Aamulla

Aamujani suojaa miltei täydellinen kuurous. Puhumattakin kissa saa minut helposti hereille. Epäilen että se on vähitellen oppinut lukemaan herätyskelloa, koska silloin kun minun pitää herätä aikaisin, se tulee noin puoli tuntia ennen tärinä-herätystä tyynylle pääpuoleen makaamaan. Tyyny on täristimen päällä.

Päässä alkaa tuntua värinä: Lidia kehrää. Olen lukenut kissakirjoista hyrräämisen merkitystä, kissojen semiotiikkaa ja semantiikkaa, koska Lidia kehrää enemmän kuin kukaan aiempi kissamme. On mahdollista, että se voi huonosti, hyrrää lohduttaakseen ja parantaakseen itsensä. Muistutan itseäni usein tuosta eläintieteilijöiden huomiosta ja katson huolestuneesti kissaa silmiin. Sama kirkassilmä se on edelleen. Se rakastaa minua!

Aika harva kissa nuolaisee ihmistä ilmaistakseen läheisyytensä, Lidia nuolaisee otsaa ja painautuu aivan kiinni päähän, jota alkaa kuumottaa kehräys ja silkkinen karva. Lämpö vielä kasvaa kun ojennan käteni ja silitän sitä silkkistä pehmeyttä. Kissa ottaa käpälällä kiinni ja kieltää kättä menemästä peiton alle. Ehdin jatkaa liikettä ja ranteen yli kulkee verijuova, auts. Kissa nousee ylös ja kävelee hiusten päällä, kolminkertainen auts. Se tuijottaa yhteen silmääni, joka katsoo peiton kulman alta ulos. Katse alkaa olla vaativa ja viesti on hyvin selvä: ylös! Lidian silmät muuttuvat kirkkauden lisäksi teräviksi. Nyt se puraisisi nenääni, jos olisin vaipunut takaisin uneen.

Kissaherätys on lopulta aika lempeä ja menetän ainoastaan puoli tuntia unesta. Kissa todennäköisesti kuulee kellossa naksauksen tai jotain, muuten se tuskin huolehtisi herätyksestäni. Ei se ole edes nälkäinen. Vesi ehkä pitää vaihtaa kylmempään ja tuoreempaan. Ei täällä kovin hyvänmakuista vettä ole, Kyrönjoen puhdistettua pintavettä. Kissalla on munuaisten toimintavajaus mutta emme ole toistaiseksi ryhtyneet äärimmäiseen temppuun, ostamaan lähdevettä. Syy on kyllä rationaalinen: lähdevesi tuskin on peräisin Lahden lähteistä vaan kraanasta.

Eilen oli arvokas lääkärinaika ja pelkäsin nukkuvani pommiin. Kissa seuraa untani. Se lukee ajatuksia ja tietää, että tässä kaupungissa ei pääse terveyskeskukseen lainkaan, joten ihminen on nyt kyllä herätettävä. Puolentoista vuoden aikana olen saanut yhden peruutusajan, sitä seurasi röntgenlähete, jonka selitys tuli puhelimeen. Puhelimessani on induktiosilmukka, mutta tietysti kaupungin puhelinvaihde rätisee ja puuroutuu aika ajoin kuulumattomaksi. Enkä pääse lukemaan puhetta huulilta, joka on tärkein kuulemisen apuvälineeni.

Vastaanottoon ei ole perustettu jonoa, en tiedä miksi ei. Jouduin samaan jamaan niin kuin varmaan monet muutkin, oli katsottava miten paljon on rahaa ja voinko mennä yksityislääkärille. Lidia saattoi olla jotain mieltä sellaisesta törsäyksestä, mutta kaikkiaan se on aika tyytyväinen ihmisten palvelualttiuteen. Kaupungin eläinlääkäri suositteli dieettisapuskaa, joka saa kissan vähemmän huonovointiseksi. Kyllä dieettisapuska maksaakin, mutta on selvää että kissan hengissäpitäminen on meille ihmisille ensiarvoisen tärkeää. Olisi hirveätä jos olisi koko ajan herättävä siihen maanjäristysherätyskelloon. Eikä kukaan ei raapaisisi rannettani ihan vain pelkästään rakkaudesta.

