Syksy
suunnittelee vaihtuvansa talveen aivan pian. Saa
vaihtua. Läpiajokatujen katku ei täältä lopu. Kaupungin
läpi on päästävä mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman
suurilla autoilla. Mutta voi kuvitella että nopea kävely
merenlahden rannalla voisi auttaa heräämään diesel-autojen
katkusta. Tottakai kaupungille tekee hyvää rakentaa tiiviisti ja
katsoa että parkkipaikkoja on tarpeeksi, koska jokainen asunto
sisältää myös auto-nimisen ulokkeen.
Olen kyllä
jo kauan ajatellut, että ihmisten ulokkeet ovat todella surkeita
esityksiä vanhoista muurien sulkemista herraskartanoista. Muistan
nähneeni sellaisia korkeita muureja Välimeren kaupungeissa, ne
sulkivat sisäänsä varmasti aivan tavallisiakin ihmisiä.
Ihmettelin silti, eivätkö perheet rupea kärsimään
klaustrofobiasta. Miksi on sulkeuduttava ylipäänsä? Pelkäävätkö
ihmiset jotain?
Ensin voi
ajatella että ihmisellä on vararavintoa ihonsa alla, koska ilmat
alkavat kylmetä. Sitten ihmisen on välttämättä omistettava
asunto, niin että ei tarvitse olla tekemisissä plebeijien kanssa.
Seuraavaksi sen ihmisen on hankittava ympärilleen perhe, sitten talo
ja viimeksi varmaan tulee muuri. Autot ovat vasta viime vuosisadan
kiusa ja häiriötekijä niille ihmisille jotka eivät omista muurin
sisällä olevaa onnea. Mutta kyllä ne ovat keskiluokan uloke, joka
tuhoaa mennessään ja tullessaan tavallisen autottoman ihmisen
hengitysilman. Siinä sivussa kärsivät eläimet ja kasvit.
Kaupungin
keskelläkin voi asua ulokkeellisia ihmisiä, mutta heillä on
toisaalta se kulkuväline, jolla pääsee nopeasti raikkaan ilman
pariin. On mentävä kauemmaksi, että ilmalla olisi nopeasti
virkistäviä ominaisuuksia. Pyhäpäivinä näkee miten kauppojen
parkkipaikat tyhjentyvät ja on helpompi kulkea. Muutenhan
kävelijällä on oltava silmät selässäänkin, koko ajan.
Olen näinä
päivinä hyvin tietoinen siitä, että Yhdysvalloissa on presidentin
vaalit. Niiltä ei voi välttyä. Minulla on sitä paitsi paha tapa
lukea päivän lehti. Tänään sellainen oli digitaalisessa
muodossa, piti oleman Aamun lehti. Sellaista otsikkoa ei löytynyt,
mutta löytyi Illan lehti. Sitä painaessa, siis hyvissä ajoin ennen
kuin kello oli 12, avautui sunnuntain lehti. Siis uusia uutisia ja
semmoista.
Luin
eilisestä paperilehdestä pitkän jutun Yhdysvaltain
presidentinvaaleista. On aika kyllästyttävää lukea galluppeja
joka päivä, joten useimmiten en lue, kun niissä on
epävarmuusprosentti kuitenkin olemassa ja niillä yritetään kaiken
lisäksi vaikuttaa vaaleihin. Tämä juttu kertoi demokraateista
pääkaupungissa. Sellainen porukka elää poliittista elämää
muulloinkin kuin nyt.
Muistan
kun demokraattien presidenttiehdokas oli ulkoministerinä silloin kun
Benghazin USA:n lähetystö poltettiin, ehkä arabikevään aikaan.
Nyt kuitenkin oma ensimmäinen naispresidenttimme, Tarja
Halonen, oli muistuttanut
Putinia, että Venäjän armeija pommittaa edelleen yhtä ja samaa
Aleppon ikivanhaa kaupunkia. Katsoin jo ajat sitten Uuden testamentin
jakeita siitä, kun Paavali
oli Aleppon kaupungissa ja kirjoitti kirjeitä matkaltaan, merkitsin
ne jakeet ylös ja sitten hukkasin sen lapun. Jokainen etsiköön
itse!
Putin oli
lehtitietojen mukaan suuttunut. En kyllä usko että hän sen takia
hyökkää tänne enkä usko että Suomi kovin pian edes liittyy
NATOon, jota taas se toinen amerikkalainen, republikaanikandidaatti,
ei hyväksy. Tuskin Amerikan presidentillä on kovin paljon tekemistä
Suomen liittymisessä puolustusliittoon, saati sitten pysymisessä
ulkopuolella.
