Tauolla

Opettelin joskus 1990-luvun alussa tietokoneen käyttöä. Sain ostetuksi hyvän (?) käytetyn tietokoneen opiskelutekstejä, varsinkin gradua varten. Mutta myös laudatur-työ piti tehdä ynnä sivuaineeksi ottamani aikuiskasvatuksen cumu, ihan työnteon edistämiseksi. Siis auttaakseni aikuisia, jotka eivät ole ehkä saaneet opiskella nuorina ja nyt olisivat kiinnostuneita jatkamaan. Ainakin minä olen aina, en vain ole varma siitä olenko koskaan aikuistunut.

Olin ollut silloin melkein 20 vuotta töissä, joten kun selkä rusahti reilummin kuin tavallista, pääsin Kelan opintotuella takaisin yliopistoon. Vaikka selkä olisi ollut kunnossakin, olisin jollain tavalla yrittänyt päästä taas yliopistoon. Vuonna 1965 opintonsa aloittaneille, kuten minulle, ei oltu vielä suotu minkäänlaisia opintotukia, edes asumistukea, joten olin oppinut käymään töissä, senttaamaan, kuluttamaan lomat Tukholmassa sairaalahommissa, asumaan alivuokralaiskämpissä, ylipäänsä elämään halvalla. Sitä paitsi joka päivä ei tarvinnut syödä.

Niinpä viimeinen vierailuni yliopistoon oli melkein ylellinen. Minun ei tarvinnut syödä tonnikalaspagettia joka päivä, vaan pystyin syömään jopa opiskelijakuppiloissa. Siis 1990-luvun alussa. En kykene enää syömään tonnikalaa. Kun ajattelen että on häpeällistä kieltäytyä terveellisestä ruuasta, muistan että tonnikalakin alkaa olla katoamassa maailman meriltä. Kalat saivat edes minun pienen panokseni ansiosta kasvaa. Siis kyse ei ole pelkästään henkilökohtaisesta traumastani. Tonnikalalla on kyse elämästä ja kuolemasta!

Lähisukulainen otti minut opintojen alkuvaiheessa puhutteluun ja määräsi minut hakemaan hänen työkaverinsa luota itselleni tietokoneen. Kiemurtelin ja yritin kieltäytyä. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa vaan kertoi jo antaneensa osoitteeni ja puhelinnumeroni kaverille.

Totta puhuakseni olin paniikissa. En ole koskaan ollut luddiitti. Suhteeni koneisiin on ollut lähinnä pragmaattinen: on olemassa tilanteita, joissa koneita on pakko käyttää. En ollut varma siitä oliko tämä pakkotilanne. Mutta olin ehdottomasti jo yli puolivälissä elämääni ja tietoni aikuiskasvatuksesta kertoivat mm. sen, että siinä iässä ihmisen henkinen joustavuus selvästi vähenee.

Oli otettava huomioon se mahdollisuus, että opinnoissa tulisi kiire. Minun oli pakko opetella sen halvatun masiinan käyttö.

Ostamani jykevä kone oli Windows-kone (niitä ensimmäisiä), mutta tekstin kirjoittamista varten oli merkkipohjainen Word Perfect, joka oli aivan huima tekstinkäsittelyohjelma. Olin opetellut tätini Remingtonilla 10-sormijärjestelmän, josta tuli lopulta 8-sormijärjestelmä koska pikkurilleistä ei ole mihinkään. Olin kyllä nopea ja pystyin vaihtamaan Remingtonin näppäimistön omaan Olivetti Letteraani, jonka sain ylioppilaslahjaksi vuonna 1965. Se käytössäni opettelin leikkaa-ja-liimaa -metodin, mutta oli käsittämättömän upeata että WP teki työstä leikkiä. Leikkasin ja liimasin, loputtomasti. Se oli hauskaa, suomessa on hirmuinen määrä sanoja ja yhdyssanojen kanssa niitä tulee varmasti enemmän kuin missään muussa kielessä.

Tietokoneen käytön opetti minulle lapseni, joka oli helvetillisen ankara ja haukkui minut joka toinen päivä, niin että melkein menetin uskoni siihen, että ylipäänsä joskus oppisin käyttämään ostamaani konetta. Aloin toipua äiti-lapsi -suhteestani vasta siinä vaiheessa, kun hän otti ja alusti korpun, jossa oli kirjoittamani pitkä reportaasi (olen ollut suuren osan elämääni mm. senttari). Korpusta ei ollut kopiota. Eikä tietokone suostunut perumaan tyhjennyskäskyäni, tai siis lapsen käskyä. Oletan että korpuista oli pulaa ja laps yritti vain auttaa minua. Lapsi kompuroi myös! Olin pitänyt häntä näiden koneiden suhteen jumalallisena, siis oikeasti.

