Marraskuu sumussa

Näin jo taas seuraavan merkittävän elokuvan. Se oli Pasolinin Medeia. Näkyy olleen tuotantovuosi 1969. En ole nähnyt sitä, koska en ollut Suomessa silloin. Mutta ei sitä ole myöskään ollut elokuvakerhojen ohjelmissa sitten myöhemmin. Syy on ehkä siinä tolkuttomassa väkivallassa, jota Medeiassa on aivan riittämiin. Samoin on vihjauksia seksistä. Muistaakseni elokuvakerhoihin otettiin elokuvia, jotka oli yleensä sallittu yli 12-vuotiaille. Pasolinia ei ehkä olisi sallittu?

Pasolini antaa runoutensa kukkia tässä työssä. Kuvauspaikka näyttää olleen Turkki. En saanut selvää siitä täsmälleen. Talot on rakennettu kuin valtaviin termiittikekoihin ja sellaisia on ainakin Pohjois-Anatoliassa. Pasolini ei ole ehkä ajatellut asiaa historiallisesti, mutta kaiken järjen mukaan Kultaisen taljan tarina menee jonnekin meren taakse.  Siinä ovat siis Jason ja Medeia. Juuri oli radiossa haastateltavana niitä vanhasta kreikasta suomentajia, jotka suomensivat Sofokleen näytelmät. En kuullut mitä heillä on ohjelmassaan nyt. Ehkä Euripides ja siis esimerkiksi Medeia.

Pasolinin tarinassa siellä hyvin kuivassa ilmanalassa ihmisillä on värikkäät vaatteet, heillä on Minotaurus-jumaluus, heillä on eri heimoja, joilla on jonkin verran kahinoita. Ihmisiä tapetaan. Heitä myös uhrataan: pää poikki ja nopeasti. Elokuvasta ei selviä oliko uhri yhteisön hyvinvoinnin vuoksi vai oliko nuori poika tehnyt jonkin rikoksen.

Elokuva pitäisi nähdä vielä uudestaan. En ymmärtänyt ottaa muistikirjaa. Leffan värikkyys ja hirmuinen eksotiikka otti ylivallan. Pitänee ottaa ja katsoa mitä Riane Eisler sanoo niistä alueista. Se ikivanha Vähä-Aasia! Sitten jäin miettimään tietenkin Pasolinin runoutta. Sitä tuskin on paljon suomennettu ikinä. 

Heräsin siihen, että on kalpea valo taas. Näyttää sataneen lunta. Ei ehkä sada juuri nyt. Mutta säiden vaihtelu jatkuu. Jossain Oulun korkeudella menee raja: siitä ylöspäin on talvi. Talvessa parasta on se että lumi valostaa. Jostain syystä pimeä ei nyt nukuta.

On mentävä vesijumppaan, sitten pitää yrittää saada kuuloa kohdalleen ja näköä seuraavalla viikolla. Aikataulut nyt vähän heittävät. Ehkä keskityn siivoamaan tänään ja siinä ohella sitten voin kuvitella jatkavani lukemista.

Tajusin eilen, että digitaalisilla välineillä kuulee paremmin kuin analogisen radion kautta. Tarvitsen tämän induktio-silmukan, mutta sen pitäisi johtaa ääntä mistä ikinänsä sitä hakee. Se on riippuvainen jotenkin tuosta äänen lähteestä. Ehkä se siis tarkoittaa volyymia, ehkä en saa sitä säädetyksi oikein? En tiedä. Jostain syystä Mozartin pianokonsertot ovat ruvenneet antamaan ryhtiä lukemiselle.

Ei ole totta että Mozart on kevyt. Mozart on aika pirullisen raskas, koska se on jatkuvasti niin monimutkainen. Mutta jotenkin, ehkä sävelkuluiltaan, se kuitenkin nostaa tajunnan tasoa niin että saankin yhtäkkiä kiinni asioista, jotka ovat kirjassa läsnä koko ajan. Ne ovat käsittääkseni kyllä nyansseja, tarinassa on kyllä selvä rakenne. Tosin George Eliotin kirjoittaminen (The Mill on the Floss) on ollut keskittyneempää kuin mitä se on monilla nykyajan kirjoittajilla: hänellä on ollut aikaa. Hän on kyennyt istumaan missä onkin istunut ja keskittymään.  Ja keskittyneeseen lukemiseen tarvitaan juuri tämäntasoista tekstiä. Kuuntelen sitä kyllä, siis kieltä.  Olen ollut aina synesteetikko.

