Kahden
päivän pimeyden ja sateen jälkeen pilveilee, aurinko paistaa.
Kissa nukkuu aivan kuin sille olisi ollut äkillinen sadekuuri liian
rankka. Pitää muistaa että myös kissoilla voi olla nivelet rikki.
Mutta tämä ei pääse edes itse metsästämään ruokaansa.
Lemmikin osa on surkea.
Kesyn
eläimen tulo aivan lähelle voi lohduttaa ihmistä. Mutta
hyrräyskone on sille itselleenkin terapiaa. Nykyään tiedetään jo
paljon enemmän eläinten kielestä kuin ennen. Häntä ei ole
olemassa vain tasapainon vuoksi vaan sillä voi ilmaista mielentiloja
ja todennäköisesti myös muunlaista ajattelua.
Eilen
oli yhtäkkiä hetki uima-altaassa aivan yksin. Se sai näkemään
hyvin selvästi loivat aallot perässäni, katse terästyi. Vesi
taittoi pohjan kuvioita. Saattoi nähdä veden liikkeen hitaasta
nopeaan, päätin esittää itselleni pyöriäistä ja sain suuhun
kloorivettä ja aloin pärskiä. Suuri tila ympärillä ei kaiu, vesi
tekee kaikesta pehmeää.
Olisi
mukavaa hypätä suureen veteen heti aamulla. Katsoin Atlantin
laiskoja maininkeja jossain Amerikan rannikolla ja taivasta, joka oli
läpitunkemattoman sininen ja sinkoili salamoita. En minä sinne
tahdo, ikuisen kesän värit ovat aivan vieraita, enkä tunne yhtään
puuta edes. Siinä meressä ui myös haita ja valkoisten
hiekkarantojen ympärillä on tekstin mukaan verkkoja, niin että ne
eivät pääse nappaamaan lapsia.
Kesy
maailma, uimahalli, on ylellisyyttä, ei sellaista ole kaikilla.
Pukuhuoneessa jouduin odottamaan kauan, kun koululuokallinen
teiniprinsessoita seisoi peilin edessä ja kuivasi jokaista hiusta
erikseen.
Takana
seisoi tyttö jolla oli suuret silmät ja angstinen ilme eivätkä
hiuksetkaan olleet järjestyksessä. Keskikoulun pukuhuoneet nousivat
mieleen. Muistan kun nousin kapeita portaita ylös matkalla
voimistelusaliin, kiskoin kädellä itseäni ylös. Olkapää meni
sijoiltaan niin kuin se usein vinksahti, vedin sen paikalleen ja
jatkoin matkaa. Suurin osa luokkatovereista ei pelännyt nojapuita.
Minä pelkäsin ja olkapää meni sijoiltaan silkkaa jännityksen
jäykkyyttä.
Tämän
kesän keskellä oli herätyskokous pelloilla, joka on
meteorikraateri. Nyt siellä ovat kurjet. Kurjet ovat Söderfjärdenin
kevät- ja syysrituaali. Olisi mahtavaa kuulla suurten lintujen ääntä
aamulla. Toissapäivänä merenlahdella ei enää näkynyt
joutsenparilla kolmea poikasta, yhden näin. En käsitä mikä
vihollinen niillä voi olla. Tai on tietenkin ihminen, on se pilannut
vedenkin, raskasmetalleja täynnä.
Kesä
oli kylmä. Tämä oli ensimmäinen kesä, jolloin katselin Viron
nettisääksiä harvakseltaan, en nähnyt pesiä joka päivä.
Rakastan niitä hienoja lintuja. Mutta jotenkin niiden pesimisen
katsominen alkoi tuntua oudolta. Että entä jos joku hirviö
tarkkailisi minua koko ajan? Sitten rupesin nauramaan ääneeni:
niinhän keskikoulun aamuhartauksissa väitettiin, että jumala
näkee, ennen joulua tontut katselevat ikkunoista ja kaiken lisäksi
talven linnut isoäidin joulukauralyhteessä olivat jonkun kuolleita
pikkuveljiä.
Tämän
päivän ikävä johtuu virolaisista kalasääksistä. Ne ovat
lentäneet pois kohti Egyptiä ja Sudania. Onneksi sikäläiset
ornitologit ovat päättäneet olla asentamatta niiden selkään
muuttomatkaa merkkaavia tutkakameroita, joista voi nähdä niiden
matkareitit. Kamera ei ole painava mutta se tekee ehkä niiden
lennon kömpelömmäksi, lisäksi mötikkä hankaa osan selästä
sulattomaksi. Piret'illä oli sellainen. Toivottavasti ornitologit
ovat nähneet sitä hienoa naaraslintua ja saaneet toimimattoman
satelliittitutkan pois.
Sääksipesä
tyhjänä on loputtoman surullinen. Totta kai se johtuu myös syksyn
tulosta tänne, sateet alkoivat, pilviä kerääntyy yhä enemmän.
Katsoin lintukirjasta Floridan muuttolintuja. Ehkä sääkset eivät
lähde minnekään. Olin oikeassa. Mutta en rupea niin keinotekoisen
maailman tarkkailijaksi. Ihminen on siellä läsnä aina, ja autot,
ja muskeliveneet ja joka paikassa on pyssyjä.
Jos
ei ole vielä katsonut virolaisia luontokuvia, samanlaista luontoa
kuin meidänkin on, voi etsiä Googlella Looduskalenderista mitä
kaikkea virolaiset ovat panneet nähtäväksi kaikille ihmisille.
Siellä on karhuja, kotkia ja haikaroita. Ja paljon muuta tietoa
siitä mistä jäämme vaille kaupungeissa.
Viro
on tätä samaa pohjoista havumetsäaluetta kuin mekin. Virolaiset
ovat sen lisäksi ylpeitä hienoista metsistään. Kun niitä katsoo
ja näkee suunnilleen saman kuin iso kalastajalintu, niin tuntee
olevansa kotona. Minun on pakko asua kaupungissa, mutta kun istua
nökötän katsomassa kalakotkas'ien (sääksi eestiksi) elämää,
pääsen osaksi niiden metsien elämää. Minähän näen ne, joten –
ergo sunt!
Sääkset eivät ole fiktiota!
