Yhteiskoulun
kevätjuhlan päätöslaulu oli aina Mä
oksalla ylimmällä, enkä
koskaan tiennyt missä näköalatornissa Topelius
oli maisemaa katsonut, Haralanharjulla vai Keisarinharjulla. Kävin
pikkulikkana katsomassa Kirkkoharjun ja Haralanharjun näköalatornista
maisemia, yleensä tuuli hirveästi ja se huojutti Haralanharjun
tornia ja kiipeäminen pelotti. Topeliuksen visiitistä kirjoitettiin
hiljakkoin jossain, mutta nimet ehtivät jo mennä sekaisin päässäni.
Ah vanhuus!
Kaikkialla
oli niin paljon vettä ja järven selkiä ja lahtia, niin että en
erottanut niitä toisistaan. Olin katsomassa näytelmää
Längelmäveden rannalla, varmistin asian kysymällä. Oli
sadekuuroinen päivä. Kun esitys alkoi, sade yltyi mutta
yhteistyökykyisesti loppui pian. Näyttelijöiden ääni kantoi.
Minulla
oli hinku mennä nimenomaan Kangasalle ja näkemään nimenomaan
harrastajateatteria. Lapsena ja nuorena olin aina poissa kesät,
mökillä, enkä onnistunut näkemään kuin yhden
kesäteatteriesityksen, eikä sekään ollut harrastajien esittämä:
Pyynikin kesäteatterin Tuntematon
sotilas. Se esitys oli
erityinen.
Silloin
väliajan jälkeen yleisö pääsi istumaan penkkeihinsä uudestaan,
kun aivan tyhjästä ilmestyi hirvittävä ukkonen suoraan päälle.
Näyttämölle oli juuri ajettu tankki. Esitys oli muistaakseni
vuonna 1960. Aamulehdessä oli sitten ison männyn kuva rojahtaneena
katsomoon. Katsomo tyhjeni ennätysmäisen nopeasti. Balkanilta oli
tullut harvinaisen voimakas ukkosrintama juuri vastarintaa
kohtaamatta Suomen päälle. Se oli ehtinyt kurittaa puolta
Eurooppaa.
Kangasalan
Ramppi-teatteri on harrastajateatteri. Näyttelijöitä oli paljon,
peräti parikymmentä, joten ohjaaja Ahti
Jokisella on ollut aivan
varmasti tarpeeksi työtä. Se näkyi että näyttelijät eivät
olleet harrastelijoita vaan harrastajia. Harrastelija on väheksyvä
haukkumanimi. Harrastajat puolestaan tekevät työtään omalla
vapaa-ajallaan ja omasta halustaan, niin että sitä on kiinnostavaa
katsoa ja jos ei ollenkaan hauskaa, niin ei ole käsittänyt kaikkea
näkemäänsä. Ahti Jokisen lisäksi ammattilaisia oli muitakin,
esimerkiksi Ari Numminen
koreografina. Ari oli joskus Vaasan lääni-vainaan
läänintaiteilijana ja puhui kaikkialla kaikille siitä, että
poikienkin pitää päästä tanssimaan.
Kangasalan
yhteiskoulun kasvatti Aulis
Aarnio kirjoitti näytelmän.
Mutta en esitä siitä arviota, en myöskään esityksestä, koska en
ole puolueeton. Tahdon teatterin jatkavan, jo pelkästään upean
paikan vuoksi. Tapasin kyllä kesän ensimmäisen hyttysen eikä
tapaaminen ollut ystävällismielinen.
Yhdessä
Katselin
katsojia. Heitä oli kaikenikäisiä, minusta aika paljon, kun ilmat
olivat epävarmat ja illan kylmyys puraisi esityksen loppupuolella.
Muistin
kirjailijan hyvin. Hän kävi tiivistä keskustelua isäni kanssa
aina silloin tällöin kotimme keittiössä. Me lapset kuunneltiin,
mutta todennäköisesti kyllästyttiin siinä vaiheessa kun isä
mainitsi filosofi Immanuel
Kantin viidennen kerran. Oli
kysymys oikeudesta ja moraalista. Olin 10-vuotias, ihan lapsi vielä.
