Kevään kirkkaudessa

Pääsin pari vuotta sitten katsomaan Seinäjoen Aalto-keskukseen rakennettua uutta kirjastoa. Monet pelkäsivät, että koska arkkitehtien (JKMM-arkkitehtitoimisto) suunnitelma näytti laatikolta niin siitä myös tulee tylsä laatikkotalo, jollaisia Suomi on pullollaan.

Ei tullut. Se oli lumoavan kaunis ja täysin tarkoituksenmukainen rakennus. En ole nähnyt miten uudesta kirjastosta pääsisi vanhempaan, mutta käytävä on nyt valmis ja vanha kirjasto taas myös käytössä. Muistan kun se vanhempi, Alvar Aallon luomus valmistui, pidin erityisen paljon siitä, että siellä oli sanomalehtilukusali auki lauantaisin. Mentiin siis tätini kanssa kauppaan ja sen jälkeen lukemaan kaikenmaailman lehtiä.

Uusi kirjasto on niin hieno ja kaunis, että en älynnyt edes katsoa oliko siellä lehtienlukusali. Aivan uutta olivat erilaiset lojumaan houkuttelevat tilat, joita oli varsinkin lasten osastolla. Ja nyt on lama! Onko tuo nyt oikeaa tietoisuutta?

Viime viikolla jouduin täysin vastentahtoisesti Seinäjoelle. Tarkoitukseni oli vain mennä läpi, mutta liikenneministeriön käskystä Valtionrautatiet on päättänyt toisin. Ei ole tarpeen aivan tavallisten ihmisten pyrkiä Pohjanlahden rannikolta keskiseen Suomeen ja varsinkaan niin mondeenia tarkoitusta varten että tahtoisi nähdä Mäntän Serlachiuksen uuden taidemuseon. Varsinkaan ei ole tarpeen päästä taidemuseoon suoraan ja junalla ja kaikessa rauhassa. Suomen hallituksen tahto on, että aivan tavalliset ihmiset viimeistään nyt tajuavat kulttuurin täydellisen tarpeettomuuden.

Kaupunkipahaset (väkiluvultaan yli 70 000) Vaasa ja Jyväskylä ovat liian pieniä Helsingin ministeriön byrokraattien ja tietysti ministerin mielestä. Byrokraattien mielestä liikkuvan kansanosan on parempi velkaantua ja ostaa auto, koska ministerin pää ei enää käänny. Joku syy siihen tietenkin on, mutta sitä ei ole kerrottu. Kilpailusta olen nähnyt kirjoitettavan, mutta yhteys on hämärä.

Yritin saada selville milloin junia lähtee. VR:n aikataulusivustot olivat jonkun 404-virheen vuoksi näkymättömissä. Lähdin asemalle, joka oli kyllä auki, mutta paikalla ei ollut ristinsielua, vain plakaatteja. VR:n palvelujen piti oleman Matkahuollossa. Siellä taas kassahenkilö ilmoitti että ovat useamman kerran soittaneet VR:lle saadakseen heidät muuttamaan tiedotusta, koska heillä ei ole sopimusta VR:n asioiden hoidosta. Ei tulosta.

Ainut paikka missä on tietoa aikatauluista on R-kioski. Ilmeni että heille ei oltu annettu lainkaan poikittaisliikenteen aikatauluja. Ihminen kassan takana joutui avaamaan tietokoneen. Hän sai sivuston auki. Sitten hän myi minulle tavallisesti kahden tunnin matkaa varten neljä matkalippua, yleensä ostan kaksi, yhden sinne ja toisen takaisin. Matka-aika tuplaantui, koska piti odottaa Seinäjoella.

Seinäjoesta on tullut Pieksämäki, jonka asemalla soi blues. VR:stä tyhjä asema oli kalsea ja kylmä, odotus ei tuntunut huonoilla tuoleilla ja vedossa istuessa yhtään hauskalta varsinkin kun tiesi joutuvansa istumaan seuraavaksi junan ergonomisesti kehnoilla penkeillä. Takaisin tullessani seuraavana päivänä odotustilan toisessa päässä vanha mies luki lehtiä ja söi eväsleipiä. Pieni kahvila oli unohtanut viedä lehdet pois tavallisten ihmisten ulottuvilta. Ehkä kirjasto ei ollut enää auki, kun kello oli jo yli kahdeksan illalla?

Matkalla näin taas lama-Suomen kuvan. Se näytti rujommalta kuin ennen. Metsiin oli tehty paljon lisää avohakkuita, aukkoihin jäi muutamia puita pystyyn. Puut olivat keloutuneet metsänhoidon huutomerkeiksi. Nuorta on metsä ollut, pelkkiä riukuja.

