Linnut lähtevät

Kahden päivän pimeyden ja sateen jälkeen pilveilee, aurinko paistaa. Kissa nukkuu aivan kuin sille olisi ollut äkillinen sadekuuri liian rankka. Pitää muistaa että myös kissoilla voi olla nivelet rikki. Mutta tämä ei pääse edes itse metsästämään ruokaansa. Lemmikin osa on surkea.

Kesyn eläimen tulo aivan lähelle voi lohduttaa ihmistä. Mutta hyrräyskone on sille itselleenkin terapiaa. Nykyään tiedetään jo paljon enemmän eläinten kielestä kuin ennen. Häntä ei ole olemassa vain tasapainon vuoksi vaan sillä voi ilmaista mielentiloja ja todennäköisesti myös muunlaista ajattelua.

Eilen oli yhtäkkiä hetki uima-altaassa aivan yksin. Se sai näkemään hyvin selvästi loivat aallot perässäni, katse terästyi. Vesi taittoi pohjan kuvioita. Saattoi nähdä veden liikkeen hitaasta nopeaan, päätin esittää itselleni pyöriäistä ja sain suuhun kloorivettä ja aloin pärskiä. Suuri tila ympärillä ei kaiu, vesi tekee kaikesta pehmeää.

Olisi mukavaa hypätä suureen veteen heti aamulla. Katsoin Atlantin laiskoja maininkeja jossain Amerikan rannikolla ja taivasta, joka oli läpitunkemattoman sininen ja sinkoili salamoita. En minä sinne tahdo, ikuisen kesän värit ovat aivan vieraita, enkä tunne yhtään puuta edes. Siinä meressä ui myös haita ja valkoisten hiekkarantojen ympärillä on tekstin mukaan verkkoja, niin että ne eivät pääse nappaamaan lapsia.

Kesy maailma, uimahalli, on ylellisyyttä, ei sellaista ole kaikilla. Pukuhuoneessa jouduin odottamaan kauan, kun koululuokallinen teiniprinsessoita seisoi peilin edessä ja kuivasi jokaista hiusta erikseen.

Takana seisoi tyttö jolla oli suuret silmät ja angstinen ilme eivätkä hiuksetkaan olleet järjestyksessä. Keskikoulun pukuhuoneet nousivat mieleen. Muistan kun nousin kapeita portaita ylös matkalla voimistelusaliin, kiskoin kädellä itseäni ylös. Olkapää meni sijoiltaan niin kuin se usein vinksahti, vedin sen paikalleen ja jatkoin matkaa. Suurin osa luokkatovereista ei pelännyt nojapuita. Minä pelkäsin ja olkapää meni sijoiltaan silkkaa jännityksen jäykkyyttä.

Tämän kesän keskellä oli herätyskokous pelloilla, joka on meteorikraateri. Nyt siellä ovat kurjet. Kurjet ovat Söderfjärdenin kevät- ja syysrituaali. Olisi mahtavaa kuulla suurten lintujen ääntä aamulla. Toissapäivänä merenlahdella ei enää näkynyt joutsenparilla kolmea poikasta, yhden näin. En käsitä mikä vihollinen niillä voi olla. Tai on tietenkin ihminen, on se pilannut vedenkin, raskasmetalleja täynnä.

Kesä oli kylmä. Tämä oli ensimmäinen kesä, jolloin katselin Viron nettisääksiä harvakseltaan, en nähnyt pesiä joka päivä. Rakastan niitä hienoja lintuja. Mutta jotenkin niiden pesimisen katsominen alkoi tuntua oudolta. Että entä jos joku hirviö tarkkailisi minua koko ajan? Sitten rupesin nauramaan ääneeni: niinhän keskikoulun aamuhartauksissa väitettiin, että jumala näkee, ennen joulua tontut katselevat ikkunoista ja kaiken lisäksi talven linnut isoäidin joulukauralyhteessä olivat jonkun kuolleita pikkuveljiä.

Tämän päivän ikävä johtuu virolaisista kalasääksistä. Ne ovat lentäneet pois kohti Egyptiä ja Sudania. Onneksi sikäläiset ornitologit ovat päättäneet olla asentamatta niiden selkään muuttomatkaa merkkaavia tutkakameroita, joista voi nähdä niiden matkareitit. Kamera ei ole painava mutta se tekee ehkä niiden lennon kömpelömmäksi, lisäksi mötikkä hankaa osan selästä sulattomaksi. Piret'illä oli sellainen. Toivottavasti ornitologit ovat nähneet sitä hienoa naaraslintua ja saaneet toimimattoman satelliittitutkan pois.

Sääksipesä tyhjänä on loputtoman surullinen. Totta kai se johtuu myös syksyn tulosta tänne, sateet alkoivat, pilviä kerääntyy yhä enemmän. Katsoin lintukirjasta Floridan muuttolintuja. Ehkä sääkset eivät lähde minnekään. Olin oikeassa. Mutta en rupea niin keinotekoisen maailman tarkkailijaksi. Ihminen on siellä läsnä aina, ja autot, ja muskeliveneet ja joka paikassa on pyssyjä.

Jos ei ole vielä katsonut virolaisia luontokuvia, samanlaista luontoa kuin meidänkin on, voi etsiä Googlella Looduskalenderista mitä kaikkea virolaiset ovat panneet nähtäväksi kaikille ihmisille. Siellä on karhuja, kotkia ja haikaroita. Ja paljon muuta tietoa siitä mistä jäämme vaille kaupungeissa.

Viro on tätä samaa pohjoista havumetsäaluetta kuin mekin. Virolaiset ovat sen lisäksi ylpeitä hienoista metsistään. Kun niitä katsoo ja näkee suunnilleen saman kuin iso kalastajalintu, niin tuntee olevansa kotona. Minun on pakko asua kaupungissa, mutta kun istua nökötän katsomassa kalakotkas'ien (sääksi eestiksi) elämää, pääsen osaksi niiden metsien elämää. Minähän näen ne, joten – ergo sunt! Sääkset eivät ole fiktiota!