En tiedä onko tätä suomennettu. Eliot on kirjoittanut tuon noin 150 vuotta sitten. En tunne hyvin vanhempaa englanninkielistä kirjallisuutta, etenkään proosaa. Se on tuntunut koukeroiselta. Tässähän on vieressä Venäjä ja  romaanitaiteen kukoistus, kaikki ne suuret Turgenjevista lähtien.  Olisivatko he lukeneet englanninkielistä kirjallisuutta? Romaanin muoto on selvä oikeastaan aivan heti.  Siis heti kun alkoi olla ihmisiä, joilla pysyi kynä kädessä. Tarinoitahan on kaikkialla. Venäläisiin tutustuin 1970-luvun alussa.

Onneksi on Eurooppa. Koska siellä on paljon kieliä, niin myös kirjallisuus on moninaista. Sitä on varmasti käännetty muille kielille, ristiin pitkin Eurooppaa, mutta porvaristo on ollut olemassa melkein kaikissa maissa ja sen ihmisillä on ollut kielitaitoa. Jostain kumman syystä Venäjällä nimenomaan naisten lukemista paheksuttiin, ei niinkään moraalin vuoksi, vaan siksi, että romaanit ja niiden lukeminen syövyttäisivät porvarisnaisten aivot pois.  Ehkä miehet lukivat vähemmän? Mutta jotain tuossa on takana, koska koulun suomen tunneilla muistettiin mainita, että romaanit − ja romanssit − ovat  olleet miesten mielestä vahingoksi Euroopan naisille. Kai meille on sanottu että Euroopan? Tuskin suomalaiset ajattelivat olevansa erityisen eurooppalaisia 1950-luvulla. En minä ainakaan.

Eurooppa on hyvä paikka siksi että kansallisuuksia, joilla on oma valtio, on niin paljon. Nyt kun on ollut pitkä rauhan aika, tuntuu miten tärkeä tämä maanosa on. Tietysti on pelkkä vahinko, että on sattunut syntymään tänne. Ei sitä voi tietää miten olisi käynyt minulle tai keskikoulun koulukavereille, jos olisimme sattuneet syntymään Venäjällä tai Amerikassa. Kumpikin olisi voinut olla mahdollinen paikka, koska suomalaisia on siellä.

Väentungos ei tee maailmaa helpoksi paikaksi. Mutta olisiko EU voinut yksinään aloittaa ilmastonmuutoskampanjan? Ei olisi. YK on edelleen tärkein instituutti. Isot maat tuntuvat juuri nyt olevan aika vastuuttomia. Kiina myös. Se että se on kääntynyt vähän paremmaksi viime aikoina, ei ole vähentänyt vähemmistöjen vainoamista. Kestää nähtävästi kauan ymmärtää että vainot vievät ihmisiltä kyvyn nähdä miten pitää elää. 

Yhteiskunta ei toimi jos se on pelkkä sortokoneisto. Voi olla että Kiina on tehnyt möhläyksen siinä suhteessa, että se on antanut keskiluokan paisua niin isoksi kuin tuntuu olevan. Se tekee osasta yhteiskuntaa vastuutonta porukkaa.

Tuskin ihminen on syntyjään aggressiivinen tai tahtoo pahaa kellekään. Tuskin se tahtoo pahaa eläimille tai luonnollekaan. Mutta väkeä on syntynyt kerta kaikkiaan liikaa. Linkolahan sanoi että on hakattava ne kädet irti pelastusveneestä, koska kaikki eivät voi säästyä. Ehkä tilanne tulee olemaan niin epätoivoinen.

Ja: ehkä se onkin jo. Miten muuten on selitettävissä se, että Eurooppa yrittää olla päästämästä Afrikasta tulevia pakolaisia tänne? Eihän EU niin sano, mutta se ei pääse yhteisymmärrykseen siitä, miten tulevat pakolaiset jaetaan maiden kesken. Lopputulos on samanlainen, masentava.

Ei ole hyvä ajatus että Afrikka, valtava manner, jätetään köyhyyteen. Siellähän ilmastonmuutos näkyy ensimmäiseksi, varsinkin savanneilla, jotka kuivuvat. Miten ruoka riittää kaikille? Ilmaston muutos on käynnissä jo, se ihmisten tekemä. Ei sitä enää pääse peruuttamaan enää. Eikä kukaan pääse sitä pakoon, vaikka olisi miljardööri.

