Muistaakseni
nuo ovat balttilainoja nuo sanat. Esimerkiksi Satakunta on vanha
nimi. En tiedä mistä on peräisin sana heimo, se voisi olla
vanhempi sana, tai aivan nuori sitten. Kielten sanat onneksi elävät
eivätkä ole pelkästään kiviin hakattuja.
Luen
edelleen Anna-Leena Siikalan
kirjaa Itämerensuomalaisten
mytologia. Olen siinä
vaiheessa, jossa kuvataan maailmanselitysmyyttejä, juuri nyt Sampoa.
Kun olin koulussa, Kalevalaa opiskeltiin. Meillä oli kotona myös
Kalevala-sanakirja ja nyt meillä on saman opuksen myöhempi painos,
varmaan jo vanhentunut. Mutta Siikala käy perinpohjaisesti läpi
sananselitystenkin historiaa. Jumalia ja muita henkimaailman otuksia
on usein paikoilla joita kutsutaan pyhiksi (Pyhätunturi, Pyhäjärvi).
Kun
kartoitetaan myyttejä, puhutaan kansoista ja kielistä ja
maantieteestä. Pitää muistaa millä alueella on puhuttu mitäkin
kieltä ja mistä kielestä mikäkin sana on peräisin. Kansat, tai
heimot, ovat aina vaeltaneet. Se ei useimmiten ole tarkoittanut
sotatilaa, joka vallitsee nyt esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Yleensä
ihmiset ovat lähteneet etsimään parempia seutuja, kalaisempia
vesiä tai esimerkiksi kauppiasporukka on löytänyt kauempaa
ihmisiä, toisia kansoja tai heimoja, joille ovat kelvanneet
esimerkiksi uudet, seppien tekemät työkalut. Seppä on yksi
jumalhahmo ja syy on aivan ilmeinen: seppä takoo tulen avulla uusia
esineitä. Meillä se oli seppä Ilmarinen, joka oli takonut jo
taivaankannenkin, nyt sitten piti takoa Sampo.
Seppä
Ilmarinen oli hyvin tavallinen ja hirveän tavaton ihminen. Kun ei
ollut vaimoa, niin rupesi lopulta takomaan itselleen vaimoa.
Holmbergin/Haavikon
Rauta-ajassa
ainakin vaimo oli hopeinen, näyttelijä taisi olla Pirkkoliisa
Tikka. Mutta hopeisesta ei
ollut lämmittämään sänkyä.
En minä
rupea Siikalan kirjaa tässä kertomaan. Kirja tulee horjuttaneeksi
omia 1950-luvun iskostuneita käsityksiäni suomalaisen mytologian
historiasta, oli kyllä jo korkea aika päivittää tietoja.
Sellainen muistikuva on kouluhistoriasta, että suomalaiset vain
kävelivät tyhjälle niemelle ja rupesivat laulamaan tarinoita. Voi
tietysti olla että 12-15-vuotiaiden päihin ei olisi paljoa enempää
mahtunutkaan.
Eilen luin
siitä, mitä kaikkea Taalainmaan suomalainen Kaisa
Vilhunen kertoi Sammosta.
Metsäsuomalaisiksi väkeä lähti varsinkin Savosta 1600-luvulla.
Kuningatar Kristiinan
mielestä Taalainmaalla ja Värmlannissa oli hyvin tilaa. Vilhunen
kertoi tuntemansa sammas-tarinat C.A.
Gottlundille, joka liitti
kuulemansa väitöskirjaan Upsalan yliopistosta vuonna 1818.
Väitöskirjan nimi oli De
proverbis fennicis.
Jäin
maistelemaan kielen muutosta. Totta kai Gottlund kirjoitti niin kuin
kuuli ja Vilhusen kotiväki oli asunut ruotsalaisten keskellä jo
kaksisataa vuotta. Huomasin että ääneen lukemalla teksti tulee
aika selväksi:
”Vaha
Väjnämjnen, ja nuori Jomppajnen, lähättiin pohjan muaale Sammasta
hakemaan. Sieltä suaatiin Sammas kiin. Lähättiin merällä. Sano
nuori Jompajnen vanha Väjnämöjsällä: alutto jo virsis. Löj
nuori Jompajnen miekalla kax varvasta Sammalta pojki; yksi länsi
mereen. Joka suaatiin muaale, siite tulij hejnet muaale. Kujn ojs
useet suaanut, nin ojs vilja tullut ilman kylvämät. Obs. Pohjan
maan portit näkö tuin uuuin (!) kuumotta.”
Sampo
kuulostaa aivan erilaiselta kuin mitä muistan. Tässä on selvästi
teollisuutta: Pohjanmaan porteilta näkyi uuneissa palava tuli.
