Sisällä ja ulkona

Kävin kirjastossa. Sinne on ollut asiaa nyt miltei joka viikko. Tilasin kirjan, joka tuli eilen kaukolainana. Menin kuljeksimaan runohyllyn liepeille ja otin muutaman kirjan.

Kun hylly etenee aakkosjärjestyksessä, niin ensimmäiseksi runokirjaksi osui Jukka Koskelaisen Omegan jälkeen (Sarjoja ja varjoja) Tammi 2013, seuraavaksi osui Kai Niemisen Alan oppia, Tammi 2010 ja vielä Rainer Maria Rilken Duinon elegiat, suom. Aila Meriluoto, WSOY 1974. Kun kävelen hyllyjen välissä, seuraan sormeani. Kun se pysähtyy (siis kun pysähdyn) otan kirjan siitä kohdasta mihin pysähdyn. Sormella on oma elämänsä, oletan.

Valitsemisjärjestelmäni on aukoton ja pätevä. Runoja lukiessa on oltava niin täysi vapaus kuin mahdollista. Mahdollisesti pysähdyn omia aikojani kun pääni on silmien avulla päätynyt omanlaiseensa runolistaan, mutta toisaalta: kirjastossa on aina kävijöitä, myös runohyllyn tietämillä joutuu joskus väistämään lastenrattaita, joten lähinnä täytyy katsoa eteensä. Kenen kirja oli nimeltään Sattuma vai välttämättömyys? Se ei ollut runoutta.

En ehdi nähdä kirjailijoiden tai kirjojen nimiä. Usein lukiessani runoarvosteluja huomaan arvostelijan mainitsevan jollain arvottavalla tavalla myös kustantajan. Olen itse aikoja sitten pudonnut kustannusmaailman tietämisestä pois. Ajattelen kuitenkin olevani tietoinen siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei.

Yöllä olin ollut uneton. Silloin tiedän tarvitsevani runoja. En väitä että ne ovat lääke, siis tuota kulttuuriministerin vaalimaa taiteen tervehdyttävää vaikutusta. Unettomuus ei myöskään tunnu erityisemmin sairaudelta. On kivaa olla tajuissaan joskus myös keskellä yötäkin. Kissa tuli viereen ja kuiskin sille runoa:

(MEA CULPA)

rajansa kaikella

  luulisi noin yksinkertaisen opetuksen mahtuvan kalloon

mutta kun se on jo täynnä ja lisää virtaa sisään,

  tuppaavat perusasiat tuon tuostakin unohtumaan,

tuon tuostakin

mikä johtuu siitä, että pääni on täysi

   mikä johtuu siitä että juovun juovuttuani

  mistä johtuu että en usko että rajansa kaikella

      mistä johtuu että perusasiat unohtuvat

ja niin palaan alkuun, tuon tuostakin, havahdun,

ja huomaan, ettei ylitsevuotavaiseen maljaani kaada kukaan muu

kuin minä itse

[R: Ps.23]

(Kai Nieminen)

Kissa rupesi hyrräämään. Innostuin kirjasta ja oli jo aamu kun rupesi nukuttamaan. Kissa oli siirtynyt siinä vaiheessa jonnekin muualle. Se on mustasukkainen: ihmisen ei pitäisi edes kirjan lehteä kääntää, kun hän on vieressä ja hyrisee. Runoilla on semmoinen vaikutus, että kun proosaa lukiessa kissan hyrräys saa luomet painumaan alas, niin runoja lukiessa tajunta kirkastuu. Siinä ei ole mitään pakottavaa. Päätä ei särje eikä luita kolota vaikka taivaalta tulee vettä tai yösumu peittää maan.

Runoissa on se hieno puoli että runoilijat ovat tiivistämisen mestareita. He osaavat tuoda lukijalle juuri senkokoisen annoksen jonka hän voi hotkaista. Ja jos ei ole haukkapala, niin samalla vaivalla lukija voi palata takaisin, katsoa myös edeltävää sivua ja seuraavaa. Runoilija voi osata kirjoittaa kokonaisen maailman yhteen runoon, kun taas prosaisti tarvitsee siihen 300 sivua. On siinä kyllä eroa, sanomisen tavassa, mutta silti.

Sen lisäksi runokirjoilla on omanlaisensa rakenne, dramaturgia. Tuntuu mahdottomalta sellainen ajatuskin, että runoja lukisi saadakseen niiden kritiikistä ne vaivaiset pennoset. Tai vaikka saisi enemmänkin rahaa. Runoja ja rahaa ei jotenkin vain ole mahdollista liittää yhteen ainakaan minun päässäni. Välillä kyllä tuntuu mahdottomalta että miten se runoilija sitten tulee toimeen, käy sääliksi. Tämä tämmöinen moderni ja hirveän kallis elämä ei tunnu todelliselta kun lukee runoja öisin.

Kai Nieminen oli viime vuonna vaasalaisilla LittFesteillä. Tulin sinne melkein suoraan junalta kun olin ollut Helsingissä kuukauden. Niemisestä tuli minun mielessäni runoillan kuningas heti. Se voi johtua tästä ajankohdasta: haikuja ja tankoja tekee mieli lukea syksyisin. Se on akvarelliaikaa ja Japani tulee mieleen myös maisemista. Sumu ja tihkusade ja jatkuva hämärä.

Sitä paitsi Nieminen on suomentanut japanilaista runoutta vaikka kuinka paljon. Hän osaa kirjoittaa omia runoja käännöstöidensä ohella. Ehkä erilaiset kirjoittajan työt keskustelevat keskenään, auttavat kirjoittamisessa.

Niemisellä oli mukanaan sellisti, joka soitti Bachia. Tänä vuonna hän ei ehkä tule. Silloin oli kotiinpaluun aika ja hänkin on asunut täällä.

Kadut kastuvat tihkusta ja huomenna sataa lisää. Nieminen ylistää kaikkia vuodenaikoja. Olen aivan samaa mieltä. Jos aurinko vielä tuosta alkaa joskus paistaa, niin elämä tuntuu ehdottomasti täydelliseltä.

Tuo sitaatin hakasulkeissa oleva viite tarkoittaa että teksti on Raamatusta. Tässä tapauksessa psalmeista, luulen että kyse on tuosta pääasiasta: ylitsevuotavainen malja. Kirjan lopussa ovat sitten selitykset ja tekstit, mihin viitattiin.

Hämärässä on hyvä kulkea kävelemässä. Parvekkeelta arvaa tuulisuuden, pilvien suunnasta sateen. Viikonloppuna lauhtui aivan kokonaan ja tuuli kääntyi etelään päin. Ilmasto on jo muuttunut. Vuodenajat ovat siirtyneet paikaltaan.

Kurkku on ollut iltaisin karhea. Se menee ohi kun kaivaudun taas johonkin kirjaan. Minulla on lukupeittona Amerikan kävijän, isoisäni, viltti. Sen viltin hän sai talvisodassa, kun kävi sotimassa. Hän vei viltin mukanaan Amerikkaan ja kun hän tuli pois sieltä lopullisesti, viltti päätyi minulle.

Se on hyvä viltti. Tuuli on yltymässä, kattopelti kolisee jo vähän. Kissa on nukkumassa sen viltin päällä. Kissoilla ei ole koskaan liian lämmin. Pitää pestä astiat, sitten luen oppimisen ylistyksen loppuun asti.