Korkea ja matala

En jaksa roskaa. Roskaa voi olla aivan missä vain. Mitä väsyneempi olen sitä vihaisemmaksi tulen siitä, mitä minulle yritetään syöttää. Yritystä voi olla kirjoissa, elokuvissa, joku voi jopa netissä syöttää moskaa ja mitä korkealentoisin tavoin, mutta sen vain jotenkin näkee läpi.

Olen saanut lapsena perusteellisen taidekasvatuksen, johon kuului teatteri, konsertit ja taidenäyttelyt. Kasvatuksesta puuttui (joiltain osin) niin kutsuttu todellinen elämä ja se olikin vähän hankalampi asia. Kulttuurikasvatus on muuten yksinkertaista. Lapsi oppii tietynlaisen mallin ja sen läpi tulee kohtalokkaasti nähneeksi lopun elämänsä.

Jouduin lukemaan pikkuveljelle ja -siskolle kaikkea mahdollista. Sitten kun lapsille oli varaa tilata lehtiä, niin yhteisesti tuli Aku Ankka, veljelle Korkkarit ja minulle vähän myöhemmin Kaarina Helakisan toimittama Nasta-nuorisolehti. Ehkä siskolla ei ollut toivomuksia tai ehkä hänelle riittivät Carl Barksin piirtämät sarjakuvat.

Ääneen lukeminen oli opettavaista, koska siinä oppi varsinkin noiden pentujen kysymyksistä. Hyvin samanlaista oli lukea lapsenlapsille. Olisi hauskaa jos kaikki, aikuiset ja lapset kerääntyisivät ennen nukkumaanmenoa kuuntelemaan kun joku lukee. Iällä ei olisi väliä, eikä silläkään jos vanhin alkaa kuorsata ja pienimpiä kannetaan sänkyihinsä. Luetusta keskustelu pitäisi ehdottomasti sallia myös.

Taidan kirjoittaa lehdistä sitä varten, että ne vertautuvat roskaan jollain hämärällä tavalla. Ne ovat selviä ja yksinkertaisia tarinoita elämästä, menneestä, kuvitellusta tai tulevastakin, avaruus- ja ufoaiheitakin olen jossain nähnyt. Ufo-juttujen on täytynyt olla lähinnä amerikkalaista materiaalia. Lukeminen ja mielikuvituksen laukkaaminen jonkun ääntä kuuntelemalla oli fantastista, kuunnelmia tuli radiosta. No, lukemiset olivat fantasiaa samalla tavalla.

Televisiossa alkoi ruotsalainen tai tanskalainen sarja, jossa pienellä paikkakunnalla varastetaan lapsia ja sitten ne lapset oppivat kasvattamaan juuria ja niistä tulee ehkä vähän niin kuin pimeässä kasvavaa jäkälää tai sammalta syvällä maan sisällä. Tai sellaista voi arvella. Sarjaa on ollut kaksi kertaa ja kerrankin se ei tunnu aivan täysin hoopolta. Ehkä 1950-luvun tarinat olivat lapsellisempia?

Kun olin nuori, ruvettiin kaikenlaisia lukemistoja julkaisemaan Oulussa kustantamossa joka oli muistaakseni nimeltään Kolmio-kirja. Tunsin joitain ihmisiä jotka suomensivat joihinkin lukemistoihin tarinoita, myöhemmin olen kuullut että jotkut oikeat kirjailijat kirjoittivat hengenpitimikseen niihin tarinoita. Osasin kieliä koulun jäljiltä niin kehnosti, että ei tullut mieleenikään edes yrittää, vaikka opiskellessa olisi tarvittu kaikki raha. Yksi opiskelukaveri kertoi luottamuksellisesti vuosia jälkeenpäin, että kyllä hän keksi täyttää ne aukkopaikat, joissa aivojen kielikeskus löi tyhjää.