Tämmöisiä tulee mieleen kun istun työhuoneessa ja kirjoitan. Kaksi kertaa keskeytin kirjoittamisen ja kuuntelin radiota, joka sijaitsee ison vanhan Windows -dinosauruksen vieressä. Se on hieno radio, kokonainen stereo-järjestelmä, jossa on neljä kaiutinta ja kaunis ääni, pehmeä.

Ja mitä, tuijotan kaukaisuuteen, tuhruiseen muka-talveen, haaveilen ehkä kesästä kun olen kastellut sulavesissä kenkäni ja varpaat ovat edelleen kylmät? Käyn läpi mahdollista musiikkia, joka auttaisi järjestämään ajatuksiani? Ei.

Pelaan pasianssia. Jo siinä 90-alussa ostamassani tietokoneessa oli pasianssi. Se pasianssi oli sama, jota tätini pelasi, kun oli lopettanut Remingtonilla nakuttelun sille päivälle. Muistaakseni sen pelin nimi oli Napoleonin hauta. Minulla oli tapana seistä hänen selkänsä takana, kun olisi pitänyt lukea saksan kielioppitenttiin ja kuvitella pääsevänsä siitä läpi.

Ei. Opettelin sitä pasianssia. Tätini katsoi aina välillä syrjäsilmin, että näenkö kun hän fuskaa. Tiesin että hän riemastuisi jos huomautan eettisistä prinsiipeistä, joten esitin tietämätöntä.

Meistä oli hauskaa iltateen aikoihin ruveta taistelemaan, ihan vain sanallisesti, milloin mistäkin periaatekysymyksestä. Epäilemättä tätini ajatteli kasvattavansa minua. Mutta kyllä se oli päinvastoinkin.

Radiosta tuli tänään hieno ohjelma Lauri Viidasta. Sitä runoilijaa pitää lukea taas. Kukunor ja Kalahari, pienen pieni peikkopari! Ajatella että on löytynyt julkaisemattomia vielä Viidaltakin! En muistanut tuota kirjaa kun kävin päivällä kirjastossa. Voi olla että sitä ei ihan heti nyt saakaan.

Edit. 10.2. Tämä juttu julkaistiin tänään täällä. Senttaamista ei pidäkään lopettaa.

Valokuvamuisti

Talvea on ohuelti. Oleellista on saada olla ulkona, kulkea ja katsoa. Siitä ei tule vielä mitään, täydellisestä vapaudesta. Hermottuminen vie aikansa. Jalan ja käden hermot ovat olleet poissa ja katkeilleet. Jalassa olen tuntevinani ruuvit ja titaanilevyn, vaikka se on todennäköisesti haamutunne. Siis ei tunne vaan tunnottomuus.

Sillä lailla ihminen on rakentunut, että se imee ulkopuolelta sen minkä voi, koko ajan. On onneksi helppoja tapoja olla yhteydessä toisiin ja heitä on. Mutta kun ilma kulkee läpi kropan, viima ja pakkanen, ja on odotettava bussia, kylmä leviää jalkapohjista ylöspäin, eikä liike enää auta, niin painovoimasta tulee kirous.

Kesän kuvat tulevat avuksi. Sellaisen lämmön kuvat, jotka liittyvät hellan puiden hakemiseen, tuohenpalasten kiskomiseen koivupuista, puiden latomiseen oikein, sytyttämiseen (yhdellä tikulla), niin siinä on jo yhteys, joka on likimain täydellinen. Olla siellä, viluisena, odottamassa lämpöä joka on kohta.

Minulla on tallessa paljon sitä mitä isovanhempien ikäpolvi on puhunut. Vanhemmat ovat häipyneet jo muistista. Heistä on jäänyt varmaan vain kaksi tai kolme kirjettä, ei muuta. Mutta valokuvia on. Niitä on jossain enemmänkin, mutta ei ole järkeä käydä läpi satoja kuvia tuottaakseen yhden tai kaksi varmaa muistoa. Valokuvien katsominen tuo juuri ne asiat lähelle jotka olivat. Valokuvat ovat muistin apu.

Siniset silmät minulla on, mutta ne ovat tummat. En tarvitse vaaleanpunaisia laseja.

Talvi on muuttunut, siinä ei ole enää sitä samaa mitä oli ennen, syventymistä ja olemista. Aika on muuttunut. On pakko kerätä jäljellä olevat voimat että saisi takaisin tilan ympärilleen, sen joka katosi, seinät tulivat lähemmäksi ja öisin sellaiset unet, joissa maisemat olivat outoja.

On hyvä että lukee pitkiä juttuja kirjoista, miettii niitä ja käsittelee. Muistiinpanovihko on lukunurkan vieressä. Huoneissa on varjonsa, valoisina päivinä lumen väri on sinistä, puiden varjoissa, heleää. Puhdas sini ei ehkä olekaan kaikki taivaalla, sitä paitsi pakkasen sini on turkoosia.

