Kirjallinen päivä

Olen lukenut päivittäin jo kuukauden verran sellaista, ilmeisesti amerikkalaista, kirjallista nettilehteä kuin Literary Hub (lyhyesti LitHub). Se tarkoittaa sitä että ei siinä ole pelkästään jonkun kirjallisuuslehden toimitus, joka syöttää nettiin artikkeleita, kritiikkejä ja esseitä, vaan useiden lehtien juttuja. Olen ollut teksteistä iloinen, koska niistä on miltei aina löytynyt jotain tähdellistä.

Tänään pysähdyin ihmettelemään, miksi luen innokkaasti Harvardin yliopiston lehteä ja luen mustien runoilijoiden ajatuksia siitä mikä on kirjoittamisessa tärkeää. Harvardissa ei ehkä ole suoraa ja raakaa rasismia, mutta sen sijaan se, että on musta, töissä Harvardissa ja runoilija on aika hyvä syy siihen, ettei kukaan tunne häntä. Enimmäkseen kirjoittajakollektiivin jäsenet miettivät identiteettiään ja sitä mikä on ylipäänsä fiktion tulevaisuus Amerikassa.

Tuon työhuoneen nimi on Dark Room Collective. Se syntyi aivan sattumalta, mutta tietenkin väistämättä. Ryhmä perustajajäseniä meni James Baldwinin hautajaisiin ja päätti sitten että on perustettava työyhteisö. Perustamistarve syntyi siitäkin, että kirjoittajat kuuntelivat Toni Morrisonin, Maya Angeloen, William Styronin ja Amiri Barakan (ennen LeRoi Jones) puheita hautajaisissa. Mikään kirjallisuus ei synny tyhjiössä, vaan kaikella on edeltäjänsä. Tässä tapauksessa syitä kollektiivin perustamiselle oli paljon, tai oikeastaan yksi ainoa asia: rasismi, joka ei ota loppuakseen millään.

Minulla ei ole yhteyttä muiden maiden kirjalliseen elämään, paitsi mitä siitä saa lukeakseen. Mutta jostain syystä luen paljon suomennettua kirjallisuutta ja se ohjaa englanninkielisten kirjojen pariin. On ehkä joku kirjailija, jota ei ole suomennettu. Silloin on yritettävä saada käsiinsä ihan vaikka mistä kirjallisuuskeskustelua käsiinsä edes joskus. Kirjastossa on kyllä kiitettävästi kirjallisuushistoriaa. Jää puuttumaan tämän hetken näkökulma.

Meillä ei ilmesty päivittäin lehtiä joissa olisi esseitä ja artikkeleita kulttuurin maailmasta. On ruvettava lukemaan kulttuuri-ihmisten mielenliikkeitä myös englanniksi, koska suomenkieliset lehdet pitäytyvät lähinnä uutisiin ja raportteihin. Printtimediassa on kriisi. Mutta tuskin keskustelua, esseitä tai haastatteluita ikinä on ollut tarpeeksi.

Aivan varmasti kirjallisuusentuasiastit ovat hirveän pieni ihmisjoukko missä tahansa maassa. Mutta se porukka yleensä puhuu, kirjoittaa ja keskustelee ja se tekee siitä tärkeän joukon. Minusta on tärkeätä että kuka tahansa suomalainen oppii lukemaan myös tekstejä teksteistä. Sitä paitsi onneksi nykyään genre-rajat liukuvat, ei tarvitse välittää jostain tietystä rajasta eikä varsinkaan hirttäytyä sellaiseen.

Tänään törmäsin toiseen tekstiin, jonka kirjoittaja Maria Popova tuntuu olevan Brainpickings-nettilehden toimittaja. Siinä ytimenä on vuonna 1970 järjestetty tilaisuus, jossa antropologi Margaret Mead (16.12.1901-15.11.1978) ja James Baldwin (2.8.1924-1.1.1987) keskustelivat newyorkilaisen teatterin lavalla yhden viikonlopun aikana 7,5 tuntia. Keskustelu on litteroitu ja siitä esitetään tässä osia. Nimeltään keskustelu on Rap on Race.

Keskustelu käsittelee etiikan perusteita. James Baldwin oli tuohon aikaan erityisen tunnettu runoilijana ja myös siksi, että hän muutti Amerikasta Pariisiin pystyäkseen ylipäänsä työskentelemään. Vuonna 1970 sen sijaan elettiin voimakasta kansalaisoikeusliikkeen aikaa, jolloin ilmassa oli vielä toivoa. Niin kuin tässä:

Baldwin: The police in this country make no distinction between a Black Panther or a black lawyer or my brother or me.The cops aren't going to ask my name before they pull the trigger. I'm part of this society and I'm in exactly the same situation as anybody else – any other black person – in it. If I don't know that, then I'm fairly self-deluded... What I'm trying to get at is the question of responsibility. I didn't drop the bomb (that killed four blak school girls in Birmingham). And I never lynched anybody. Yet I am responsible not for what has happened but for what can happen.