Siellä on tehty jotain isoa, leipäuunista olisi tuskin puhuttu niin
merkitsevästi. Sammas tuntuu olevan joku elävä olio, koska
Joukahainen pystyi katkaisemaan sen kaksi varvasta. Kuitenkin se on
kosmologinen tapaus: ”Moalima seisoo kultatolpalla. Sill on
kuparjalka, kultanappi peässä.” (saman Kaisa Vilhusen kertomaa,
nyt tosin monta kymmentä vuotta myöhemmin ja suomenkielisille
tutkijoille). Ilmenee että näitä maailmaa paikallaan pitäviä on
ollut paljon ja erilaisia, Siikala vertaa tunnettuja
iranilais-arjalaisia myyttejä uralilaisiin ja
kanta(proto)uralilaisiin tarinoihin. Kansat ovat tavanneet.
Ehkä
Värmlannin ja muun suomalaismetsän asujilla on ollut muistissaan
vanhoja tarinoita pitempään kuin Suomen savolaisilla. Savo tulee
esiin usein, kun puhutaan tarinoiden keruusta. Nimi Sampo on sitten
Vienan karjalaisilla, samaa juurta ne sanat todennäköisesti ovat.
Pitäisikö Sampo kirjoittaa isolla vai ei? Sammas tulee
kirjoitetuksi pienellä. Jos kirjoitan Sammon isolla niin se on
ylimaallinen, mutta nimettävissä niin kuin Jumala, mutta jos se on
rakennelma tai esine tai se taivaantolppa, niin kai se on sampo? Onko
minulla ehkä joku käsitys yliluonnollisuudesta?
Minua
ilahduttaa kuinka paljon meidän runojamme on ehditty jo tutkia. Ja
nimenomaan Suomessa. Ilahduttaa, kun tarinoista tulee esiin maailma,
jossa ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa, eivätkä torju tai
kyräile. Silloin voidaan kertoa myös tarinoita kaiken alusta,
maailman ja sen järjestyksen synnystä. Kun muutama kuukausi sitten
aloitin tämän kirjan lukemisen, tuntui että tässä kerrotaan
suomalaisten mielenmaisemasta. Samalla tuntuu surulliselta, että
sitä ei juuri samanlaisena enää ole. Tänäkin lyhyenä aikana
yleinen mielenmaisema on muuttunut. Ehkä muutosta ei pidä yleistää.
Suomen
eepos tarvittiin luomaan kansakunta. Suomi sattui olemaan
suuriruhtinaanmaa. Tsaari antoi olemassa oleville ihmisille ja
instituutioille autonomian ja siksi tarvittiin myyttejä siitä,
miksi Suomi on tärkeä kansa. Oma raha ja hallinto siis tulivat
erityislaadusta? Ja erityisyys oli sitten hyvä poliittinen syy
ruveta tekemään työtä kansan saamiseksi valtioksi.
En tiedä
ymmärsivätkö suomalaiset itseään mitenkään erityisen
erityisiksi. Ihmisiä jotka olivat sattumalta päätyneet tiettyyn
maantieteelliseen paikkaan ja aloittaneet elämän siellä. Omien
myyttisten tarinoiden etsiminen oli tärkeätä, koska piti löytää
syy siihen, miksi Suomi ansaitsisi autonomian. Suomalaisuudesta
puhujat olivat ruotsinkielisiä, koska sillä kielellä toimivat
yliopistot ja hallinto. Kirkossa taidettiin jo saarnata suomeksikin.
Eri kieliä
puhuvat ovat asuneet rinnakkain. Suora yhteys samaan myyttiin on
selvä koska sanat ovat sukulaisia. Kun on kyse myytin sanasta, se ei
ole sattumaa vaan viittaa samanlaiseen maailmanselitykseen. Sillä
tavalla Sampoa ja sammasta voi lähestyä.
Eurooppaa
määriteltiin 1800-luvun alussa Wienin tanssivassa kongressissa.
Siellä haluttiin määritellä valtiot kansojen elinpiirinä.
Valtioissa puhutaan eri kieliä. Ja eepoksia jahdattiin vähän
kaikkialla koska kansallismielisyys oli vallannut Euroopan Napoleonin
sotien jälkeen.
Lääkäriksi
opiskellut Elias Lönnrot
oli joutilas lähtemään sitten Karjalaan keräämään runoja.
Runonlaulajat tunnettiin kyllä jo. Siikalan kirjassa on kuvia siellä
täällä ja yksi hauskimmista on kun hän pääsee haastattelemaan
savolaista runonlaulajaa 1960-luvun alussa. Laulaja ei pysykään
kuosissaan vaan ottaa ja vaipuu transsiin ja rupeaa riehumaan.
