Muissa maailmoissa

Minulla, varmaan monilla muillakin, on ollut syytä kääntää katse pois ja yrittää olla niin kuin en olisikaan. Blogeja lukiessa tulee nähneeksi paljon herkullisia lukusuosituksia. Niitä on minulla lipuissa ja lapuissa tietokoneen ympärillä. Jos niitä kaikkia noudattaisi, pää todennäköisesti hajoaisi. Eikä elinaika enää riitä kaiken lukemiseen. Ei ole koskaan riittänyt.

Syksy on nykyään hyvin kokonaisvaltainen suoritus minulle. Kun on korkeapaine, pitää kirjoittaa, koska luita ei kolota niin pirullisesti kuin sateella. Silloin voin lukea yöt ja päivät. Löysin yhden suositellun kirjan hyllystäni ja rupesin lukemaan. Se on Juri Olešan Kateus (venäjäksi 1927 aikakauslehdissä, myöhemmin kirjana). Siitä on juttua Anita Konkan Sanat-blogissa, samoin Hyönteisdokumentti-blogissa (hdcanis). Jostain syystä en saa linkitetyksi juuri oikeita postauksia. Selatkaa, lukijat!

Kirja on ollut kirjahyllyssäni kauan, kirjan paperi alkaa selvästi ruskistua reunoiltaan, joten olen aivan ilmeisesti joko saanut kirjan lahjaksi tai tuhlannut siihen vähiä rahojani opiskeluaikana varmaan kirjan ilmestymisvuonna 1967, jolloin opiskelin Tampereen yliopistossa ensimmäistä kertaa.

En muista kirjasta yhtään mitään, joten en ole ehkä arvostellut kirjaa, mutta voi se olla silti lehdestä saatu arvostelijankappale. En ehkä ollut kirjasta innostunut. Nyt vaikutuin suosituksista ja varsinkin Olešan kirjan alkupuheesta, jonka on laatinut Oscar Parland. Parland tuli sitten myöhemmin tutuksi kirjastaan Tieto ja eläytyminen. Esseitä ja muistelmia (WSOY 1991). Miten on mahdollista että en ymmärtänyt Parlandin asemaa eräänlaisena kulttuurilähettiläänä, eri kulttuurien kulminaatiokohdassa? Olen ollut ehkä liian nuori ymmärtämään muualta tullutta puhetta, niin kuin tätä alkupuhetta:

30-luvun puolivälissä Oleša vaikeni aivan odottamatta. Kun käydessäni Neuvostoliitossa vuonna 1949 johdatin keskustelun Olešaan, ne kirjailijat joiden puoleen käännyin sanoutuivat jokseenkin selvästi irti hänestä. Kerrottiin että hän edelleen asui Moskovassa mutta oli täysin unohdettu tekijä. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen hänet jossain määrin palautettiin arvoonsa. Vuonna 1956 ilmestyi (150 000 kappaleen painoksena) valikoima hänen teoksiaan, ja siihen kuuluivat ’Kateus’, ’Kolme paksukaista’ sekä novellikokoelma ’Kirsikankivi’.

Kun kaivoin Parlandin essee- ja muistelmateoksen esiin, tajusin että hän on syntynyt Kiovassa, joten venäjäntaito tulee sieltä. Sitten hänen perheensä on tietenkin asunut Karjalan Kannaksella ja Parland on vasta myöhemmin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan suomea. Kannas on tarinoiden mukaan ollut hyvin kosmopoliittinen paikka. Parland kirjoitti kolme romaania: Muuttumisia (1945/1966), Lumottu tie (1955/1962) ja Härän vuodet (1962/1963), suluissa ruotsiksi julkaistu vuosi ensin ja sitten suomennos. Hän myös sai kolmasti valtionpalkinnon. Muistelmissaan Parland kertoo innostuneensa Olešan Kateus-romaanista vuonna 1932. Hän yritti ruveta kääntämään sitä (varmaan ruotsiksi), mutta yritys jäi sitten kesken. On hän ainakin tuntenut alkupuheensa aiheen.

