Topeliaaninen maisema

Yhteiskoulun kevätjuhlan päätöslaulu oli aina Mä oksalla ylimmällä, enkä koskaan tiennyt missä näköalatornissa Topelius oli maisemaa katsonut, Haralanharjulla vai Keisarinharjulla. Kävin pikkulikkana katsomassa Kirkkoharjun ja Haralanharjun näköalatornista maisemia, yleensä tuuli hirveästi ja se huojutti Haralanharjun tornia ja kiipeäminen pelotti. Topeliuksen visiitistä kirjoitettiin hiljakkoin jossain, mutta nimet ehtivät jo mennä sekaisin päässäni. Ah vanhuus!

Kaikkialla oli niin paljon vettä ja järven selkiä ja lahtia, niin että en erottanut niitä toisistaan. Olin katsomassa näytelmää Längelmäveden rannalla, varmistin asian kysymällä. Oli sadekuuroinen päivä. Kun esitys alkoi, sade yltyi mutta yhteistyökykyisesti loppui pian. Näyttelijöiden ääni kantoi.

Minulla oli hinku mennä nimenomaan Kangasalle ja näkemään nimenomaan harrastajateatteria. Lapsena ja nuorena olin aina poissa kesät, mökillä, enkä onnistunut näkemään kuin yhden kesäteatteriesityksen, eikä sekään ollut harrastajien esittämä: Pyynikin kesäteatterin Tuntematon sotilas. Se esitys oli erityinen.

Silloin väliajan jälkeen yleisö pääsi istumaan penkkeihinsä uudestaan, kun aivan tyhjästä ilmestyi hirvittävä ukkonen suoraan päälle. Näyttämölle oli juuri ajettu tankki. Esitys oli muistaakseni vuonna 1960. Aamulehdessä oli sitten ison männyn kuva rojahtaneena katsomoon. Katsomo tyhjeni ennätysmäisen nopeasti. Balkanilta oli tullut harvinaisen voimakas ukkosrintama juuri vastarintaa kohtaamatta Suomen päälle. Se oli ehtinyt kurittaa puolta Eurooppaa.

Kangasalan Ramppi-teatteri on harrastajateatteri. Näyttelijöitä oli paljon, peräti parikymmentä, joten ohjaaja Ahti Jokisella on ollut aivan varmasti tarpeeksi työtä. Se näkyi että näyttelijät eivät olleet harrastelijoita vaan harrastajia. Harrastelija on väheksyvä haukkumanimi. Harrastajat puolestaan tekevät työtään omalla vapaa-ajallaan ja omasta halustaan, niin että sitä on kiinnostavaa katsoa ja jos ei ollenkaan hauskaa, niin ei ole käsittänyt kaikkea näkemäänsä. Ahti Jokisen lisäksi ammattilaisia oli muitakin, esimerkiksi Ari Numminen koreografina. Ari oli joskus Vaasan lääni-vainaan läänintaiteilijana ja puhui kaikkialla kaikille siitä, että poikienkin pitää päästä tanssimaan.

Kangasalan yhteiskoulun kasvatti Aulis Aarnio kirjoitti näytelmän. Mutta en esitä siitä arviota, en myöskään esityksestä, koska en ole puolueeton. Tahdon teatterin jatkavan, jo pelkästään upean paikan vuoksi. Tapasin kyllä kesän ensimmäisen hyttysen eikä tapaaminen ollut ystävällismielinen.

Yhdessä

Katselin katsojia. Heitä oli kaikenikäisiä, minusta aika paljon, kun ilmat olivat epävarmat ja illan kylmyys puraisi esityksen loppupuolella.

Muistin kirjailijan hyvin. Hän kävi tiivistä keskustelua isäni kanssa aina silloin tällöin kotimme keittiössä. Me lapset kuunneltiin, mutta todennäköisesti kyllästyttiin siinä vaiheessa kun isä mainitsi filosofi Immanuel Kantin viidennen kerran. Oli kysymys oikeudesta ja moraalista. Olin 10-vuotias, ihan lapsi vielä. Ja sisarukset tahtoivat minun lukevan heille viimeisintä Aku Ankkaa.

