Maakunnassa ja kotona

Kävin maakunnassa, kuten täällä tavataan sanoa. Tero lähetti viestin ja lähdin. En ollut tavannut häntä koskaan mutta tunsin heti, kun näin, samoin kuin hänen puolisonsa Annan. Oltiin menossa Ylistaron Kainaston nuorisoseuralle, jossa on meneillään kesänäyttely. Tero kirjoittaa siitä täällä.

En voi ymmärtää miten ihminen voi olla niin tekstinsä näköinen, kuvataiteilija kuviensa kaltainen. Enkä oikeastaan enää ole aikoihin ihmetellyt miksi ihmiset niin kutsutusti sotkevat kirjailijan ja hänen elämänsä teoksiin.

Siinä voi olla useampikin koulukunta. Kun olin yliopistossa vähän väliä opiskelemassa 30 vuotta, niin tulin käyneeksi niitä läpi. Ennen yliopistoa olin lukenut kirjallisuudesta useita riipaisevia kirjailijaelämänkertoja, jotka todistivat että kirjailijat ovat kurjaa kansaa tai kuinka kirjailijoiden suhde isään tai äitiin on ollut peräti voimallinen ja aiheuttanut sitten tukoksia teksteissä ja joskus päässä ja sydämessäkin.

Yliopistossa oli ensin 60-luvulla meneillään aika tiukasti ihan vain tyyleihin perustuva kirjallisuushistoria. Elämänkertojakin oli ehkä joitakin tenttikirjallisuudessa, mutta niitä ei erikoisemmin painotettu, mutta ei myöskään kielletty lukemasta. Onneksi listalla oli paljon näytelmiä, joita saattoi käydä katsomassa. Luettiin pelkästään maailman klassikoita. Siinä vaiheessa oli jo selvää ketkä ovat modernismin klassikoita. Eugene Ionescon Sarvikuonot meni Helsingissä ja Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi Tampereella.

Sitten seurasi jonkinmoinen psykologisen realismin aika, johon kukaan ei osannut suhtautua kunnolla. Luennoilla kyseltiin toisiltamme, että olisiko proffa mahdollisesti ollut terapian tarpeessa. Luennoitsijat kuuluivat niin täydellisesti eri maailmaan kuin opiskelijat, että en usko että he ikinä käsittivät mitä opiskelijat oikeasti oppivat.

Psykologisen realismin aikaan opiskelin lehdistöoppia, joka vielä silloin puolusti neljättä valtiomahtia. Enää siitä ei näytä olevan väliksi, vaikka lehtiä vielä on. Vuosikurssi teki hienon lehden muotoisen kannanoton Pispalan kaavauudistusta vastaan. Ajatus oli käytännönläheinen: opiskelijat saattoivat asua hellahuoneissa halvalla. Mutta kaikki tiesivät että paikka oli niin tamperelainen kuin voi olla joten tahdoimme säilyttää edes palan omaa kaupunkiamme. Siinä vaiheessa Amuri ja Tammela olivat jo mennyttä.

Viimeisellä kerralla yliopistolla olin aika tiiviisti kiinni tutkinnon suorittamisessa, mutta huomasin että opiskelijat eivät olleet enää kovin kiivasluonteisia, vaan suhteellisen lauhkeita. Se oli suorastaan pelottavaa, koska lauhkeus ei ole kovin hyvä ominaisuus nuorisolle. Heidän on syytä saada nuorena suunta ja into tulevaisuutta kohtaan eikä lauhkeus juuri auta siinä.

Yliopistolla työskentelevät tutut pudistelivat päätään tutkinnonuudistukselle. Moni entinen opiskelukaveri tiesi että yliopistot sivistyksen perustana alkavat olla menoteillään. En ole ollut enää yliopistolla, joten en tiedä kuinka hyvin heidän aavistuksensa ovat toteutuneet. Tiedän kyllä sen, että kukaan ei enää voi olla yliopistossa kirjoilla 30 vuotta ja käydä välillä töissä ja välillä opiskelemassa. Sellainen malli olisi kuitenkin erittäin käytännönläheinen. Näkisi vähän maata ja maailmaa ja tietäisi sitten tarkemmin mitä yliopistolta haluaa.