Kun luin tänään ilmestyvää ensimmäistä osaa keskustelusta, ymmärsin miksi olin pitänyt Dark Room- kollektiivin tekstistä. Sen täytyy johtua siitä, että yhteiskunnallinen tilanne on vaihteeksi taas – ja vähän kaikkialla – eskaloitunut, kärjistynyt ja kriisiytynyt. Mustat, eli kuten nyt sanotaan, afrikkalais-amerikkalaiset (USA:ssa asuvat mustat) ovat joutuneet huomaamaan, että se työ mikä tehtiin demokratian hyväksi 1960-70-luvuilla ei kantanut enää uudelle vuosituhannelle. Rasismi voi erittäin hyvin, samoin muut sen kylkiäiset, sovinismi ja fasismi.

Toimittajat perustavat työhuoneita ja kollektiiveja, myös Suomessa, koska päivälehdet eivät kovin usein osta ulkopuolisilta tekstejä eikä freelancereillä eli senttareilla ole aikaa eikä rahaa yrittää mainostaa itseään ihan yksinään. Varmasti työhuoneissa kirjoitetaan myös kulttuurista, etenkin kirjallisuudesta. Silti voi olla hankalaa löytää mistään painettuja valmiita tekstejä.

Kuulostaa hyvältä jos ihmiset oppivat tekemään työtä yhdessä. Kollektiivissa on nimenomaan mustia runoilijoita. Pitkässä artikkelissa julkaistaan pari runoa välipalana, kun muuten mietitään millaiselta maailma sillä hetkellä näyttää akateemisen mustan tekstityöläisen horisontista. Lukiessa tulee mieleen, että tällaisia lehtiä pitäisi olla täälläkin. Ehkä on vain uskottava että sellaisiin ei ole enää varaa?

Meillä on kellarikomero täynnä lehtipinkkoja. Olen onnistunut tähän mennessä säilyttämään siellä esimerkiksi laatikollisen Näköpiiri-lehteä, pinkan Suomi- ja Komposti-lehtiä ja tietenkin Parnassoja. Näköpiirin Eero Taivalsaari kumppaneineen oli sitä mieltä, että maa tarvitsisi pitkiä ja pohtivia tekstejä ja sitä myöten sellaiselle yleiskulttuurilehdelle olisi tilaa. Muutenkin mielipidelehtien ja pienten kulttuurilehtien aika on takanapäin.

Joitakin yrityksiä on tehty siihen suuntaan, että netissä voisi olla kulttuurijournalismia. Erityisen toivottavaa olisi saada edes nettiin tekstejä vaikka koko Euroopasta, näin alkuun. Perustaisivat osuuskunnan ja rupeaisivat tuottamaan semmoista lehteä suomeksikin. Onhan meillä jo ainakin Helsingissä ilmestyvä Iso numero. Kulttuuri ei vain taida myydä kovin hyvin, mutta olen kuullut että joskus lehdessä on sitäkin.

Nyt on luettava James Baldwinia. Onneksi häntä on julkaistu myös suomeksi.

Lumisateen jälkeen

Käytiin kaupassa varhain tänään, ilma oli hyvä, mutta painostava aivan yhtä lailla kuin kesällä ennen ukkosta. Keskityin kävelemiseen. Paremmassa polvessa alkoi kipu sätiä koulun ohi mennessä. Pitää opetella naisellisen sipsutuksen tapa, vaikka todennäköisesti se ei minulta enää onnistu. On kyllä parempi niin.

Mutta ehkä naisilla ovat polvet kipeämmät kuin muilla kansalaisilla, noin yleisesti ottaen? Olen minäkin pessyt lattioita rätillä ja kulkenut polvillani. Ja sitten perannut turnipsipeltoa. Sitten pessyt mattopyykkiä seuraavan talven tarpeisiin. Ensimmäisiä mattoja olen raijannut laiturille joskus ehkä 11-vuotiaana. Mattojen huuhtelussa tarvitsin isän apua, koska piti saada ne ruuhella järven keskelle ja silloin tarvittiin toinen soutamaan.