Siikala pelästyi ilmestystä ja juoksi ulos pakoon. Kyllä hän
varmasti siitäkin sai kimmokkeen jatkaa kansanperinteen tutkimusta,
jota sitten jatkui, mutta pidin siitä, että hän otti kuvatekstiin
nuoren tytön säikähdyksen. Kansanrunouden tutkimus vaatii
tekijältään kaikenlaista.
Kansa elää
kielessä. Mutta musiikki yhdistää tarinoita myös. Myytit
näytellään, kirjoitetaan, lauletaan, rummutetaan, maalataan ja
piirretään liidulla kallioon ja sitten mennään karhunpeijaisiin
ellei päädytä niin kauas kuin Valkoiselle merelle, sukelleta sinne
ja aleta puhua maitovalaiden kieltä.
Seppä Kalevalassa seppo.
VastaaPoistaKalevi,
VastaaPoistajoo, tottakai. Varmaan tuokin on ollut savon kieltä, koska sieltä niitä runoja on paljon lähtenyt leviämään. Myös Pohjanmaalla on ollut omat tarinansa, mutta onko täällä ollut seppoja vai seppiä en tiedä. Jostain syystä seppo on kirjoitettu isolla, eikä siis ole etunimi.
Mutta juuri se, että se Kalevalan hahmo on osannut takoa, on ollut tärkeä juttu. Siis niitä ihmisiä, jotka ovat olleet seppiä. Käsitän asian niin, että seppiä on pidetty arvossa ja vähän pelättykin, koska työ on nokista ja siinä metallia sulattamalla syntyy esineitä. Siksi Seppo Ilmarinen on jumalhahmo.
Kirjalliseen asuun saatetussa kansanrunoudessa seppo on pienellä alkukirjaimella eikä lauletussa kansanrunoudessa voinut muutenkaan olla kieliopillisia täsmennyksiä, kuten isoa alkukirjainta ilmariselle, joten rohkenen epäillä, että lauletussa kansanrunoudessa ei seikkaillut seppä nimeltä Seppo Ilmarinen, jos seppääkään, sillä ilmarinen on suomensukuisten kansojen ilman ja ukkosen jumala: "iski tulta ilmarinen, välähytti väinämöinen", sanotaan loitsurunoudessa. Kalevala on Lönnrotin kyhäelmä ja hän kertoi, että olisi voinut tehdä useita, juonellisesti erilaisia Kalevala-kertomuksia. Sepän ammatti oli arvostettu aikana, jolloin tehtiin kestohyödykkeitä, ja minäkin kävin Ryhäsen sepällä taottamassa viikatteita ja hevosenkenkiä.
VastaaPoistaKalevi!
VastaaPoistaJaa sekö se oopperalaulaja on seppä kans? Se sopii kyllä hyvin. Muistaakseni se on iso mies. Ja semmonen mustakulma.
Kyllä minä nuo tiedän. Noita kirjoitusasuja on tietenkin vaikka mitä. Mutta muuten olen varma siitä, että kun runoja on laulettu, niin niihin on lisätty ihan tavallisia sattumuksia niin kuin hopeaneidon takominen ja semmoista, kun se Ilmarinen oli kummiski myös ihminen. Niinpä siis jos Ilmarinen takoo taivaankannen, niin tottahan sen silloin pitää olla seppä! Mikä oli todistettava.
Ei tää poista sitä että noiden myyttien juuret menevät useampiin myyttikerrostumiin ja sitä myötä myös eri kieliin. Kai sinä olet tuon Siikalan lukenut?
Hopeaneito tulee aika kaukaa, mutta nyt en jaksa paneutua siihen. Siikalan kirjaa minulla ei ole. Lienenkö pitänyt sitä kädesäni. Kalevala on kirjallinen kuriositeetti, joka ei ole edes kansatiedettä. Lönnrot osui kyllä teoksellaan hyvään saumaan kansallisen identiteetin luomisprosessissa tarttuessaan Carl Axel Gottlund esittämään ideaan. Gottlund keräsi kansatieteellistä aineistoa Taalainmaan, Helsinglandin, Värmlandin ja Norjan suomalaismetsistä. Hänen kävi niin kuin joskus tutkijoille käy, että hän motivoitui liiaksi tutkimuskohteeseensa ja aloitti määrätietoisen työn suomalaisten olojen parantamiseksi. Olen käynyt Gottlundin majalla Juvalla. Minulle on jostain syystä jäänyt mieleeni yksi hänen keräämänsä arvoitus, joka hän savolaisittain yhdessä kirjassaan esitti: "Kynsikäs nappasi päevän sanoman lehmän näkemän takoa pellon parannuksen pealtä." Jos Gottlund olisi saanut muokata suomen kirjakieltä haluamaansa suuntaan, olisi puheemme aikamoista viäntämistä. Hänenen muistelmistaan voi päätellä, että hän jätti suomalaismetsiin koko joukon uutta jälkikasvua, jos siemen osui otolliseen maperään.
