Säitä

Olen kohta ollut olemassa 70 vuotta enkä ole ikinä nähnyt säässä näin suurta päättämättömyyttä kuin tämän vuodenvaihteen tienoilla. En ole ainut joka päivittelee: rastaita tuli niin paljon että niitä putoili hennon pitkän koivun oksilta alas. Ei rastaiden pitäisi olla täällä päinkään.

Ehkä säiden mukana linnuilta sitten menee suuntavaistokin. Kylmän pitäisi ajaa ne pois, mutta kun pakkaset olivat menoteillään, ne vasta päätyivät tähän Suomen puolivälin alapuolelle. Joku lintuihminen tietäisi mistä ne ovat tulleet, etelästä vai pohjoisesta.

Eivät kyllä Lapista asti ainakaan. Sään päättämättömyys on siellä ollut koko ajan kuitenkin joissakin järjellisissä rajoissa, toisin kuin täällä rannikolla. Tai mistäs sen tietää mistä Jäämerellä on tuullut? Jos on vaikka sadetta tuullut koko ajan, eivätkä tuulet tiedä millaisissa vaatteissa ja muussa olomuodossa vesi milloinkin kulkee?

On aika tavalla sietämätöntä että on tuijotettava säätiedotuksia ja sorruttava jopa niin kummalliseksi, että avaa radion uutisten aikaan, kun silloin ehkä tulee oikea sää eikä arvailtu. Mutta tällä kohtaa Ruotsissa on korkeat tunturit, elleivät ne kutsu niitä vuoriksi siellä, ja täällä pelkkää lakeutta. Vedet ja tuulet mukautuvat maaperän muotoihin.

Kun olen joskus ääneeni pohtinut ilmojen epävakautta, ystävä päätyi toivomaan että ääneenpohdintaani ei päädy kuulemaan meteorologi, koska silloin joudun häpeämään. Hymyilihän hän sen sanoessaan.

Ei sanonut että olen lapsellinen, koska se on ilmiselvää. Kun säät ja ilmat on oppinut tuntemaan noin vuodenikäisestä, niin niiden tuntemisesta ei hirveän mielellään opi pois. Poisoppimista kyllä suositaan näinä aikoina, jolloin ihmiset eivät ole hirveän paljon mitään oppineetkaan. Niistä tulee tyhjiä tynnyreitä.

Erilaiset päät pitävät sisällään erilaisia asioita. Usein tulee ihmisten suista ulos vain silppua. Se olisi surullista ellei se olisi niin hassua. Ihmisille ei saa nauraa suoraan ja peittelemättä. Hymyillä joskus saa. Lapsille opetettiin ennen tapoja jotka auttaisivat lasta selviämään kiperissä paikoissa sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole tapana nauraa. Valitettavasti sellaisia vakavikkoja on paljon. Tosikoitakin on ja sellaisten seurassa ei ehkä kannata edes hymyillä.

Lumet sulavat vaihteeksi. Yöllinen sade on loppunut, niveliä kolottaa edelleen. Päädyin lukemaan Ryokan– suuri hupsu –opuksen suuria oivalluksia. Tiesin kyllä vaikutuksen jo etukäteen: syventyminen rauhoittaisi.

Yksi pieni ihminen ei voi ilmaston muuttumiselle mitään, mutta kansojen yhteenliittymä voisi. Se ei kuitenkaan halua. Silti Ryokania ei kukaan voi lukea epätoivon häivyttämiseksi. Siihen mestari, erakko, munkki ja runoilija on liian kevyt ja liian painava. Ja kaikkia niitä yhtä aikaa.

Sitä paitsi hän viihtyi myös keisareiden ja muiden hallitusherrojen palatseissa ja teki heille kalligrafiallaan runoja, ainakin joskus, aivan samoin kuin erakkomajassa poikkeavalle kulkijalle, joka ymmärsi sitä pyytää. Kirjassa on paljon vuoropuhelua runoitse: yksi kirjoittaa yhden ja toinen vastaa toisella runolla. Niin keskustelun kyllä pitäisikin mennä.

Samaan loppusointuun

Lyhty palaa yössä myrskyjen ikkunan ääressä,

yö on hiljainen, lumihiutaleet lentävät.

Joutilaan vaellus: sen oivallamme molemmat,

Mikä siinä olisi oikein, mikä väärin.

(Teichinin runo:

Pohjoistuulen puuskat kohahtelevat,

vuoroin sataa vettä, vuoroin lentää lunta.

Mitä muistelet tänä yönä?

Keskustellaan joutessamme oikeasta ja väärästä.)

Runojen suomentaja Kai Nieminen on tässäkin teoksessa syventynyt työhönsä ja tehnyt meidän kaikkien lukijoiden iloksi runoilijasta elämänkerta-artikkelin, jota voi lukea ja jota voi mietiskellä samalla kun lukee runoja ja pieniä proosakatkelmia.

Ryokan kulkee pitkiä matkoja, tapaa ihmisiä, kertoo heistä. Hän päätyi luopumaan porvarillisesta elämästä sen vuoksi että sellainen elämä ei antanut vapautta ja tilaa tehdä mikä oli tarpeellista. Hän ymmärsi myös, että muiden auttaminen on yhtä tärkeää ja tarpeellista, ja muiden kanssa eläminen.

Silla tavalla runoilijat ovat aivan tavallisia ihmisiä. He saavat runoista ja maalauksista ja kalligrafiasta ruokaa, eikä muuta sitten tarvitakaan kun erakkomaja jo on. Munkit kerjäävät työkseen, niin kuin he ovat aina tehneet.

Uuden vuoden aattona napsautan kuulokojeen pois päältä ja juon kuumaa suklaateetä.