Olen kohta ollut olemassa 70 vuotta
enkä ole ikinä nähnyt säässä näin suurta päättämättömyyttä
kuin tämän vuodenvaihteen tienoilla. En ole ainut joka päivittelee:
rastaita tuli niin paljon että niitä putoili hennon pitkän koivun
oksilta alas. Ei rastaiden pitäisi olla täällä päinkään.
Ehkä säiden mukana linnuilta sitten
menee suuntavaistokin. Kylmän pitäisi ajaa ne pois, mutta kun
pakkaset olivat menoteillään, ne vasta päätyivät tähän Suomen
puolivälin alapuolelle. Joku lintuihminen tietäisi mistä ne ovat
tulleet, etelästä vai pohjoisesta.
Eivät kyllä Lapista asti ainakaan.
Sään päättämättömyys on siellä ollut koko ajan kuitenkin
joissakin järjellisissä rajoissa, toisin kuin täällä rannikolla.
Tai mistäs sen tietää mistä Jäämerellä on tuullut? Jos on
vaikka sadetta tuullut koko ajan, eivätkä tuulet tiedä millaisissa
vaatteissa ja muussa olomuodossa vesi milloinkin kulkee?
On aika tavalla sietämätöntä että
on tuijotettava säätiedotuksia ja sorruttava jopa niin
kummalliseksi, että avaa radion uutisten aikaan, kun silloin ehkä
tulee oikea sää eikä arvailtu. Mutta tällä kohtaa Ruotsissa on
korkeat tunturit, elleivät ne kutsu niitä vuoriksi siellä, ja
täällä pelkkää lakeutta. Vedet ja tuulet mukautuvat maaperän
muotoihin.
Kun olen joskus ääneeni pohtinut
ilmojen epävakautta, ystävä päätyi toivomaan että
ääneenpohdintaani ei päädy kuulemaan meteorologi, koska silloin
joudun häpeämään. Hymyilihän hän sen sanoessaan.
Ei sanonut että olen lapsellinen,
koska se on ilmiselvää. Kun säät ja ilmat on oppinut tuntemaan
noin vuodenikäisestä, niin niiden tuntemisesta ei hirveän
mielellään opi pois. Poisoppimista kyllä suositaan näinä
aikoina, jolloin ihmiset eivät ole hirveän paljon mitään
oppineetkaan. Niistä tulee tyhjiä tynnyreitä.
Erilaiset päät pitävät sisällään
erilaisia asioita. Usein tulee ihmisten suista ulos vain silppua. Se
olisi surullista ellei se olisi niin hassua. Ihmisille ei saa nauraa
suoraan ja peittelemättä. Hymyillä joskus saa. Lapsille opetettiin
ennen tapoja jotka auttaisivat lasta selviämään kiperissä
paikoissa sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole tapana nauraa.
Valitettavasti sellaisia vakavikkoja on paljon. Tosikoitakin on ja
sellaisten seurassa ei ehkä kannata edes hymyillä.
Lumet sulavat vaihteeksi. Yöllinen
sade on loppunut, niveliä kolottaa edelleen. Päädyin lukemaan
Ryokan– suuri hupsu –opuksen suuria
oivalluksia. Tiesin kyllä vaikutuksen jo etukäteen: syventyminen
rauhoittaisi.
Yksi pieni ihminen ei voi ilmaston
muuttumiselle mitään, mutta kansojen yhteenliittymä voisi. Se ei
kuitenkaan halua. Silti Ryokania ei kukaan voi lukea epätoivon
häivyttämiseksi. Siihen mestari, erakko, munkki ja runoilija on
liian kevyt ja liian painava. Ja kaikkia niitä yhtä aikaa.
Sitä paitsi hän viihtyi myös
keisareiden ja muiden hallitusherrojen palatseissa ja teki heille
kalligrafiallaan runoja, ainakin joskus, aivan samoin kuin
erakkomajassa poikkeavalle kulkijalle, joka ymmärsi sitä pyytää.
Kirjassa on paljon vuoropuhelua runoitse: yksi kirjoittaa yhden ja
toinen vastaa toisella runolla. Niin keskustelun kyllä pitäisikin
mennä.
Samaan loppusointuun
Lyhty palaa yössä myrskyjen ikkunan
ääressä,
yö on hiljainen, lumihiutaleet
lentävät.
Joutilaan vaellus: sen oivallamme
molemmat,
Mikä siinä olisi oikein, mikä
väärin.
(Teichinin runo:
Pohjoistuulen puuskat kohahtelevat,
vuoroin sataa vettä, vuoroin lentää
lunta.
Mitä muistelet tänä yönä?
Keskustellaan joutessamme oikeasta
ja väärästä.)
Runojen suomentaja Kai Nieminen
on tässäkin teoksessa syventynyt työhönsä ja tehnyt meidän
kaikkien lukijoiden iloksi runoilijasta elämänkerta-artikkelin,
jota voi lukea ja jota voi mietiskellä samalla kun lukee runoja ja
pieniä proosakatkelmia.
Ryokan kulkee pitkiä matkoja, tapaa
ihmisiä, kertoo heistä. Hän päätyi luopumaan porvarillisesta
elämästä sen vuoksi että sellainen elämä ei antanut vapautta ja
tilaa tehdä mikä oli tarpeellista. Hän ymmärsi myös, että
muiden auttaminen on yhtä tärkeää ja tarpeellista, ja muiden
kanssa eläminen.
Silla tavalla runoilijat ovat aivan
tavallisia ihmisiä. He saavat runoista ja maalauksista ja
kalligrafiasta ruokaa, eikä muuta sitten tarvitakaan kun erakkomaja
jo on. Munkit kerjäävät työkseen, niin kuin he ovat aina tehneet.
Uuden vuoden aattona napsautan kuulokojeen
pois päältä ja juon kuumaa suklaateetä.