VastaaPoistaToivottavasti kommenttini tuli perille.
VastaaPoistaKalevi,
VastaaPoistasanotaan että Lönnrotin opus on siis se eepos jota tarvittiin. Kyllä ne kaikki runot ovat olemassa, mutta ne olisi voinut julkaista jollain toisella tavalla. Siinä oli osa sitä itsenäisyyspolitiikkaa. Silti Lönnrotin merkitys on suuri, hän sai opukselleen lukijoita vähän kaikkialta.
Siikalan opuksen merkitys on siinä, että hän paneutuu tutkimaan kaukaista menneisyyttä tekstien takaa ja hakee myyttien takaa niitä tapoja olla. Siis että suomalaiset ja muut ugrit eivät ole tarinoineen yksin, vaan kaikki käy läpi muodonmuutostaan. Hopeaneito-tarina on käsittääkseni vanha ja esiintyy myös muiden kansojen tarinoissa.
Siis sinä olet tutkinut Gottlundia. Noita tarinoiden kertojia on paljon ja kerääjiä on osunut paikalle aika vähän. Olen kyllä kuullut tuosta savolaisten yrityksestä uudistaa länsisuomalaistunutta suomen kirjakieltä. Ei sille ole varmaan kukaan Itä-Suomesta saanut mitään.
Kansanrunousarkistossa on hyllymetreittäin vaikka mitä. Ja nuoria tutkijoitakin on, tutkimusrahoitus on se ongelma ja on varmaan ollut aina.
Gottlundin arvoitus on hyvä, olen lukenut sen ennenkin.
Savolaiset eivät ole yrittäneet uudistaa suomen kieltä, mutta Gottlund, syntyisin Ruotsinpyhtäältä, Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorinakin toiminut, kannatti kirjakielen kehittämisessä itämurteita, erityisesti savolaismurteita. Gotlundin mielestä kaikki kielet olivat lähtöisin samasta alkukielestä, mutta hän ei sentään ollut niin kahjo, kuin Wettenhovi-Aspa. Gottlund yritti Ruonola-eepoksellaan haastaa Kalevalan, mutta epäonnistui täysin. Hän yritti myös Helsingin yliopiston suomen kielen professorin virkaan Elias Lönnrotin jäätyä eläkkeelle, mutta viran sai Aleksis Kiven Seitsemän miehen teilaajana tunnettu August Ahlqvist, jonka näkemysten mukaisesti suomen kieli kehittyi. Ahlqvist oli kuopiolaisen piian poika ja isänsä vapaaherra Johan Mauritz Nordenstam. Hänen kirjailijanimensä oli A. Oksanen.
VastaaPoistaEdellä mainitun arvoituksen olen esittänyt jossakin kommentissani ennenkin. Siinä haukka nappaa kukon lehmänläjän päältä.
Kalevi,
VastaaPoistano paljastit sitten arvoituksen kumminkin. Odottelin tässä että joku vastaa... Muistin kyllä, mutta en muistanut kuka kynsikäs sen kukon sieppaa. Olisi se voinut olla yhtä hyvin olla kettu tai ilves. Päivän sanoma on maatalossa selvä. En ole ikinä nähnyt kukkoa lantaläjässä, mutta tunkiolla kyllä. Kaikki eläimet yrittävät olla siistejä ja aina.
Ajatukseltaan kielten alkukoti, se josta tuli Baabelin torni, on ymmärrettävä. Jännittävintä tässä on se, että kielitiede on nykyisin niin tarkka mittaaja, että voidaan sanoa suunnilleen missä ja milloin kielivaikutteet ovat tulleet. Ja se Volgan mutka on se paikka, ajankohtaa noin 2500 e.a.a. kun muistaakseni koulukirjoissa puhuttiin 4000 vuodesta e.a.a. tai kauempaakin. Sitten niitä voidaan tarkentaa kun lasketaan ilmastonmuutoksia. Siperiassakin niitä on ollut ja paljon.
Kyllä minä muistan mainitun, että savolaiset Helsingin yliopistossa, siis muutkin kuin Gottlund, olivat vaatineet kielen reivaamista itäisemmäksi. Mutta sitä en tiennyt että Ahlqvist vaikutti sitten tuohonkin.