Pikkusiskosta ja –veljestä ei ollut, ja alkaapäätä työt olivat minun koska äidin selkä oli kipeä. Muut pyykit sai pestyksi keittämällä niitä padassa. Se ei ollut kovin hirveää, paitsi milloin kipinä osui paljaaseen jalkaan. Mutisin pääni sisällä että ”Pelle pässi päkäpää kaikki neljä käpälää yhtä aikaa ilmaan nakkaa sarvillansa puita hakkaa”, sen pässin tarina loppui siihen, että se sai kumautetuksi pyykkipadan joka oli rannalla. Viimeinen säe meni niin että ”Palaneita koipiansa Pelle nuolee tuskissansa”. ”Pikku-Marjan eläinkirjan” (Laura Latvala) osasin ulkoa. En ole lukenut sitä sen jälkeen kun joskus sisaruksille luin kun eivät osanneet itse lukea. Minulla oli paljon kirjoja, mutta ne jäivät lapsuuskotiin kun lapsuus yhtäkkiä loppui.

Meillä oli joinakin kesinä lampaita lainassa, mutta pässiä niillä ei ollut mukanaan. Lampaat söivät korkean heinän ja mökille tuli ykskaks nurmikko. Taisi olla enimmillään kolme lammasta. Ne olivat vähän äänekkäitä. Siitä naapurin isäntä sanoi, että lampaat ovat laumaeläimiä ja ne kaipaavat lisää kavereita. Isä käski mennä puhumaan lampaille kun hänellä olisi naapurille asiaa. Aikuisten juttuja.

Yritin saada puheesta selvää, mutta ovi piti ääntä hyvin eikä yksikään ikkuna ollut auki. Isä oli aina sulkemassa ikkunoita vaikka se ei muuta kuin makasi hetekan päällä, luki salapoliisiromaaneja ja poltti norttia. Tupakka-aski oli kyllä hieno, siinä oli enkeleitä. Kun sanoin että pitää tuulettaa, se väitti että äiti inhoaa itikoita.

Nyt pitäisi tietää oliko isällä suuriakin salaisuuksia. Minulla ei ole koskaan ollut sellaisia, eikä täällä voisi ollakaan. Kissat eivät kestä suljettuja ovia. Niillä pitää olla pääsy asunnon jokaiseen kolkkaan mihin aikaan tahansa eli aina. Mökillä oli vain koira, jota piti käydä kävelyttämässä, se oli vähemmän sisällä. Pikkuveljen koiraa minut pantiin kävelyttämään, kun pikkuveli oli niin pieni ja koira saattoi vetää sen nurin.

Nyt olen yläkerrassa. Stereoissa soi Magnus Lindbergin Complete Piano Music. Musiikki miettii, kiipeää kaiuttimista eri suuntiin, koska tämä ei ole kokonainen yläkerta vaan sellainen jota englanniksi kutsutaan sanalla loft, sana sekoittaa senkin takia, että se on myös laavu. Muistaakseni eilen oli lehdessä juttu siitä, kuinka kaksikielisillä ihmisillä on usein black-out, kun yhtäkkiä ei muistakaan juuri sitä tai tätä sanaa tällä kielellä vaan sillä toisella. Olen kyllä ajat sitten tajunnut että sen takia isoisä puhui sitä fingelskaa. Se tuli eläneeksi suuremman osan elämää kuitenkin Ameriikassa, toisin kuin toinen isoisä ja sen vaimo, jotka tulivat takaisin.

Tai tuli Amerikan isoisäkin takaisin mutta vasta 1970, joten tapasin sen ensimmäisen kerran Amerikassa. Se tarina on hirveän monimutkainen ja varmaan olisi lainvastaista edes puhua siitä, se olisi perhesalaisuus jos se perhe olisi vielä. Mutta ymmärsin fingelskaa mainiosti. Kaksikielisten ihmisten aivot ovat rakentuneet eri tavalla kuin yksikielisten, sitä paitsi en ole koskaan oppinut oikeaa ja vasenta. Kissat ovat oikeastaan ainoita erittäin täydellisiä olioita mitä olen tavannut. Mutta en tietäisi niistä, elleivät ne eläisi ihmisten kanssa.

Eilen kaupassa oli yksi muusikko joka myös säveltää. Se tuli fillarilla alas mäkeä eikä kaatunut vaikka tie oli jäässä. Aletaan kaikki olla siinä iässä että kohta lopetetaan työt ja ruvetaan eläkkeelle, joten ainakin siinä kaupan käytävällä on lupa puhua melkein mitä tahansa. Mies sanoi että ”Now that I have one foot in the grave and the other one on the banana peel.”. Se toinen ei kuullut ja kysyin siltä että mitä tapahtuu jos astuu banaaninkuoren päälle.