Näytelmä kertoo Ilmonien perheestä, tai mitä perheestä tiedetään ja mitä voi arvata. Heitä olivat: Hjalmar Ilmoni, piirilääkäri; Fanny Ilmoni, kotirouva, aiemmin konserttipianisti; Arne Ilmoni, kirjakauppias, saarnamies; Aino Ilmoni, sairaanhoitaja; Einar Ilmoni, taidemaalari; Helmi Ilmoni, ylioppilas. Heidän talonsa oli vastapäätä yhteiskoulua. Kun kävin keskikoulua ja lukiota, Arne Ilmoni oli vielä elossa. Ei häntä usein näkynyt.

Käsiohjelmassa lukee: Kaikki aineellinen ympärillä luhistui, vain henki säilytti ylpeytensä. Ylpeys omasta kulttuuritaustasta ei nujertunut. Tajusin näytelmän ajankohtaisuuden. Kaikkialla kulttuuria ja sen elinmahdollisuuksia ahdistetaan eivätkä ihmiset pääse edes opiskelemaan enää, ainakaan humanistisia aineita. Ehkä kulttuuritahto ei ikinä Suomeen edes juurtunut? Ehkä se on aina ollut elossa vain juhlapuheissa? Tuon yhden perheen häviö ei ole varmaankaan ainutlaatuinen.

Kun Kirkkoharjulta tulee alas, ensin siinä on yhteiskoulu. Sitä vastapäätä asuivat Ilmonit ja vasemmalle mäkeä alas kävellessä näkyi Kangasalan Lepokoti, toinen merkittävä perhe joka oli asettunut Kangasalle. Adlerit tulivat alun perin Saksasta ja Ilmonit jostain päin Etelä-Suomea. Ilmonien ja Adlerien aika alkoi suunnilleen samoihin aikoihin 1900-luvun alkupuolella. Kumpaakin porukkaa on myös näytelmässä.

Yksin

Oikeassa elämässä Arne Ilmoni oli joskus vihainen lapsille. Erityisesti ei saanut poimia sinivuokkoja. Edellinen erakko, 1940-luvulla kuollut Einar, oli puolestaan saanut myydyksi taulujaan aina välillä. Hätkähdin kun näin nimen yhden taulun alla Ateneumissa. Kukaan lapsista ei oikein selvinnyt elämässään, aina oli hankauksia. Jostain syystä lapset tuntuivat silloin tahtovan vetäytyä oman kodin suojaan. Suku sammui.

Meitä lapsia oli 1950-luvulla paljon ja kaikkialla. Ilmonin erakko pelotti meitä. Nyt ihmettelin oliko erakolla edes ruokaa. Ehkä ei voi sanoa että sivistynyt perhe sortui sivistyneisyyteensä. Mutta toisaalta Suomen sivistyksen, kasvatuksen ja koulutuksen historia kertoo, että tuhoutuminen ei ollut ainutlaatuinen tapahtuma. Ymmärtämättömyys on vieläkin yleistä, vaikka vaihtoehtokin olisi. Kouluissa pitäisi lisätä historian opetusta, ei vähentää.

Mietin tarinaa Eino Leinon päivän aikaan, muistan kirjaa jonka nimi taisi olla Istuja pitkän illan, Leo Lindstenin kirjoittama, kirja kertoi Eino Leinosta. Leo oli ystäväni, saatettiin istua tunteja keskustelemassa esimerkiksi kirjoittamisesta. Tuli häntä ikävä. Otin kirjahyllystä Eino Leinon suomentaman Jumalaisen näytelmän, Dante Alighieri, mitallisesti. Ilta vaihtui yöksi kun luin.