Ihanteet, ideaalit

Ei tavallisella ihmisellä ole varmaan useimmiten varaa ihanteisiin. Niiden ongelma on se, että niiden varassa pitäisi pystyä elämäänkin. Ja kun yhä useammalla elämä on kädestä suuhun, niin on siinä aika paljon elämälle vierasta. Sellaisia pilvenhattaroita.

Köyhälläkin ihmisellä voi olla ideaalitila. Olisi esimerkiksi rauhallinen lauantai-ilta saunan jälkeen, hyvä kirja kädessä. Tai jos sattuu olemaan kesä, voi mennä kävelylle ihmettelemään muutakin elämää kuin omaansa. Näkee jonkun talon ja ajattelee että siinä olisi hyvä asua. Ihminen ajattelee muutenkin usein että entä jos.

Olin Tukholmassa opiskeluaikoina kesätöissä tienaamassa rahaa, kun ei ollut minkäänlaisia opintososiaalisia juttuja vielä keksitty. Tukholmassa opin itse kävelemisen hienouden. Kaupunki jäi tilapäiseksi, minun ei koskaan tarvinnut tosissani ajatella asuvani vieraskielisten joukossa. En menettäisi kieltäni.

Asunto oli parasta vuokrata yhdessä muiden suomalaisten kanssa, jotka olivat paikalla myös tilapäisesti. Yksi esitti itsepäisesti elämänfilosofisia kysymyksiä. Niihin piti osata vastata. Niistä riippuisi kaikkien loppuelämä.

Piti valita ideaalinen elämänmalli, jonkunlainen johtotähti, tai edes perusrytmi. Kauneus, totuus, viisaus, hyvyys. Ehkä vaihtoehtoja oli muitakin, mutta nuo muistan. En muista mikä sen pojan nimi oli mutta aina joskus ihmettelen miten hänen elämänsä sitten meni. Kysymys oli hirveän vakava.

Vuosikymmeniä myöhemmin tuli toisenlainen kysymys: huvitatko itsesi hengiltä. Se taisi olla alkua sille että itsensä huvittamisvempaimia alkoi olla niin paljon, että jo lapsetkin juuttuvat niihin kiinni eivätkä kykene irrottautumaan. Elämä kulkee ohi.

Nyt oli kuitenkin elämän keskeltä tullut elokuva televisiossa, semmoinen jollaisia ei enää tehdä: Kaunotar ja hirviö. Tässä kahden aikuisen huushollissa huokaistiin onnesta jo muutama päivä ennen elokuvaa. En ollut koskaan nähnyt elokuvaa, mutta tiedän tietenkin kuka on Jean Cocteau. Elokuva on vuodelta 1946. On kyllä aika uskomatonta että elokuva on tehty niin lähellä sotaa. Se ei tullut mieleen ollenkaan. Tai tuli mieleen sillä tavalla, että viimeinkin, suuri elokuva. Mutta ei Cocteau kuvaa tuhoa ja kuolemaa, päinvastoin.

Tarina on tietysti tuttu: olipa kerran isä joka asui kolmen tyttärensä kanssa. Missä oli äiti? Lähti saksalaisten matkaan?

Nuorin on tietenkin se tuhkimo, mutta hän lähtee hirviön luo, että isä saa elää. Siitä ei ollut epäilystä, isän oli saatava elää. Isä oli sairaalloinen, mutta häntä tarvittiin. Vanhemmat sisaret olivat ylpeitä ja tyhmiä eikä heistä ollut isän pelastajaksi. Nuorella oli kosijakin, mutta ensin oli lähdettävä hirviön luokse.

Isä oli sairastunut sen jälkeen kun oli tuonut nuorimmalle tyttärelleen ruusun hirviön puutarhasta. Hirviöllä oli taikavoimia. Hirviö oli suuri kissapeto, jonka tassuun sopiva käpälä kuljetti sen käteensä ottavan takaisin hänen luokseen. Hirviö oli rakastava suuri kissapeto, ehkä leijona. Huomasin ihmetteleväni, kun hirviö ei ollutkaan lohikäärme. Muistan kuunnelleeni lapsena satuja, joista kaikissa on prinsessa ja lohikäärme. Mutta ehkä lohikäärme ei kykene muuttamaan hahmoaan, vaan pysyy hirviönä? Rakkaus taisi olla yksi voima, jota Tukholman kimppakämpän poika olisi saattanut kysyä. Onko ohjenuorasi rakkaus? Ehkä hän kysyikin sitä, sopisi ainakin nuoruuteen.

Nuorimman tyttären on huolehdittava isästään, jota hän rakastaa. Nuorimman tyttären on opittava miten rakkauden kohde vaihtuu. On totuttava hirviönnäköisen olennon rakkauteen.

Tarina on yksinkertainen. Mutta elokuvan juju ei ollut satu tai rakkaustarina, ei kasvukertomus, ei mikään niin yksinkertainen juttu. Elokuva oli visuaalinen runo alusta loppuun. Runot ovat tihentymiä, jotka eivät avaudu hetkessä. Kaunotarta ja hirviötä voi katsoa vaikka lavastuksen mestariteoksena. Tai ajatella sitä kuvaa kun Dianan patsas herää henkiin ja tappaa katosta hypänneen kilpakosijan. Patsaat ja karyatidit olivat elossa tarvittaessa, vähintään silmät liikkuivat.

Cocteau (jo 1889 syntynyt) oli tekemässä testamenttiaan. Hän oli totta kai auteur, muu ei ollut mahdollista. Elokuvaa edelsi elämänkertadokumentti. Yksi kuva oli hauska: François Truffaut (mm. 400 kepposen ohjaaja) pyytämässä häntä omaan elokuvaansa, tai haastateltavaksi. Ellei se ollut päinvastoin? Mutta Truffaut’n kasvoilla näkyy kyllä kunnioitus. Kuva oli sen verran kauan esillä, että ehdin ajatella. Ihmisillä oli varaa näyttää tunteensa. Sitä paitsi sukupolvien välillä on kontakti.

Kaunottaren ja hirviön tarina on optimistinen. Cocteau uskoi selvästi, että fantasia muuttaa todellisuutta. Sadut eivät turhaan ole vertauskuvia elämästä tuolla toisaalla, jossa on se totuus.