Ihmislääkäri oli perusteellinen, älykäs ja sympaattinen, sanalla sanoen ihana. Ymmärsin ensimmäistä kertaa, mikä on polvien ongelma. Sain nähdäkseni röntgen-kuvat ja perusteellisen selvityksen niistä. Heiveröisesti on ihmisen alaraajat suunniteltu, vaikka en kosmiseen suunnitteluun uskokaan! Mutta olen mitä parhaimmin elossa ja tiedän miten päivät kipujen kanssa vietän. Koska kipu on aaltoliikettä, aion pahus vie käyttää jok’ikisen kivuttoman hetken maailman ja sen ilmiöiden ihmettelyyn.

Lähdin kävelemään sairaalan rantaan. Siellä kuului ensimmäiseksi lasten kirkkaita ääniä. Kaupungin puisto-osasto oli karsinut puita rantametsästä ja kasannut niistä suuren risukasan polun viereen. Kasan päällä oli päiväkotilapsia istumassa pesässä. Kirkassilmiä nekin. Rannan ja ilman raikkaus teki äänetkin heliseviksi. Katkotuissa puiden oksissa oli suuria silmuja.

Alhaalla lähellä valkoista santaa näkyi joutsenpari. Hiivin varovaisesti lähemmäs kun muistin että joutsenet voivat olla vihaisia ihmisille. Joutsenet lopettivat soutelunsa ja katsoivat minua. Selvästi ihmettelivät mikä minua vaivasi. Otin kameran laukusta ja suoristin selkäni. Joutsenet jatkoivat sapuskan kaivamista pohjasta.

Suuren kiven lähellä seisoi mies kameran kanssa. Hän sanoi että eivät joutsenet suutu kun niillä ei ole vielä poikasia. Ruvettiin puhumaan kameroista. Sitten hän näytti edessä olevaa saarta. On kuulemma sellaisia kameroita, joilla saa saaressa asuvista merimetsoista kuvan siitä monen sadan metrin päästä. Sitä oli hauska päivitellä ja sitä, että merimetsot ovat tulleet aivan kaupungin lähelle eivätkä pelkää. Mies ojensi kätensä ja otti kamerani tutkittavaksi. Ajattelin että välineselvitys, mutta hän vain halusi nähdä miten hyvä se objektiivi on. On se tietenkin hyvä, koska olen saanut sen lahjaksi, mies sanoi että uudessa kamerassa olisi paljon enemmän ominaisuuksia.

Arvelin että omat ominaisuuteni eivät riitä kameran lisäominaisuuksiin. Mies ei ruvennut täsmentämään tekniikan kehittymistä, mutta ymmärsin että hän tiesi millaisia kameroita on. Merimetsoja ei kyllä hänen mielestään pitäisi päästää lisääntymään näin lähellä kaupunkia. Ajattelin pian kuolevaa luurankometsää saarella. Pikkusaarelle eivät sitten ainakaan tänä vuonna pääse muut linnut pesimään.

Joutsenet poseerasivat, puhekumppani lähti toiseen suuntaan. Lapset siinä riukukasassa rupesivat laulamaan. Katselin lahdesta nousevaa niemennenää ja mietin miksi sen viereen oli pitänyt rakentaa aallonmurtaja. Sitten katsoin vesirajaa: se oli paljon alempana kuin mitä se on ollut ehkä viime syksynä, sen näkee kortteen määrästä. Hiekasta alkoi jo nousta tuore heinä. Oli ensimmäinen lämmin päivä, kevään lupaus.
Edit 7.5. Sain lukeakseni kirjan joka lupaa lisää hyvää luettavaa tulevaisuudessa! Mielenkiintoista.