Saa lukea!

Kävelyharjoitusten lomassa tulee lukuharjoituksia. Olen jostain syystä suunnannut huomioni Lassi Nummeen. Hän on tullut vastaan siellä täällä, sattumalta, mutta muistan myös selvän surun siitä kun hän kuoli. En tiedä miksi sitä surua sanoisi. En minä häntä ole koskaan tavannut, mutta lukenut aika ison osan hänen runojaan. Nyt ei vain niitä runoja enää tule.

Ruokakauppaa vastapäätä on konkurssipesien myyntipiste, oikeastaan kokonainen kauppa. Jostain syystä myyjä on ostanut valtavan määrän vanhempia ja uudempia kirjoja, joista osa on naurettavan halpoja. Sitten siellä on myös divari-tavaraa, yksikin Raamattu joka taisi maksaa pari sataa euroa.

Mutta olin myös kirjastossa. Matka oli hölmö, vaikka en ole ainut idiootti mitä tulee kirjoihin. Vein lainaamani kirjat takaisin. Mukana oli myös joitakin kirjoja omasta kirjastostani, sellaisia joita en enää lue. Panin ne pöydälle, johon saa jättää kirjoja ja ottaa niitä. Pöytä ja sen takana oleva kirjahylly ovat tavanomaisen herkullisia.

Tarkoitus oli siivota. Kirjahyllyt ja kissa ovat suurin syy siivota. Kissalle on keksitty yksi keino, joka toivottavasti auttaa: on annettava kalanmaksaöljyä kerran viikossa kapselillinen. Pitää ensin rikkoa kapseli, sitten panna öljy pikkulusikkaan ja antaa pikkukielen nuolla se. Paitsi että kissa ei tehnyt niin. Sen piti saada öljy ihmisen sormesta, joten huusholli haisi kalatehtaalta tai Bergeniltä pari päivää sen jälkeen.

Pölyyn tulee ylenmääräisestä karvanlähdöstä, joka johtuu varmaan kylmästä kesäkuusta. Kissan kroppa ajatteli että on syksy. En ole varma voiko kroppa ajatella, mutta jotain hermostollista toimintaa ihossakin on, koska kissa saa aina välillä sätkyn ja alkaa raapia ja nuolla itseään vimmatusti. Kutittaa. Ihmisiäkin alkaa raavituttaa kun katselee kissaa.

Kun olin palauttanut kirjan, katse osui kirjaston poistokirjoihin. Löysin Lassi Nummen runo-opuksen nimeltä Kaksoiskuva (Otava 1982). Mistähän tässä on kyse:

Se leikittelee meillä kuin kissa,

          sillä on tuhat silmää, se

      päästää otteestaan ja

sieppaa taas.

          Hivelee meitä tuuli, yön kämmen,

tekee puolestamme päätökset

Se tarkoittaa jotain ja siinä on jotain kissamaista. Osaston nimi on Tämä vähäinen asia, rakkaus vaikka kuka tahansa sen kurimukseen joutunut ei pidä sitä vähäisenä. Kissa leikkii saaliinsa kanssa. Kirja päätyi reppuuni 50 sentin hinnalla. Samoin moni muukin kirja. Kirjahyllyn siivouksen sai unohtaa.

Runokirja ei jäänyt ainoaksi Nummen kirjaksi. Käyn katsomassa konkurssipesän kirjaosastoa vähintään kerran viikossa. Koska olin jo ruvennut lukemaan Kaksoiskuvaa, silmät poimivat yhtäkkiä Lassi Nummen Runoilijan kalenterin (1959-1960, kuultua, nähtyä, koettua), kirja tosin on kustannettu vasta 1968.

Kun Lassi Nummi tuli kirjoittamansa vuoden aikana isäksi: on varmasti ollut tarpeen saada lisätienestejä. Hän oli kirjoittanut Uuteen kuvalehteen sen vuoden ajan, sitten kuvalehti jo joutuikin lopettamaan. Minulla on sellainen muistikuva, että juuri siinä aikakauslehdessä oli tarina margariinin synnystä: siihen käytetään esimerkiksi kuolleita kissoja. Ehkä se oli vain yksi kuolleiden eläinten laji margariinin valmistukseen, mutta mainittiin kumminkin.