Samoihin aikoihin Kolmio-kirjojen kanssa ja vissiin jo vähän aiemmin alkoi ilmestyä salapoliisikirjasarjoja, yksi oli nimeltään SaPo, mutta oli niitä sitten muitakin. Isä rakasti dekkareita jostain syystä todella paljon ja Agatha Christietä ja muita 1950-luvun rikoskirjailijoita tuli luetuksi kesämökillä kynttilän ja öljylampun valossa silmät ristissä. Huomionarvoista oli, että salapoliisikirjat eivät saaneet tilaa talvikodin kirjahyllyissä.

Suomenope oli sitä mieltä että ne ovat erityisen vahingollisia kirjoja, koska ne saattavat muuttaa moraalia kehnommaksi. Mika Waltari tiettävästi kirjoitti joihinkin viihdelukemistoihin 1930-luvulla, mutta salanimillä. Nyt epäilen että suomenope tiesi paheellisesta rahanansaitsemistavasta, vaikka hän ei puhunut Waltarista sanaakaan. Siitä on saattanut lähteä myös kirjailijan maine lähinnä historiallisten viihderomaanien kirjoittajana. Siis tuosta kirjailijan paheesta.

On näistä tullut varmaan jo liuta opinnäytetöitäkin erilaisista julkaisuista, siis painetuista. Mutta kun otetaan mukaan elokuva, sarjat telkkarissa, netti ja esimerkiksi YouTube, niin siellä on tietenkin vaikka mitä.

Sitten on vielä se kuuluisa hyvä maku. Yksi ystävä välitti käsiinsä saaman lyhyen videon, jonka oli tuottanut firma nimeltä Visit Finland. Siinä kolme neitoa haahuili kesäyössä jossain Kolilla tai missä lie ja esitti jotain todella eksoottista keskiyön valon rituaalia (White Light Magic tms.), jollaista ei kyllä täällä ole ikinä ollut. Ei meillä ole magiaa eikä rituaaleja lukuun ottamatta virallisia kirkkoja ja niiden omituisuuksia, jos jotain on niin se on täällä kyllä aika marginaalista. Kun tutkin asiaa, niin löysin taustalta semmoisen kuin Team Finland-firman, ellei se ole yhteistyökumppani, siis tasaveroinen. Jostain syystä tästä on ollut keskustelua viime aikoina.

En tiedä mistä on kysymys, mutta varmasti siitä kuuluisasta maabrändin kehittämisestä. Matkailuvideoita on ehkä syytä olla, mutta olisi hauska nähdä nykyajan pakanismista kiinnostunut turisti kuljeksimassa Kolin rinteitä toivossa löytää edes pienen harsonrepaleen suomalaisneitojen hamosista, jotka ovat totta kai läpinäkyviä ja lopuksi neidot riisuvat nekin yltään.

Turisti on ilman muuta joku ylensyönyt, sillä on tapana heilutella luottokorttejaan köyhässä maassa. Epäilemättä hän oli myös ymmärtänyt asian niin, että Suomi-neidoilla on – kun ollaan täällä Siperian laitamilla – omalaatuinen tapansa harjoittaa prostituutiota. Ihan turistin sukupuolesta riippumatta.

En ole ikinä ymmärtänyt, mikä voisi olla brändäystä saati että mistä syystä. Ei ole tarpeenkaan ymmärtää koska video ei ollut tarkoitettu suomalaisille. Toivoisin että ne Mika Waltarin hömppäkirjat käännetään mitä pikimmin maailman kielille ja turistit saavat kulttuuriset kompanssinsa siltä suunnalta. Luotan kaikesta huolimatta siihen enemmän kuin kolmen magiaan viehättyneen neidon näytökseen. Olen epäluuloinen senkin vuoksi että uuspakanismin käytön, tämän uskomattoman ihanan neronleimauksen, käsikirjoittajaa ei mainita. Sehän voisi olla työoikeudellinen kysymys tai jollain lailla koskea tekijänoikeuttakin.

Kenellä mahtaa olla copyright Suomen brändiin? Ulkomaalainen ystäväni sanoi että Suomi-video on campiä. Olin unohtanut koko termin. Sitä taidettiin käyttää joskus 1980-luvulla täällä.