Milloin maailmassa oli todella hyvät elinolosuhteet? Mihin asetetaan aikajana esimerkiksi Euroopassa? Olisiko se 1500-luku tai 1700-luku? Vai pitäisikö aikajana asettaa jonnekin Rooman valtakunnan aikaan? Oliko silloin kaikilla tarpeeksi elämiseen? Mutta orjiahan niillä oli ja järjestelmä oli hierarkisista yhteisöistä koostuva Rooman valta. Pakkohan Rooman oli hyväksyä ne valloittamansa provinssit valtakuntaansa, kaikkia ei voinut orjuuttaa. Viljaakin tarvitsivat kaikki.

Mutta kyllä kai orjuus oli yleistä. Olen käsittänyt taloustieteestä, että orjuus koneiden sijaan tuotantovälineenä ei ole kestävä järjestelmä. Ihmisillä on sitä paitsi arvonsa. Orjalle annettiin sen verran ruokaa ettei hän ihan heti kuole. Tuskin hänestä oli huippuhyväksi tuotantovälineeksi.

Valtioiden pitäisi käsittää että demokratiaan perustuva järjestelmä takaa myös kapitalisteille jonkinmoisen työrauhan. Joskus 50 vuotta sitten Suomessa sanottiin eräiden yhtiöiden edustavan valtiomonopolistista kapitalismia (VaMoKap), jota en kyllä käsittänyt, mutta ehkä tarkoittivat sellaisia kuin Valtion Rautatiet, Outokumpu tai Posti. En ole varma. Olen katsonut tänään uutisista vanhojen järjestöihmisten kasvoja. Minusta he ovat vähän hämmentyneen näköisiä.

Sitä kai ei voida välttää että ihmisyhteisöt ovat olleet liikkeessä aina ja esimerkiksi juuri niin että joskus on repressio tai depressio ja regressio. Joskus taas mennään eteenpäin. Ihmiset ovat vain kaikenlaista tietämistä ja tekemistä keksineitä olentoja, jotka sattuivat polveutumaan apinoista ja jotka jäävät eläimiksi edelleen vaikka yrittävät olla jotain muuta tai toista. Mikä vika eläimissä sitten on? No ei mitään.


Kävelin takapihan ohi ja varis, jota kuvasin eilen, tuli pyytämään sapuskaa. Keskustelen takapihan lintujen kanssa päivittäin. Ne puhuvat myös. Ei sattunut olemaan ruokaa mukana. Pitäisi ehkä yrittää viedä niille hedelmiä ja pähkinöitä, jotka olisivat vähän parempaa ruokaa kuin talipallo.

Variksista kirjoitettiin juuri, että niille tulee valkoläikkäisiä sulkia, kun ne joutuvat syömään ihmisten jäteruokaa. Kukaan ei huoli niitä puolisoiksi.

On niin pimeä että ei näe edes ajatella. Linnut tuntuvat olevan enemmän läsnä. Niitä on enemmän. Tässä on tietenkin lähellä saaristo, ehkä ne voivat halutessaan mennä metsiin myös?  Vai eikö metsissä ole tarpeeksi niille ruokaa? Jos niin on, niin ihmiset tajuavat, että tässä maassa on hakattu liikaa metsiä.

Eivät ihmiset ja linnut niin erilaisia otuksia ole. Jos linnut joutuvat lähtemään metsistä pois, niin mihin ihmiset menevät, kun kaupungeista tulee elinkelvottomia?

Kevään kirkkaudessa

Pääsin pari vuotta sitten katsomaan Seinäjoen Aalto-keskukseen rakennettua uutta kirjastoa. Monet pelkäsivät, että koska arkkitehtien (JKMM-arkkitehtitoimisto) suunnitelma näytti laatikolta niin siitä myös tulee tylsä laatikkotalo, jollaisia Suomi on pullollaan.

Ei tullut. Se oli lumoavan kaunis ja täysin tarkoituksenmukainen rakennus. En ole nähnyt miten uudesta kirjastosta pääsisi vanhempaan, mutta käytävä on nyt valmis ja vanha kirjasto taas myös käytössä. Muistan kun se vanhempi, Alvar Aallon luomus valmistui, pidin erityisen paljon siitä, että siellä oli sanomalehtilukusali auki lauantaisin. Mentiin siis tätini kanssa kauppaan ja sen jälkeen lukemaan kaikenmaailman lehtiä.