Mutta pidin hyvin paljon epätasaisesta näyttelystä, jonka kuvataiteilija Vaula Sippola oli koonnut ohjaamastaan ryhmästä. Epätasaisuus ei ole vika. Se näyttää tämänhetkisen visuaalisen ajattelun kirjon, siihen on kaikki perusteet. Muualla sitten näytetään maailman ja Suomen tasaista huippuja, jotka joku taho on sellaisiksi nimennyt. Niitä tahoja on siellä sun täällä. Vaula on itseoppinut kuvataiteilija, joka on aina kulkenut tahojen ulkopuolella ja on sen takia oppinut lähestymään kuvia suoraan. Se näkyi hänen oppilaidensa kuvissa.

Se näkyy Kainaston seinillä hyvin. Ja kivaa on että kuvat leviävät myös ulkopuolelle ja vuoropuhelevat maiseman kanssa. Lakeus leviää heti nuorisoseuranmäen alapuolelta, metsä näkyy peltojen takana.

Lakeus on kotimaisemani, se jota katselin herkeämättä jo aivan pienenä sukutalon toisesta kerroksesta. Pellot ulottuivat kauas ja metsänreuna sinersi. Hiekkatie oli kulkukelvoton keväisin ja joki tulvi. Muistan tulvapeltoja joista tuli järviä. Lapsen kumisaappaat eivät kelvanneet mudassa rämpimiseen. Naapurilla oli vene. Toisella ruuhi.

En tiedä mikä merkitys tälle vuoropuhelulle maiseman ja vanhan talon ja kylän kanssa pitäisi antaa. Pitäisikö sitä nimittää joksikin? Tämä näyttely on kokeellista taidetta, mutta se ei tarkoita sitä, että joku olisi suunnitelmallisesti räjäyttänyt kehykset irti.

Se tarkoitti yksinkertaisesti ihmisten kykyä ja halua kokeilla omia rajojaan ja lähteä yhdessä miettimään mitä kuvien ja kolmiuloitteisten kuvien eli veistosten tekeminen voisi olla. Että ihminen voi tunnistella sitä, miltä tuntuu ja olla tosissaan sen tuntemisensa kanssa.

Tummia pilviä näkyy taivaanrannalla. Kävin lenkillä ja katselin västäräkkien hölmöä hyppimistä jalkojeni edessä: metri eteenpäin ja pyrstön keikutusta, ja sitä jatkui pitkään, kunnes linnut kyllästyivät pelleilemään kanssani ja lensivät pusikkoon, joka kasvaa kasvamistaan. Takaisin ruokakaupan kautta. Pylvään varjossa odotteli pieni tyttö. Kohdalle tullessa tyttö katsoi kohti ja sanoi: rahaa.

Kysyttiin että mitä. Sanoi että joku poika käski pyytää meiltä rahaa. Selitettiin että ei rahaa tule siitä, että vain nojaa johonkin pylvääseen. On tehtävä työtä, on ansaittava raha. Vastaus: jaa. Kysymykseen miksi meidän pitäisi antaa rahaa, tyttö ei vastannut.

Toivon totisesti että kortteliin ei ole muuttanut katurottia. Tavallisissakin on taatusti tarpeeksi huolta, niitä tulee kun ihmiset heittelevät roskapussejaan minne sattuu. En ole ikinä tavannut mitään vastaavaa enkä ole taatusti elänyt maailman suojatuimmissa paikoissa. Että siis lapset ovat aloittamassa bisneksen tekoa.

Mänty kukkii. On kuivaa, nyt voisi toivoa ukkoskuuroa.