Mahtoiko jo 50-luvun lopulla olla käynnissä kampanja voita vastaan? Muistan hyvin pienviljelijä-isoäitini riemuitsevan. Talonpoikia oli tapettu tavattoman tehokkaasti niihin asti. Nyt siihen piti tulla muutos ja ihmiset käsittäisivät että voi on hyvä suomalainen ruoka-aine, eikä sitä pidä väheksyä.

Minä ihmettelin hiljaa mielessäni logistiikkaa: miten ja mistä margariinitehdas löytää kissanraadot? Saattoi joku muukin ihmetellä asiaa, mutta minä olin aina elänyt kissojen kanssa ja tiesin että navettakissat kuolevat katoamalla.

No: minulla on työhuoneen nurkassa pari täyttä kirjakassia. Runoilijan kalenterissa on herkullisia otteita vuoden ajalta. Nummi muun muassa nosti hattuaan Helsingin ylioppilasteatterille ja johtaja Jaakko Pakkasvirralle. Lisäksi hän mainitsee sittemmin Draamastudion johtajana toimineen Kari Salosaaren (jolta ilmestyi semiotiikan seuran kustantamana muistelmateos Sisyfoksen osa viime syksynä) Claudel-ohjaukset. Claudeliin myöhemmin myös minun opettajanani toiminut Salosaari oli tutustunut Pariisissa, totta kai.

Helsingin kulttuurielämästä syntyy kirjassa eloisa kuva. Siellä tapahtuu koko ajan ja runoilijaa vastaan kävelee aiheita joka kadunkulmasta. Kaikki tuntevat toisensa. Kaupunki ei tunnu sellaiselta kuin se on nyt: täyteen ahdetulta betoni-lasibunkkerikasalta, Töölönlahti on ruma ja kaikkialla läsnä oleva meteli saa pään kipeäksi.

Olen kuunnellut paljon musiikkia viime aikoina. Minulla oli ystävä, joka kirjoitti maakuntalehteen musiikkiarvosteluja (vähemmän on miltään taiteiden alueelta enää kunnon arvosteluja) ja muistan keskustelut hänen kanssaan jonkin konsertin jälkeen.

Hän ei osannut kertoa miten hän musiikin kokee. Miten musiikista voi ylipäänsä puhua? Itselläni on yleensä puhumaton olo tuntikausia hyvän konsertin jälkeen. Olen kuullut jonkun väittävän että musiikki vaikuttaa ihmisen tunteisiin ja sen takia siitä on vaikea puhua.

Runoilijalla ei ole musiikin suhteen ongelmia. Vuosikymmenten takaa minun on aivan helppo lukea hänen kokemustaan Svjatoslav Richterin Beethoven-konsertista:

[Tästä taustasta] purkautui finaalin valtava liike. Eteenpäin, aina eteenpäin; ainoankaan kuvion sumentamatta. Ei jälkeäkään henkilökohtaisen intohimon ja tuskan peilailusta; maailmaa kantava, maailmaa muovaava tulkinta. Olen unohtanut, millainen Appassionata oli tätä ennen. Vahinko, ettei hengen kunnioittamiseen ollut muuta keinoa kuin käsien läiskyttämisen barbaarinen tapa.

Ehkä on niin, että tarvitaan runoilija musiikin kuuntelukokemuksen välittämiseen. Mutta muutenkin: kirjaa on hauska lukea, vastaan tulevat kirjailijat, teatteriesitykset ja näyttelyt, joita olen itse käynyt katsomassa. En tosin asunut Helsingissä, vaan Tampereen lähellä ja olin vasta keskikoululainen, enkä olisi muuta osannutkaan kuin kokea asioita, jotka tuntuivat mullistavilta ja uusilta. Niistä moni on säilynyt muistissa.

Runoilijan kalenteri tulee antaneeksi oikeantuntuisen kuvan siitä miten 60-luku pyörähti käyntiin. On helppo ymmärtää miksi itsekin tempauduin mukaan uudenlaisen taiteen vyöryyn. Luulen nyt myös käsittäväni mitä kulttuuriradikalismi tarkoitti. Ei sellaista ole näköpiirissä enää.

Aikaa on kulunut. Mutta ehkä ihmiset eivät enää kykene tarkentamaan katsettaan ja kuuloaan niin kuin he nähtävästi kykenivät yli 50 vuotta sitten? Vierauden tunne tässä ajassa on läsnä usein, ainakin minulla.