämpää, miettiä heidän syitään milloin minkäkinlaiseen käyttäytymiseen. Antropologiassa Freudin työn alkuvaiheessa tutkittiin esimerkiksi Tyynen meren saarivaltioiden initiaatioriittejä, eksogamian yleisyyttä, kaikkea sitä oleellista, jonka suhteen ihmiset eivät kovin paljon eroa toisistaan.

Freudin ja Jungin yhteentörmäys jää vähän taka-alalle. Kahden psykoanalyytikon työn katalysaattoriksi nousee se potilas, nuori nainen masokistisine piirteineen. Juutalaisuus on kuvassa mukana vielä vitseinä, vaikka Kolmas valtakunta ei ollut kovin kaukana ajallisesti, siis tulevaisuudessa. Freud kerran läksyttää Jungia hänen oletetusta protestanttisesta ylirationaalisuudesta ja järjestelmällisyydestä. Freud ja potilas ovat juutalaisia.

Elokuva on n.k. dokufiktiota, ihmiset olivat oikeasti olemassa, mutta Cronenberg antoi heille kasvot ja rajasi heidän elämänsä tähän käännekohtaan. Arvaan että Cronenbergin mielestä psykoanalyysi oli valitsemassa polkua, jota muidenkin pitäisi seurata. En ole asiantuntija, mutta käsitykseni mukaan psykoanalyyttisia koulukuntia on nykyään tuhottomasti. Mikäli potilas voi valita psykoanalyytikkonsa, niin hän on pulassa.

Tyrni Variksenselän rannalla. Kuva: Elisa Berg

Sitten näin pari iltaa sitten televisioelokuvan, joka kertoo muun muassa metaaniklatraateista, jotka alkavat sulaa arktisella alueella. Kyse on ilmastonmuutoksesta. Tismalleen samaa aihetta käytti meidän oma Risto Isomäkemme kirjassaan Sarasvatin hiekkaa. Siellä klatraatit nousivat pintaan jossain Ohotanmerellä ja maitovalaat pakenivat henkensä edestä.

Tämä ei ole fiktiota. Metaani on paljon vaarallisempi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi, joka on ihan tarpeeksi paha.

Fiktioelokuvassa oli päähenkilönä öljy-yhtiö, joka ei välittänyt - eivätkä ne oikeastikaan välitä - mitä tapahtuu ilmastolle, kunhan jättiyhtiö pysyy pystyssä ja miljardeja sataa kassaan.

Huomasin hämmästyksekseni että Hesarin elokuva-arvostelija vertasi elokuvan ihmistä, öljy-yhtiön johtajaa, Jorma Ollilaan. Siihen samaan joka ansaitsi hurjasti rahaa Nokia-nimisellä puhelinyhtiöllä. Ollilan päätyönä on nyt työskentely Shell-öljy-yhtiön hallituksessa.

Hesarin arvostelija sanoi, että Shell ei käytä rahaa vaihtoehtoisten energiamallien tutkimiseen. Mutta kuten Nigerian ogoni-heimo tietää, Shell on tuhonnut heidän rantansa, jokensa ja maansa.

Heimo on mennyttä. En ole huomannut Ollilan puhuvan tästä yksityiskohdasta yhtään mitään.

Alkaa näyttää kyllä vähän synkältä. Ei kun oikein synkältä. Pystyvätkö ihmiset luopumaan ahneudesta ja antamaan tulevaisuudelle tilaisuuden?