Ahvenia ja muita otuksia

Kalat näyttävät pyyntipaikoiltaan. Meidän mökin pikkujärvi oli mutainen jo syntyessään, kun se kuivattiin erilleen isosta järvestä 1800-luvun puolivälissä. Toinen on tosin paljon matalampi järvi.

Tumma vesi muuttaa ahvenet tummiksi. On siis löydettävä paikka, jossa onkia niin että ahvenparven näkee. Tarkoitus on heittää koukussa kiemurteleva mato vähän parven syrjään, ei keskelle, koska sillä tavalla kalat säikähtäisivät ja parvi siirtyisi muualla. Englanniksi parvi on school, mutta ehkä parvi opettaa pienimmille miten koukkuihin on suhtauduttava.

Hyvä paikka on siis kallioinen pikkusaari, jonka ranta on vähän syvempi, mökkimme tapauksessa 3,5 metriä syvä. Kallioita ja isoja harmaita graniittikiviä vasten kalat erottuvat, koska ne ovat tummia. On myös mahdollista ottaa mukaan venekissa, koska kissat tietävät erehtymättömästi missä on kaloja. Tämä tosin vain sillä edellytyksellä että kissoille on opetettu kalastusasioita.

Meillä oli kissa, joka oli aivan ilmeisesti joskus hyvin pienenä roikottanut häntäänsä laiturilta veteen ja hauki oli puraissut sitä niin että jäljelle oli jäänyt vain tynkä. Kylässä käynyt pikkulapsi uskoi selityksen heti ja suuttui, kun hänen vanhempansa rupesivat nauramaan hännättömyyden selitykselle. Raivostuttaa kun en uskalla vanhempien läsnä ollessa vakuuttaa lapselle että vanhemmat eivät olleet lukeneet oikeita kirjoja niin kuin Pekka Töpöhäntää. Tai ehkä vanhemmat olivat samaistuneet Pilliin ja Pullaan, jotka olivat kiusaajia.

Koska on kesä, lapsilla ja kissoilla on kiljuva nälkä. Kalasoppa kelpaa lounaaksi, vatsat täyttyvät. Kalasopaksi käy mikä tahansa pikkukala, vaikka särjet ja kiisket, mutta sitten onkin vietävä katiska kaislikon reunaan. Usein pikkukalojen perässä katiskaan ui myös hauki, sen vatsassa saattoi olla kaksikin pikkukalaa.

Ahvenet sen sijaan on perattava ja pantava tikun nenään ja paistettava tuoreeltaan takassa tai nuotiolla, hyvä illallinen ennen iltalukemisia. Mitään muuta maustetta ei tarvita kuin suolaa, ehkä ihan vähän mustaapippuria jos sitä sattuu olemaan. Tilliä voi hakea päälle kasvimaalta.

Kun usein jouduin leikkimään äitiä nuoremmille lapsille eikä isä osannut laittaa ruokaa ja äidillä oli selkä kipeänä, koska hän kirjoitti illat ja yöt verannalla juttuja, niin siinä oli harvinaisen yksinkertainen illallinen. Kalan narraamiseksi oli tilattava hyvä sää, mutta sellaisesta ei ollut pulaa. Tyyniä hetkiä mahtui kaikkiin päiviin ja kun saaren ranta oli aika jyrkkä, niin ahvenparvi kuvitteli suurimman osan elämäänsä että on ilta. Se siis söi aina. En tiedä miksi sen piti elää juuri siinä.

Kerran minun piti etsiä kasveja herbaarioon ja päätin suunnistaa pyöreälle lammelle metsän keskelle. Tiesin että se oli polun varrella. Oli elokuu ja olin tapani mukaan myöhässä kasvien prässäyksessä. Ongelma oli se, että mökillä prässi sijaitsi verannalla joten jos tuli sateita, ei ollut enää toivoa kasvien kuivumisesta. Ne pitäisi sitten viedä toiseen kotiin puolikuivina ja panna sanomalehtien väliin ja päälle tietosanakirjat. Prässiä ei kukaan jaksaisi kantaa junaan ja linja-autoon kun palattaisiin talvimaisemiin.

Niistä sai tornin talvikodin lastenhuoneen nurkkaan. Todennäköisesti torni kaatuisi muutaman kerran, koska kaikki minkä kielsin kiehtoi pikkuveljeä, sen kavereita ja siskoa, eikä sillä edes tarvinnut olla kavereita.

Polku oli hyvä, paljon kuljettu, joten päätin ottaa ongen mukaan. Kylällä joku sanoi että sieltä tarttuu onkeen suuria aivan mustia kaloja. Isän mielestä se lampi on niin selvästi pyöreä että se on meteorikraateri. En usko että kukaan on ollut siitä ikinä kiinnostunut, joten ei ole väliä onko siellä pohjassa ja kallioilla meteorin rautaa ja jotain muuta vai ei. Raudasta tiesin siksi, että koulussa olin suunnistanut ja kompassi pyöri ympyrää jos jossain oli rautaa.