Se sanoi että ei hän vain tiedä, jos se vaikka kelluu tiehensä joessa ja ojassa. Säveltäjällä on aina iloiset silmät. Toinen tuntemani muusikko on hankkinut kuulonsuojaimen, koska opettaa musiikkia ja kuulossa on kuoppa. Äänet kuulostavat oudoilta. Nyt sitten mietin, kuulenko Lindbergiä oikein. Osaanko kuvitella oikein nuo esimerkiksi ”Figures & Points”, vai ovatko pianon soinnut aivan pielessä, koska minulla on kuulokoje? Mutta sitten sama on kaiken suhteen.

En taatusti ole varma siitä että esimerkiksi siniset värit ovat täysin samanlaisia kuin mitä mies näkee, tai vaikka se pianisti kun tekee kuvia ja käyttää niissä itsesekoittamiaan värejä. Ehkä ne punaiset ovat aivan eri asia kuin mitä minä näen? Ei tässä ole varsinaista ongelmaa koska väreillä on suhteet keskenään. En usko että ne riitelisivät jos niiden ei olisi tarkoitus riidellä. Mutta mikä olisi absoluuttinen väri?

On sillä nimikin että kuulee värejä. En tarkoita eideetikkoa. Se on joku englanninkielinen nimi. Sen vain tiedän että jos istun tässä kauan kuuntelemassa, tulee silmiin sahalaita enkä sitten näe mitään. Silloin pitää jostain syystä panna myös radio kiinni. Kissaa ei voi sulkea toiseen huoneeseen, se alkaa ulvoa siellä.

Kissojen ulvominen on melkein kauheinta mitä tiedän, kohta on maaliskuu ja kissat ulvovat tapellessaan reviiristä tai tavoitellessaan kaikki viisi samaa narttua. Se kuulostaa taatusti samalta kuin se Liisa Ihmemaan maailman rumin poikavauva joka rääkyi. Nyt en muista miltä Disney määräsi sen kuulostamaan, mutta tuskin se järjestettyä musiikkia oli.

On mentävä alakertaan tekemään vähän yrttiteetä. Kissa juuri hyppäsi alas kun se kyllästyi jatkuvaan naputukseen. Lindbergissä on vallalla crescendo, joten ei haittaa. Verho heilahti, ääniaallot ryntäilevät. Lumisade loppui.

Tauolla

Opettelin joskus 1990-luvun alussa tietokoneen käyttöä. Sain ostetuksi hyvän (?) käytetyn tietokoneen opiskelutekstejä, varsinkin gradua varten. Mutta myös laudatur-työ piti tehdä ynnä sivuaineeksi ottamani aikuiskasvatuksen cumu, ihan työnteon edistämiseksi. Siis auttaakseni aikuisia, jotka eivät ole ehkä saaneet opiskella nuorina ja nyt olisivat kiinnostuneita jatkamaan. Ainakin minä olen aina, en vain ole varma siitä olenko koskaan aikuistunut.

Olin ollut silloin melkein 20 vuotta töissä, joten kun selkä rusahti reilummin kuin tavallista, pääsin Kelan opintotuella takaisin yliopistoon. Vaikka selkä olisi ollut kunnossakin, olisin jollain tavalla yrittänyt päästä taas yliopistoon. Vuonna 1965 opintonsa aloittaneille, kuten minulle, ei oltu vielä suotu minkäänlaisia opintotukia, edes asumistukea, joten olin oppinut käymään töissä, senttaamaan, kuluttamaan lomat Tukholmassa sairaalahommissa, asumaan alivuokralaiskämpissä, ylipäänsä elämään halvalla. Sitä paitsi joka päivä ei tarvinnut syödä.

Niinpä viimeinen vierailuni yliopistoon oli melkein ylellinen. Minun ei tarvinnut syödä tonnikalaspagettia joka päivä, vaan pystyin syömään jopa opiskelijakuppiloissa. Siis 1990-luvun alussa. En kykene enää syömään tonnikalaa. Kun ajattelen että on häpeällistä kieltäytyä terveellisestä ruuasta, muistan että tonnikalakin alkaa olla katoamassa maailman meriltä. Kalat saivat edes minun pienen panokseni ansiosta kasvaa. Siis kyse ei ole pelkästään henkilökohtaisesta traumastani. Tonnikalalla on kyse elämästä ja kuolemasta!

Lähisukulainen otti minut opintojen alkuvaiheessa puhutteluun ja määräsi minut hakemaan hänen työkaverinsa luota itselleni tietokoneen. Kiemurtelin ja yritin kieltäytyä. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa vaan kertoi jo antaneensa osoitteeni ja puhelinnumeroni kaverille.