En ole varma siitä mitä on ulkopuolella sellaista, mikä tarkoittaa totta. Suhteellisuudesta on tullut vallitseva olomuoto. Aistit pettävät, ne pettävät johonkin määrään aina, toisaalta epävarmuus panee etsimään. Kuva vangitsee katseen kirjaimia tehokkaammin. Mutta sitten kun otan taidekirjan käsiini, tajuan että vangitseminen ei ole aina väkivaltaa.

Kuvataide tuo usein lähelle avaruuden sillä tavoin, että värit menevät toisiaan kohti ja siitä tulee unia. Katsoin televisiosta Teeman Valokuvan voimaa-sarjan ensimmäisen jutun. Tekijä on sama Miina Savolainen, joka joku vuosi sitten teki puberteetti-ikäisten tyttöjen kanssa valokuvaterapia-projektin, jossa tytöt saivat pukeutua asuihin kuin prinsessat.

Tytöt olivat siinä iässä, jolloin identeettiä etsitään. Se saatetaan löytää ja sitten taas kadottaa. Kun he tulivat nähdyiksi, ja sillä tavoin nähdyiksi kuin he olivat itsensä ehkä ajatelleet unissaan tai päiväunissaan, he alkoivat tuntea olonsa paremmiksi. Sarja näitä terapia-valokuvia oli näyttelynä seinillä, siitä tuli dokumentti.

Nyt alkava sarja käsittelee perheitä.

Ensimmäisessä otoksessa oli kaksi sisarta Pohjois-Karjalasta ja heidän uudelleentapaamisensa. Nuorempi sisar oli jäänyt kaipaamaan etelään muuttanutta isosiskoa ja miettinyt millainen isosisko oikeastaan oli. Sisarussarja oli iso, kaikkiaan kuusi lasta, joten vertauskohtia olisi ollut muitakin.

Savolaisen kamera ja televisiokamera seuraavat tapahtumia ja kameran edessä alkaa tapahtua. Sisaret saavat pitkästä aikaa yhteyden äitiinsä ja samaten muihin sisaruksiin, aivan lopussa. Kamerat olivat tavallisia kinofilmikameroita ja ajattelen taas pitkästä aikaa mikä tekee niin hienoksi ne hetket kun sukeltaa omiin valokuva-albumeihinsa ja isoon laatikkoon, joissa niitä on enemmänkin. Valokuva esineenä on tuttu asia, se tuntuu edelleen läheiseltä, mikä on oikeastaan vähän outoa.

Koska kuitenkin digi-kuvat ovat tarkempia, niissä ei ole niin paljon värivirheitä, niitä voi korjata, jos valotus on ollut väärä, on mahdollista tehdä kaikenlaista. Miksi pölyinen laatikko tuntuu niin hyvältä?

Ehkä yksi syy on se, että niissä on niin usein jotain aivan konkreettista omaa tai toisten historiaa. Kun olen aina tarmonpuuskan saatuani ruvennut käymään läpi dioja, huomaan että siellä on paljon kuvataidetta ja arkkitehtuuria. Silmäni ovat kiinnittyneet joihinkin tiettyihin asioihin ympäristössä.

Pohjoiskarjalaisten sisarten tapaaminen ja näkymät kameran linssin kautta olivat hienoja. Sisarten välinen lämpö välittyi television ”viileän median” -nimestään (ks.Marshall McLuhan) huolimatta. Sanoma oli kyllä intiimi, mutta vielä enemmän yleisinhimillinen. Minusta perheitä kannattaa ajatella ja kuvata, koska ne ovat edelleen yhteiskunnan perusyksikkö.

Jos kuvilla saa aikaan jonkinlaisen parantumisen ja tunteen eteenpäin menossa jo keski-ikäisten naisten elämässä, on vaikea ajatella mikä voisi olla parempaa. En tietenkään tiedä mitä terapia on, en tiedä toimiiko se, vai ovatko naiset hyviä näyttelijöitä, mutta he tulevat antaneeksi kaikenlaisille perheille positiivisen esimerkin.

Lähelle tuota valokuvan eheyttävää ideaa tulevat luokkakokoukset. Niissä käyminen tai vaikka vain jonkun koulutoverin tapaaminen voi olla hyvin lämmin tapahtuma. Kyllä siihen on aivan yksinkertainen syy: me opimme toisiltamme paljon kasvuvaiheessa, lapsina ja nuorina. Siksi niitä ihmisiä aikuisinakin tavatessa on hyvä olo.