Uusi kirjasto on niin hieno ja kaunis, että en älynnyt edes katsoa oliko siellä lehtienlukusali. Aivan uutta olivat erilaiset lojumaan houkuttelevat tilat, joita oli varsinkin lasten osastolla. Ja nyt on lama! Onko tuo nyt oikeaa tietoisuutta?

Viime viikolla jouduin täysin vastentahtoisesti Seinäjoelle. Tarkoitukseni oli vain mennä läpi, mutta liikenneministeriön käskystä Valtionrautatiet on päättänyt toisin. Ei ole tarpeen aivan tavallisten ihmisten pyrkiä Pohjanlahden rannikolta keskiseen Suomeen ja varsinkaan niin mondeenia tarkoitusta varten että tahtoisi nähdä Mäntän Serlachiuksen uuden taidemuseon. Varsinkaan ei ole tarpeen päästä taidemuseoon suoraan ja junalla ja kaikessa rauhassa. Suomen hallituksen tahto on, että aivan tavalliset ihmiset viimeistään nyt tajuavat kulttuurin täydellisen tarpeettomuuden.

Kaupunkipahaset (väkiluvultaan yli 70 000) Vaasa ja Jyväskylä ovat liian pieniä Helsingin ministeriön byrokraattien ja tietysti ministerin mielestä. Byrokraattien mielestä liikkuvan kansanosan on parempi velkaantua ja ostaa auto, koska ministerin pää ei enää käänny. Joku syy siihen tietenkin on, mutta sitä ei ole kerrottu. Kilpailusta olen nähnyt kirjoitettavan, mutta yhteys on hämärä.

Yritin saada selville milloin junia lähtee. VR:n aikataulusivustot olivat jonkun 404-virheen vuoksi näkymättömissä. Lähdin asemalle, joka oli kyllä auki, mutta paikalla ei ollut ristinsielua, vain plakaatteja. VR:n palvelujen piti oleman Matkahuollossa. Siellä taas kassahenkilö ilmoitti että ovat useamman kerran soittaneet VR:lle saadakseen heidät muuttamaan tiedotusta, koska heillä ei ole sopimusta VR:n asioiden hoidosta. Ei tulosta.

Ainut paikka missä on tietoa aikatauluista on R-kioski. Ilmeni että heille ei oltu annettu lainkaan poikittaisliikenteen aikatauluja. Ihminen kassan takana joutui avaamaan tietokoneen. Hän sai sivuston auki. Sitten hän myi minulle tavallisesti kahden tunnin matkaa varten neljä matkalippua, yleensä ostan kaksi, yhden sinne ja toisen takaisin. Matka-aika tuplaantui, koska piti odottaa Seinäjoella.

Seinäjoesta on tullut Pieksämäki, jonka asemalla soi blues. VR:stä tyhjä asema oli kalsea ja kylmä, odotus ei tuntunut huonoilla tuoleilla ja vedossa istuessa yhtään hauskalta varsinkin kun tiesi joutuvansa istumaan seuraavaksi junan ergonomisesti kehnoilla penkeillä. Takaisin tullessani seuraavana päivänä odotustilan toisessa päässä vanha mies luki lehtiä ja söi eväsleipiä. Pieni kahvila oli unohtanut viedä lehdet pois tavallisten ihmisten ulottuvilta. Ehkä kirjasto ei ollut enää auki, kun kello oli jo yli kahdeksan illalla?

Matkalla näin taas lama-Suomen kuvan. Se näytti rujommalta kuin ennen. Metsiin oli tehty paljon lisää avohakkuita, aukkoihin jäi muutamia puita pystyyn. Puut olivat keloutuneet metsänhoidon huutomerkeiksi. Nuorta on metsä ollut, pelkkiä riukuja.

Hylättyjä taloja näkyi paljon enemmän kuin ennen, viimeksi reissasin tuota reittiä 1990-luvun laman aikaan. Entisen metsän keskellä olevat talot olivat lumen saartamia, eikä missään näkynyt elonmerkkejä. Kuollut maisema. Miksi siis kiinalaisten mielestä Suomen metsissä on raaka-ainetta biodieseliin? Tuntematon yhtälö siinäkin.