Hylättyjä taloja näkyi paljon enemmän kuin ennen, viimeksi reissasin tuota reittiä 1990-luvun laman aikaan. Entisen metsän keskellä olevat talot olivat lumen saartamia, eikä missään näkynyt elonmerkkejä. Kuollut maisema. Miksi siis kiinalaisten mielestä Suomen metsissä on raaka-ainetta biodieseliin? Tuntematon yhtälö siinäkin.

Rospuuton murretut sävyt ovat rauhoittavia. Juna joutui kulkemaan suuren osan matkaa 50 kilometriä tunnissa, koska tietoliikenneyhteydet olivat poikki. Katse ehti tarkentua ja päänsärky teki tuloaan. Lapsena matkustaessani minut olisi nostettu puuvaunun matkatavarariippumattoon ja olisin nukkunut. Konduktööri olisi tullut herättämään kun olisin oikealla asemalla.

Ei tarvinnut vaihtaa junaa Haapamäellä. Kerran siellä oli sirkus ja viivyttelin luvattoman paljon ja jäin junasta, niin että isoäiti ehti huolestua. Junanlähettäjä antoi soittaa isoäidille, koska olin unohtunut junasta. Pääsin livahtamaan sen konduktöörin silmistä. Rahaa oli yhteen hattaraan ja punaiseen limonadiin.

Syntymävuoteni on 1945. Kuvataiteilija Anselm Kiefer on syntynyt samana vuonna. Minä synnyin päämajakaupunkiin rauhan vuonna. Kaupunkia oli pommitettu, mutta Kiefer joutui elämään lapsuutensa paljon perusteellisemmin raunioituneessa Saksassa. Pyrin tieten tahtoen Mäntän Gösta-taidemuseoon senkin takia, että tiesin Kieferin monumentalistiksi ja siksi taiteilijaksi joka kuvittaa sukupolveni unta. Olin nähnyt jossain Helsingin Ars-näyttelyssä joitakin hänen töitään.

Yksi suuri teos oli Ateneumin salin takaseinällä oleva suuri maalaus nimeltä Marian ilmestys. Siinä kerrottiin (ilman uskonnon silmälaseja) hempein värein miten Maria tuli raskaaksi olematta erityisemmin rakastunut kehenkään, niin kuin nuorille tytöille joskus käy. Pilvestä tuli voimallinen nuoli – ZAP! – ja siinä kaikki. Uusi testamentti on epämääräisempi asian selvittämisessä. Päätin että Kiefer on kuvataiteen Pier Paolo Pasolini, joka puolestaan ohjasi hyvin tarkan realistisen elokuvan Matteuksen evankeliumi .

Uusi tavattoman kaunis Gösta-museo oli nyt varattu yksinomaan Kieferille. Sitten viime näkemän Kieferin väripaletti oli tummunut, siinä oli likaisia sävyjä. Taiteilija Kiefer oli jo aikaa sitten kuvannut mikä osuus hänen omalla suvullaan, vanhemmillakin, oli holokaustiin ynnä muun II maailmansodan aikaisen Euroopan kärsimykseen. Hän pukeutui jonkin aikaa isänsä Wehrmacht-univormuun ja teki Hitler-tervehdyksiä.

Kun olin nuorena kiertämässä puolta maapalloa, tapasin myös saksalaisia. Ikätoverit olivat harvinaisen paljon eksyksissä. Heille ei kerrottu Euroopan historiasta niitä muutamia asioita.

Tahdoin nähdä uusia kiefereitä. Valtavat seinän mittaiset maalaukset olivat harmaansävyisiä ja moni nimi oli raamatullinen. Taiteilija oli kirjoittanut avainsanoja taulujen poikki. Yksi Raamatun henkilö oli Jaakob, se Eesaun veli. Gösta-museon seinällä on kuva Jaakobin taivastiestä. Minulla on Raamattu tässä vieressä ja luen noita tarinoita, joita todella riittää.

Yksityiskohta taivasmatkasta

Kaikkien sukupolveni ihmisten kasvuikää ei tietenkään leimaa raamatullisuus. Mutta kyllä se läsnä oli meillä myös. Aamuhartaudessa meillä joku naisopettaja julisti Suomen olevan pyhä maa, joka on jumalan suosion avulla pelastunut ja sitä voi kutsua Pohjolan Israeliksi. Olen lukenut Raamatun ainakin kahteen kertaan läpi ja lisäksi tarkistanut milloin mitäkin viittausta, jollaisia tulee kirjoista, lehdistä ja elokuvista. En vieläkään ymmärrä naisopettajan vertausta.

Kieferiä tuskin ikinä tapaan, mutta muistan monia keskusteluja saksalaisten matkatovereiden kanssa. Muistan myös sen hetken, kun junassa sanoin ääneeni ”Dachau!” ja kanssaihmiset panivat sormen huulilleen. Matkanteon piti sujua rauhallisesti. Häkellyin hirveästi ja sen päälle masennuin. Sillä tavalla useimmiten reagoin omiin typeryyksiini. Masentuminen alkaa päänsäryllä.