Luokkakokouksista on jäänyt vain yli-/alivalottuneita tärähtäneitä kuvia. Mutta muistossa on aivan oikea yhteys joka syntyi. Asumme eri puolilla Suomea, mutta meillä on ollut samoja opettajia jotka ovat vaikuttaneet elämäämme ihan yhtä lailla. Huiminta on se, että näkee niin monen selvinneen elämästään hyvin, ovat kaverit päässeet tekemään niitä töitä joita halusivatkin.

Ja jos ei olisikaan ollut onnea, niin tässä vaiheessa ihmiset jo tietävät missä se onni on, jos ei työssä joka on aikoinaan antanut palkan. Eläkeiässä on puolensa.

Mietiskelyä

Eräät buddha-mieltä koskevat tekstit erottavat kahdenlaista tyhjyyttä: ensimmäinen koskee kokemusmaailmaa, johon liittyvät ilmiöt ja olennot ovat tyhjiä siten, ettei niillä ole omaa olemassaoloa. Toinen koskee buddha-mieltä, joka on tyhjä kokemusmaailmaan liittyvistä asioista, sillä se on täydellistä ja pysyvää tietoisuutta ja tietoa.

Nagarjunan (n.150-250) ajatusten selitys (Kimmo Pasanen: Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa. Teos 2008)

Keskittyminen tuottaa lisää ajatuksia, jos pään saa puhdistetuksi turhasta. Päivien mittaan kenen tahansa päähän juuttuu paljon täysin tarpeetonta kuormaa, joka vetää maahan kuin nämä sateet. Tärkeintä silloin on tietenkin lähteä liikkeelle.

On hienoa että jalat ja nivelet suostuvat kuljettamaan vielä suhteellisen hyvin sinne minne haluaa mennä. Voisi olla toisinkin.

Makasin suppilonmuotoisessa mittauskoneessa pari päivää sitten. Kone piti niin hirveästi meteliä, että minun oli vaikeaa keskittyä miettimään edes edellispäivänä lukemaani tekstiä, jossa tyhjyyden määritelmä kiteytyi:

Kun kaikki dharmat ovat tyhjiä,

mikä on päättymätöntä?

Millä on loppu?

Mikä on päättymätöntä, jolla

kuitenkin on loppu? Mikä ei ole

päättymätöntä, mutta ilman loppua?

Mitä se on? Mitä on toinen?

Mikä on säilymätöntä? Mikä on

säilymätöntä mutta pysyvää? Mikä

ei ole kumpaakaan?

(Nagarjuna: Seitsemänkymmentä säettä tyhjyydestä, säkeet 22-24)

Kaiken aikaa meteli saa hukkaamaan suuren osan tarpeellista, jonka varassa elää. Sen vuoksi lyhyet tihentymät, joiden aikana näkee pienen säikeen siitä, mikä on tarpeen ja pystyy pitämään sen mielessä ja kutsumaan sen takaisin, ovat niin välttämättömiä.

Ei ole tarpeen rakentaa välttämättömyyksistä hierarkioita, ne saattavat jäykistää mielen. On kai vain pidettävä asiat selvästi järjestyksessä, se riittää. Sellainen analogia, että aivot toimisivat kuin tietokoneen kovalevy ei pidä yhtä taipuisan mielen kanssa.

Mieli saattaa kyllä rakennella omia kuvioita, riippuu siitä miten tosissaan ne sitten ottaa.

Luin kirjan, joka maalasi kuvan perheestä. Kuva oli hyvin länsimainen eikä aivan terve. Mielestäni se ei tarkoita sitä että kaikki länsimaiset perheportretit ovat sairaita. Joidenkin kirjailijoiden kyky herättää uneliasta kansaa, erilaisia yhteisöjä on suurempi kuin joidenkin toisten. Tämä kirjailija on sellainen jota olen seurannut kyllä aika kauan.

Kirjailija on kehittynyt. Luulen että kuka tahansa ihminen kehittyy jos kirjoittaa. Se edellyttää kuitenkin tahtoa ja halua. Joyce Carol Oates on taitava ihmiskuvien kirjoittaja. Hän on tahtonut kehittää kykyään sanoa olennainen.

Mutta takaisin siihen mitä Nagarjuna sanoo, säe 19:

Nirvanan ja samsaran välillä ei ole vähäisintäkään eroa.

Työpöydälläni on ollut Kimmo Pasasen Tyhjyys-opus vuosikausia. Se pitää hereillä ja tyynnyttää riippuen siitä, mitä asioita ihmettelen.

Näin ei myöskään ole olemassa maailmaa sinänsä, joka olisi olemassa sellaisenaan. Se on vain harhakuva, illuusio.

(Kimmo Pasanen, Tyhjyys, s. 63)

Tämän kuvan poistaakseen ihminen sitten menee ulos ja jysäyttää ensimmäiseksi päänsä liikennetolppaan. Tai tapaa vihaisen ihmisen, joka ei suostu väistämään. Tai yrittää saada pienen lapsen tai kissan lopettamaan itkunsa.