Rospuuton murretut sävyt ovat rauhoittavia. Juna joutui kulkemaan suuren osan matkaa 50 kilometriä tunnissa, koska tietoliikenneyhteydet olivat poikki. Katse ehti tarkentua ja päänsärky teki tuloaan. Lapsena matkustaessani minut olisi nostettu puuvaunun matkatavarariippumattoon ja olisin nukkunut. Konduktööri olisi tullut herättämään kun olisin oikealla asemalla.

Ei tarvinnut vaihtaa junaa Haapamäellä. Kerran siellä oli sirkus ja viivyttelin luvattoman paljon ja jäin junasta, niin että isoäiti ehti huolestua. Junanlähettäjä antoi soittaa isoäidille, koska olin unohtunut junasta. Pääsin livahtamaan sen konduktöörin silmistä. Rahaa oli yhteen hattaraan ja punaiseen limonadiin.

Syntymävuoteni on 1945. Kuvataiteilija Anselm Kiefer on syntynyt samana vuonna. Minä synnyin päämajakaupunkiin rauhan vuonna. Kaupunkia oli pommitettu, mutta Kiefer joutui elämään lapsuutensa paljon perusteellisemmin raunioituneessa Saksassa. Pyrin tieten tahtoen Mäntän Gösta-taidemuseoon senkin takia, että tiesin Kieferin monumentalistiksi ja siksi taiteilijaksi joka kuvittaa sukupolveni unta. Olin nähnyt jossain Helsingin Ars-näyttelyssä joitakin hänen töitään.

Yksi suuri teos oli Ateneumin salin takaseinällä oleva suuri maalaus nimeltä Marian ilmestys. Siinä kerrottiin (ilman uskonnon silmälaseja) hempein värein miten Maria tuli raskaaksi olematta erityisemmin rakastunut kehenkään, niin kuin nuorille tytöille joskus käy. Pilvestä tuli voimallinen nuoli – ZAP! – ja siinä kaikki. Uusi testamentti on epämääräisempi asian selvittämisessä. Päätin että Kiefer on kuvataiteen Pier Paolo Pasolini, joka puolestaan ohjasi hyvin tarkan realistisen elokuvan Matteuksen evankeliumi .

Uusi tavattoman kaunis Gösta-museo oli nyt varattu yksinomaan Kieferille. Sitten viime näkemän Kieferin väripaletti oli tummunut, siinä oli likaisia sävyjä. Taiteilija Kiefer oli jo aikaa sitten kuvannut mikä osuus hänen omalla suvullaan, vanhemmillakin, oli holokaustiin ynnä muun II maailmansodan aikaisen Euroopan kärsimykseen. Hän pukeutui jonkin aikaa isänsä Wehrmacht-univormuun ja teki Hitler-tervehdyksiä.

Kun olin nuorena kiertämässä puolta maapalloa, tapasin myös saksalaisia. Ikätoverit olivat harvinaisen paljon eksyksissä. Heille ei kerrottu Euroopan historiasta niitä muutamia asioita.

Tahdoin nähdä uusia kiefereitä. Valtavat seinän mittaiset maalaukset olivat harmaansävyisiä ja moni nimi oli raamatullinen. Taiteilija oli kirjoittanut avainsanoja taulujen poikki. Yksi Raamatun henkilö oli Jaakob, se Eesaun veli. Gösta-museon seinällä on kuva Jaakobin taivastiestä. Minulla on Raamattu tässä vieressä ja luen noita tarinoita, joita todella riittää.

Yksityiskohta taivasmatkasta

Kaikkien sukupolveni ihmisten kasvuikää ei tietenkään leimaa raamatullisuus. Mutta kyllä se läsnä oli meillä myös. Aamuhartaudessa meillä joku naisopettaja julisti Suomen olevan pyhä maa, joka on jumalan suosion avulla pelastunut ja sitä voi kutsua Pohjolan Israeliksi. Olen lukenut Raamatun ainakin kahteen kertaan läpi ja lisäksi tarkistanut milloin mitäkin viittausta, jollaisia tulee kirjoista, lehdistä ja elokuvista. En vieläkään ymmärrä naisopettajan vertausta.

Kieferiä tuskin ikinä tapaan, mutta muistan monia keskusteluja saksalaisten matkatovereiden kanssa. Muistan myös sen hetken, kun junassa sanoin ääneeni ”Dachau!” ja kanssaihmiset panivat sormen huulilleen. Matkanteon piti sujua rauhallisesti. Häkellyin hirveästi ja sen päälle masennuin. Sillä tavalla useimmiten reagoin omiin typeryyksiini. Masentuminen alkaa päänsäryllä.