Ja sisarukset tahtoivat minun lukevan heille viimeisintä Aku
Ankkaa.
Näytelmä
kertoo Ilmonien
perheestä, tai mitä perheestä tiedetään ja mitä voi arvata.
Heitä olivat: Hjalmar Ilmoni,
piirilääkäri; Fanny Ilmoni,
kotirouva, aiemmin konserttipianisti; Arne
Ilmoni, kirjakauppias,
saarnamies; Aino Ilmoni,
sairaanhoitaja; Einar Ilmoni,
taidemaalari; Helmi Ilmoni,
ylioppilas. Heidän talonsa oli vastapäätä yhteiskoulua. Kun kävin
keskikoulua ja lukiota, Arne Ilmoni oli vielä elossa. Ei häntä
usein näkynyt.
Käsiohjelmassa
lukee: Kaikki aineellinen
ympärillä luhistui, vain henki säilytti ylpeytensä. Ylpeys omasta
kulttuuritaustasta ei nujertunut.
Tajusin näytelmän ajankohtaisuuden. Kaikkialla kulttuuria ja sen
elinmahdollisuuksia ahdistetaan eivätkä ihmiset pääse edes
opiskelemaan enää, ainakaan humanistisia aineita. Ehkä
kulttuuritahto ei ikinä Suomeen edes juurtunut? Ehkä se on aina
ollut elossa vain juhlapuheissa? Tuon yhden perheen häviö ei ole
varmaankaan ainutlaatuinen.
Kun
Kirkkoharjulta tulee alas, ensin siinä on yhteiskoulu. Sitä
vastapäätä asuivat Ilmonit ja vasemmalle mäkeä alas kävellessä
näkyi Kangasalan Lepokoti, toinen merkittävä perhe joka oli
asettunut Kangasalle. Adlerit
tulivat alun perin Saksasta ja Ilmonit jostain päin Etelä-Suomea.
Ilmonien ja Adlerien aika alkoi suunnilleen samoihin aikoihin
1900-luvun alkupuolella. Kumpaakin porukkaa on myös näytelmässä.
Yksin
Oikeassa
elämässä Arne Ilmoni oli joskus vihainen lapsille. Erityisesti ei
saanut poimia sinivuokkoja. Edellinen erakko, 1940-luvulla kuollut
Einar, oli puolestaan saanut myydyksi taulujaan aina välillä.
Hätkähdin kun näin nimen yhden taulun alla Ateneumissa. Kukaan
lapsista ei oikein selvinnyt elämässään, aina oli hankauksia.
Jostain syystä lapset tuntuivat silloin tahtovan vetäytyä oman
kodin suojaan. Suku sammui.
Meitä
lapsia oli 1950-luvulla paljon ja kaikkialla. Ilmonin erakko pelotti
meitä. Nyt ihmettelin oliko erakolla edes ruokaa. Ehkä ei voi
sanoa että sivistynyt perhe sortui sivistyneisyyteensä. Mutta
toisaalta Suomen sivistyksen, kasvatuksen ja koulutuksen historia
kertoo, että tuhoutuminen ei ollut ainutlaatuinen tapahtuma.
Ymmärtämättömyys on vieläkin yleistä, vaikka vaihtoehtokin
olisi. Kouluissa pitäisi lisätä historian opetusta, ei vähentää.
Mietin
tarinaa Eino Leinon
päivän aikaan, muistan kirjaa jonka nimi taisi olla Istuja
pitkän illan, Leo
Lindstenin kirjoittama, kirja
kertoi Eino Leinosta. Leo oli ystäväni, saatettiin istua tunteja
keskustelemassa esimerkiksi kirjoittamisesta. Tuli häntä ikävä.
Otin kirjahyllystä Eino Leinon suomentaman Jumalaisen
näytelmän, Dante
Alighieri, mitallisesti. Ilta
vaihtui yöksi kun luin.