Sen tiedän
että sodat ovat pahinta mitä voi tapahtua. Sen vuoksi olen katsonut
taas Goyan kuvia ja sen vuoksi kaivoin esiin Lawrence
Ferlinghettin kirjan A
Coney Island of the Mind (New Directions, I painos 1958).
Sen ensimmäinen runo kuvaa
Francisco Goyan
kuvia Sodan kauhuista:
In Goya’s
greatest scenes we seem to see
The
people of the world
Exactly
at the moment when
they first
attained the title of
‘suffering humanity’
They writhe upon the page
in a veritable rage
of adversity
Heaped up
groaning with babies and bayonets
under cement skies
in an abstract landscape of blasted trees
bent
statues bats wings and beaks
slippery gibbets
cadavers
and carnivorous cocks
and all the final hollering monsters
of the
‘imagination of disaster’
they are so bloody real
it is as if they really still existed
And they do
Only
the landscape is changed
They
still are ranged along the roads
plagued by legionaires
false windmills and demented roosters
They
are the same people
only further from home
on freeways fifty lanes wide
on concrete continent
spaced
with bland billboards
illustrating
imbecile illusions of happiness
The
scene shows fewer tumbrels
but
more maimed citizens
in painted cars
and
they have strange license plates
and engines
that devour America
(Pyydän anteeksi, Ferlinghetti, mutta en kyennyt toistamaan runon lay-outia, sorry, not my fault! Tekstinä toimi kyllä, mutta ei enää täällä Bloggerin sivulla...)
ripsa
VastaaPoistaluin ihan äskettäin analyysin tuosta ferlinghettin runosta. se oli jossakin filosofis-pohjaisessa artikkelissa, ja analysointikielikin oli sen mukaista. nolo tunnustus: tyhmistyn, jos lauseessa on sellaisia ilmaisuja kuin 'etenevä subjekti' tai 'toimija'. en yksinkertaisesti osaa jäsentää ajatuksiani noin. sama juttu jos joku kertoo, että hän miettii adornon representaatiokieltoa ja sen osuutta modernismi-keskustelussa. aivo menee heti tilttiin.
yhtenä iltana mun tuttava yritti selittää mulle miten aikadilataatio määritellään: ajan vääristymä eli aikadilataatio on suhteellisuusteorian ennustama ominaisuus, jonka mukaan kappaleen liikkuessa lähellä valon nopeutta aika kulkee yhä hitaammin.
mulle aika kulkee hitaammin juuri silloin, kun pitäisi tajuta mitä tuollainen dilaatio tarkoittaa. olen siis ihan toivoton käsitteissä ja niiden määrittelemisessä.
mutta tuo runo on hieno!
meri
Meri!
VastaaPoistaMulla oli hyviä opettajia noihin juttuihin. Ne mun opiskelijaystävät 1990-luvulla olivat suunnilleen 20, jotkut melki 30 vuotta nuorempia kuin minä, ja olivat onnellisia kun niille tuli tilaisuus selittää niiden äidin ikäselle mitä nää uudet käsitteet tarkoittaa. Oli hauskaa, puolin ja toisin.
En minä niitä aktiivisesti käytä. Tuo Hustvedtin kirja, josta puhun edellisessä postauksessa, oli aika lailla samantapainen: Hustvedt halusi tietää miten hänen päänsä voi ja rupesi jäseneksi neurotieteilijöiden keskustelupiiriin ja joutui ihmettelemään. Eivät ne siinä vissiin hirveän paljon nuorempia olleet. Mutta kirjallisuustieteilijälle puhuivat aivan vierasta kieltä. Tunnistin Hustvedtin mietiskelyistä monia.
Ferlinghetti ja Kerouac olivat beatnikkien iloista porukkaa, vaikka olivat kumpikin opiskelleet yliopistoissakin. Niin taisivat olla monet muutkin, mutta F. opiskeli ittensä maisteriksi kyllä (osa opinnoista oli Ranskassa, taisi olla vielä Sorbonne). Taisi silloin olla jo City Lights. Ferlinghetti on lähelle 100-vuotias, mutta elossa edelleen, samoin kuin Snyder.
Löysin täältä siitä divarien ja kustantamoiden varastomyynnistä Coney Island-kirjan kaksosjulkaisun: A Rockaway Beach of the Heart, jota luen parastaikaa. Se on julkaistu vasta 1997, eli Ferlinghettillä on ollut aikaa miettiä millainen oli hänen lapsuutensa Brooklynissa, vai onko se nyt Bronxia, en muista.
Ei taideta Ferlinghettiä pitää parhaana runoilijana beatnikkien parissa, kai se titteli kuului Allen Ginsbergille. Hyvä oli kyllä yks nainenkin, Diane di Prima. Meillä on muutama antologia. Naisia ei tavata julistaa parhaiksi oikeastaan millään alueella, oletko huomannut?