Totta puhuakseni olin paniikissa. En ole koskaan ollut luddiitti. Suhteeni koneisiin on ollut lähinnä pragmaattinen: on olemassa tilanteita, joissa koneita on pakko käyttää. En ollut varma siitä oliko tämä pakkotilanne. Mutta olin ehdottomasti jo yli puolivälissä elämääni ja tietoni aikuiskasvatuksesta kertoivat mm. sen, että siinä iässä ihmisen henkinen joustavuus selvästi vähenee.

Oli otettava huomioon se mahdollisuus, että opinnoissa tulisi kiire. Minun oli pakko opetella sen halvatun masiinan käyttö.

Ostamani jykevä kone oli Windows-kone (niitä ensimmäisiä), mutta tekstin kirjoittamista varten oli merkkipohjainen Word Perfect, joka oli aivan huima tekstinkäsittelyohjelma. Olin opetellut tätini Remingtonilla 10-sormijärjestelmän, josta tuli lopulta 8-sormijärjestelmä koska pikkurilleistä ei ole mihinkään. Olin kyllä nopea ja pystyin vaihtamaan Remingtonin näppäimistön omaan Olivetti Letteraani, jonka sain ylioppilaslahjaksi vuonna 1965. Se käytössäni opettelin leikkaa-ja-liimaa -metodin, mutta oli käsittämättömän upeata että WP teki työstä leikkiä. Leikkasin ja liimasin, loputtomasti. Se oli hauskaa, suomessa on hirmuinen määrä sanoja ja yhdyssanojen kanssa niitä tulee varmasti enemmän kuin missään muussa kielessä.

Tietokoneen käytön opetti minulle lapseni, joka oli helvetillisen ankara ja haukkui minut joka toinen päivä, niin että melkein menetin uskoni siihen, että ylipäänsä joskus oppisin käyttämään ostamaani konetta. Aloin toipua äiti-lapsi -suhteestani vasta siinä vaiheessa, kun hän otti ja alusti korpun, jossa oli kirjoittamani pitkä reportaasi (olen ollut suuren osan elämääni mm. senttari). Korpusta ei ollut kopiota. Eikä tietokone suostunut perumaan tyhjennyskäskyäni, tai siis lapsen käskyä. Oletan että korpuista oli pulaa ja laps yritti vain auttaa minua. Lapsi kompuroi myös! Olin pitänyt häntä näiden koneiden suhteen jumalallisena, siis oikeasti.

Tämmöisiä tulee mieleen kun istun työhuoneessa ja kirjoitan. Kaksi kertaa keskeytin kirjoittamisen ja kuuntelin radiota, joka sijaitsee ison vanhan Windows -dinosauruksen vieressä. Se on hieno radio, kokonainen stereo-järjestelmä, jossa on neljä kaiutinta ja kaunis ääni, pehmeä.

Ja mitä, tuijotan kaukaisuuteen, tuhruiseen muka-talveen, haaveilen ehkä kesästä kun olen kastellut sulavesissä kenkäni ja varpaat ovat edelleen kylmät? Käyn läpi mahdollista musiikkia, joka auttaisi järjestämään ajatuksiani? Ei.

Pelaan pasianssia. Jo siinä 90-alussa ostamassani tietokoneessa oli pasianssi. Se pasianssi oli sama, jota tätini pelasi, kun oli lopettanut Remingtonilla nakuttelun sille päivälle. Muistaakseni sen pelin nimi oli Napoleonin hauta. Minulla oli tapana seistä hänen selkänsä takana, kun olisi pitänyt lukea saksan kielioppitenttiin ja kuvitella pääsevänsä siitä läpi.

Ei. Opettelin sitä pasianssia. Tätini katsoi aina välillä syrjäsilmin, että näenkö kun hän fuskaa. Tiesin että hän riemastuisi jos huomautan eettisistä prinsiipeistä, joten esitin tietämätöntä.

Meistä oli hauskaa iltateen aikoihin ruveta taistelemaan, ihan vain sanallisesti, milloin mistäkin periaatekysymyksestä. Epäilemättä tätini ajatteli kasvattavansa minua. Mutta kyllä se oli päinvastoinkin.

Radiosta tuli tänään hieno ohjelma Lauri Viidasta. Sitä runoilijaa pitää lukea taas. Kukunor ja Kalahari, pienen pieni peikkopari! Ajatella että on löytynyt julkaisemattomia vielä Viidaltakin! En muistanut tuota kirjaa kun kävin päivällä kirjastossa. Voi olla että sitä ei ihan heti nyt saakaan.

Edit. 10.2. Tämä juttu julkaistiin tänään täällä. Senttaamista ei pidäkään lopettaa.