Olin kyllä kuullut myös geiger-mittareista, mutta ne mittasivat aivan erilaista alkuainetta, sellaista jossa oli radioaktiivisuutta. En ollut kuunnellut tarkemmin minkälaista aktiivisuutta se oli, mutta se liittyi sellaisiin kuviin, jossa säteet osuvat kaikkiin eläimiin ja ne kävelevät ympäriinsä luurankoina. Sillä oli jotain tekemistä röntgenin kanssa, jolla katsottiin oliko jollakulla tubi. Joka vuosi jollakin oli.

Polun ympärillä oli kasveja joiden kukat olivat pudonneet pois, kiven päällä näkyi nuokkuvia vanamon lehtiä. Suurimman kiven takana oli hienoja saniaisia, joita ei kannattaisi enää ottaa, koska ne olivat jo ruskeapilkullisia. Mustikkavuosi ei ollut kovin hyvä, mutta isä, äiti ja pienet voisivat mennä keräämään, minun täytyi kerätä kasveja vielä. Metsä on erilainen paikka, piti saada 120 kasvia ja kun käveli tienvartta, löytyi liian usein puutarhakarkulaisia eivätkä ne kelvanneet. Kanervan päätin ottaa takaisin tullessa.

Lammella oli yhdessä syrjässä kallionkieleke, siitä kasvoi laiha mänty. Viime vuonna tuota ei ollutkaan ollut, linnunpönttöä. Se oli iso. Ympärillä ei näkynyt mitään lintuja, ehkä poikaset olivat jo lähteneet. Sitten huomasin keltaiset läikät vastarannalla. Syksy on tulossa aikaisin. Menin lähemmäs ja löysin valtavia valokki-läikkiä, melkein pensaita. Olin prässännyt kukan vuotta aiemmin, virallinen nimi oli suomuurain. Joku työkalu jolla muurataan suota.

Taskussa kiemurteli mato, ensin työ ja sitten vasta huvi. Puukko oli taskussa, kalan sisälmykset voisi jättää linnuille. Niitä kyllä oli, ne eivät vain metelöineet enää. Menin takaisin kalliolle ja istuin onkimaan. Ei kuulunut mitään. Jos olisin tässä iltaan asti, joku tulisi lammelle, koska kaikkien on juotava. Vesi maistui suolta. Jätin ongen kallion rakoon, panin kiven päälle ja rupesin syömään valokkeja. Niitä oli aina vain enemmän mitä kauemmas kuljin. Ymmärsin että tästä ei voinut hiiskua muille. Vatsa alkoi täyttyä. Raakoja jäi vielä paljon.

Sitten yhtäkkiä kuului iso loiskahdus. Ehdin kääntyä sen verran että näin jonkun mustan loiskahtavan ylös ja alas juuri siellä missä onki oli, juoksin nopeasti ja ennen kuin ehdin ongen luo, kompastuin puun juureen ja kädet ja pää kastuivat. Samalla se tummanmusta hyppäsi todella korkealle ja onki putosi veteen.

Heittäydyin uimasilleni ja sain ongenvavasta kiinni ja hinasin itseni kalliolle. Siima oli kireä, joku oli toisessa päässä. Sitten tajusin että se ei liikkunut, saman tien näin vedessä vanan joka meni kallion taakse. Vana läiskäytti vettä, näin että sillä oli häntä tai sitten se oli musta käärme. Olin jokin aika sitten lukenut jostain kirjasta mustista mamboista ja että ne osaavat uida, mutta tämä oli kyllä kyy. Tai piisami tai majava.

Otin puukon ja nirhasin siiman poikki. Otus oli pannut koukun johonkin pohjan uppopuuhun eikä sukeltaminen kannattaisi, koska aurinko ei osunut rannalle ja vesi oli syvän mustaa. Ehkä tumman ruskeaa, mutta sitäkään ei nähnyt hyvin. Arvasin että linnunpöntön oli tehnyt isoäidin naapurinpoika, se jonka perhe oli muutama vuosi sitten muuttanut tyhjillään olevan taloon metsän reunassa. Se poika ei koskaan puhunut mitään, ei sanonut edes hei.

Isä olisi vihainen koukun menetyksestä, oli keksittävä tarina. Äiti määräisi pesemään mutaiset vaatteet ja huutaisi kuin sumusireeni. Sitten näin 10 pisteen kasvini.

Se oli vaaleanpunainen lumme. Se ei ollut ulpukka eikä mikään vehkakaan vaan lumme. Katsoin kukkaa pitkään aivan hiljaa paikallani. Sitten alkoi tulla kylmä ja piti lähteä takaisin. Ei olisi mitenkään enää aikaa yrittää saada kasvia kuivatuksi. Ei siinä olisi järkeäkään.

Ainut vaaleanpunainen lumme varmasti koko maassa. Enkä voisi hiiskua siitäkään kellekään.