Olešalla oli huono onni: hän joutui Neuvostoliiton sensuurin hampaisiin, koska hän oli aloittanut kirjailijanuransa ennen kuin sosialistisesta realismista tuli dogmi. Ei hän ollut ainut kirjailija, joka joutui epäsuosioon. Nyt tuntuu ihmeelliseltä senaikaisen kulttuuripolitiikan herkkänahkaisuus, mutta varmaan se johtuu siitä, että byrokraatit aina ja kaikkialla ovat kaikenlaista vapautta vastaan. Sellainen uhkaa järjestystä.

Oleša on aikamoinen fantastikko, mutta senlisäksi hän on humoristi, ja kirjoittaa paikoin absurdia tekstiä – ja teksti vetää mukaansa. Teksti on vähän kuin elokuvakäsikirjoitusta, kohtaukset kulkevat kuvina eri paikoissa. Kirjailija osaa luoda paikan tunnun. Hän rakentaa eräänlaista maagista teatteria esimerkiksi kun salaperäinen Ofelia-kone päätyy näyttämölle suhisemaan samalla kun baletin primadonnat ottavat ensimmäisiä askeleitaan. Tajusin jo lukiessani kirjaa, että se on luettava uudestaan, yksityiskohdat ovat runsaita.

Kirjailija muistuttaa tietenkin Gogolia ja Bulgakovia, mutta yhtä lailla Daniil Harmsia. Oleša on kuin onkin tehnyt näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia. Päädyin lukemaan kirjaa niin, että Parlandin alkupuhetta piti vilkaista aina välillä, sitten lukea pätkiä hänen muistelmakirjaansa ja sitten palata itse Olešan tekstiin.

Vuonna 1967 suomentamiseen on varmasti annettu enemmän aikaa kuin nyt. Sen lisäksi muistan Esa Adrianin hyvänä suomentajana, muissakin kuin tämän kirjan suomennoksessa. Ainakin kirjassa on fantastisen paljon kaunista kuvastoa, joka auttaa lukemisessa joka rivillä:

Keskellä kaupunkia, jollakin syrjäkadulla saattaa kohota rehevä romanttinen aita. Me kuljimme aidan viertä.

Lintu välkehti oksalla, nytkähti ja visersi, jotenkin se muistutti hiustenleikkuria. Minä joka astelin jäljessä onnistuin näkemään vain ensimmäisen vaiheen, hänen kasvojensa puolikuun. Hän hymyili.

Tämän lukiessani ähkäisin että eikö kirjailija mitenkään voi selittää linnun välkehtimistä ja rehevänromanttista aitaa? Sitten rentouduin. Mikä hätä minulla on, aikaa on vaikka loppuelämä mielikuvitella sitä aitaa. Lintujakin sentään vielä on.

Kesällä kuuntelin mökillä todennäköisesti lihavaa varista. Kun se kielsi minua menemästä niemennokkaan, niin ei se puhunut staccatona niin kuin kaupungin varikset, jotka kaiken lisäksi vielä rääkyvät vaatimuksiaan, mitkä nyt kulloinkin ovat asiana. Maalla varis puhui suunnilleen kuin Leonard Cohen (r.i.p.), antoi intonaatiolle aikaa ja oli varmasti tyytyväinen siihen, että käännyin ympäri. Maalla on varaa kähistä. Hiljaisessa ympäristössä varis sai puheelleen syvän merkityksen.

On se voinut olla myös korppi. Se tuli mieleen heti. Korppien kanssa ei kannata ruveta pelleilemään, siinä jää toiseksi. Mutta sitä ihmettelen miten ilmaisuvoimaiselta tuntuu suomi puoli vuosisataa sitten. Linnut voisivat aivan hyvin välkehtiä tämänkin päivän proosassa. Sellainen saisi hereille ja ilahtumaan.