Sodan kauhut

Syksy suunnittelee vaihtuvansa talveen aivan pian. Saa vaihtua. Läpiajokatujen katku ei täältä lopu. Kaupungin läpi on päästävä mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman suurilla autoilla. Mutta voi kuvitella että nopea kävely merenlahden rannalla voisi auttaa heräämään diesel-autojen katkusta. Tottakai kaupungille tekee hyvää rakentaa tiiviisti ja katsoa että parkkipaikkoja on tarpeeksi, koska jokainen asunto sisältää myös auto-nimisen ulokkeen.

Olen kyllä jo kauan ajatellut, että ihmisten ulokkeet ovat todella surkeita esityksiä vanhoista muurien sulkemista herraskartanoista. Muistan nähneeni sellaisia korkeita muureja Välimeren kaupungeissa, ne sulkivat sisäänsä varmasti aivan tavallisiakin ihmisiä. Ihmettelin silti, eivätkö perheet rupea kärsimään klaustrofobiasta. Miksi on sulkeuduttava ylipäänsä? Pelkäävätkö ihmiset jotain?

Ensin voi ajatella että ihmisellä on vararavintoa ihonsa alla, koska ilmat alkavat kylmetä. Sitten ihmisen on välttämättä omistettava asunto, niin että ei tarvitse olla tekemisissä plebeijien kanssa. Seuraavaksi sen ihmisen on hankittava ympärilleen perhe, sitten talo ja viimeksi varmaan tulee muuri. Autot ovat vasta viime vuosisadan kiusa ja häiriötekijä niille ihmisille jotka eivät omista muurin sisällä olevaa onnea. Mutta kyllä ne ovat keskiluokan uloke, joka tuhoaa mennessään ja tullessaan tavallisen autottoman ihmisen hengitysilman. Siinä sivussa kärsivät eläimet ja kasvit.

Kaupungin keskelläkin voi asua ulokkeellisia ihmisiä, mutta heillä on toisaalta se kulkuväline, jolla pääsee nopeasti raikkaan ilman pariin. On mentävä kauemmaksi, että ilmalla olisi nopeasti virkistäviä ominaisuuksia. Pyhäpäivinä näkee miten kauppojen parkkipaikat tyhjentyvät ja on helpompi kulkea. Muutenhan kävelijällä on oltava silmät selässäänkin, koko ajan.

Olen näinä päivinä hyvin tietoinen siitä, että Yhdysvalloissa on presidentin vaalit. Niiltä ei voi välttyä. Minulla on sitä paitsi paha tapa lukea päivän lehti. Tänään sellainen oli digitaalisessa muodossa, piti oleman Aamun lehti. Sellaista otsikkoa ei löytynyt, mutta löytyi Illan lehti. Sitä painaessa, siis hyvissä ajoin ennen kuin kello oli 12, avautui sunnuntain lehti. Siis uusia uutisia ja semmoista.

Luin eilisestä paperilehdestä pitkän jutun Yhdysvaltain presidentinvaaleista. On aika kyllästyttävää lukea galluppeja joka päivä, joten useimmiten en lue, kun niissä on epävarmuusprosentti kuitenkin olemassa ja niillä yritetään kaiken lisäksi vaikuttaa vaaleihin. Tämä juttu kertoi demokraateista pääkaupungissa. Sellainen porukka elää poliittista elämää muulloinkin kuin nyt.

Muistan kun demokraattien presidenttiehdokas oli ulkoministerinä silloin kun Benghazin USA:n lähetystö poltettiin, ehkä arabikevään aikaan. Nyt kuitenkin oma ensimmäinen naispresidenttimme, Tarja Halonen, oli muistuttanut Putinia, että Venäjän armeija pommittaa edelleen yhtä ja samaa Aleppon ikivanhaa kaupunkia. Katsoin jo ajat sitten Uuden testamentin jakeita siitä, kun Paavali oli Aleppon kaupungissa ja kirjoitti kirjeitä matkaltaan, merkitsin ne jakeet ylös ja sitten hukkasin sen lapun. Jokainen etsiköön itse!

Putin oli lehtitietojen mukaan suuttunut. En kyllä usko että hän sen takia hyökkää tänne enkä usko että Suomi kovin pian edes liittyy NATOon, jota taas se toinen amerikkalainen, republikaanikandidaatti, ei hyväksy. Tuskin Amerikan presidentillä on kovin paljon tekemistä Suomen liittymisessä puolustusliittoon, saati sitten pysymisessä ulkopuolella.

Sen tiedän että sodat ovat pahinta mitä voi tapahtua. Sen vuoksi olen katsonut taas Goyan kuvia ja sen vuoksi kaivoin esiin Lawrence Ferlinghettin kirjan A Coney Island of the Mind (New Directions, I painos 1958). Sen ensimmäinen runo kuvaa Francisco Goyan kuvia Sodan kauhuista:

In Goya’s greatest scenes we seem to see

The people of the world

Exactly at the moment when

they first attained the title of

‘suffering humanity’

They writhe upon the page

in a veritable rage

of adversity

Heaped up

groaning with babies and bayonets

under cement skies

in an abstract landscape of blasted trees

bent statues bats wings and beaks

slippery gibbets

cadavers and carnivorous cocks

and all the final hollering monsters

of the

‘imagination of disaster’

they are so bloody real

it is as if they really still existed

And they do

Only the landscape is changed

They still are ranged along the roads

plagued by legionaires

false windmills and demented roosters

They are the same people

only further from home

on freeways fifty lanes wide

on concrete continent

spaced with bland billboards

illustrating imbecile illusions of happiness

The scene shows fewer tumbrels

but more maimed citizens

in painted cars

and they have strange license plates

and engines

that devour America

(Pyydän anteeksi, Ferlinghetti, mutta en kyennyt toistamaan runon lay-outia, sorry, not my fault! Tekstinä toimi kyllä, mutta ei enää täällä Bloggerin sivulla...)