Ei
tavallisella ihmisellä ole varmaan useimmiten varaa ihanteisiin.
Niiden ongelma on se, että niiden varassa pitäisi pystyä
elämäänkin. Ja kun yhä useammalla elämä on kädestä suuhun,
niin on siinä aika paljon elämälle vierasta. Sellaisia
pilvenhattaroita.
Köyhälläkin
ihmisellä voi olla ideaalitila. Olisi esimerkiksi rauhallinen
lauantai-ilta saunan jälkeen, hyvä kirja kädessä. Tai jos sattuu
olemaan kesä, voi mennä kävelylle ihmettelemään muutakin elämää
kuin omaansa. Näkee jonkun talon ja ajattelee että siinä olisi
hyvä asua. Ihminen ajattelee muutenkin usein että entä jos.
Olin
Tukholmassa opiskeluaikoina kesätöissä tienaamassa rahaa, kun ei
ollut minkäänlaisia opintososiaalisia juttuja vielä keksitty.
Tukholmassa opin itse kävelemisen hienouden. Kaupunki jäi
tilapäiseksi, minun ei koskaan tarvinnut tosissani ajatella asuvani
vieraskielisten joukossa. En menettäisi kieltäni.
Asunto oli
parasta vuokrata yhdessä muiden suomalaisten kanssa, jotka olivat
paikalla myös tilapäisesti. Yksi esitti itsepäisesti
elämänfilosofisia kysymyksiä. Niihin piti osata vastata. Niistä
riippuisi kaikkien loppuelämä.
Piti
valita ideaalinen elämänmalli, jonkunlainen johtotähti, tai edes
perusrytmi. Kauneus, totuus, viisaus, hyvyys. Ehkä vaihtoehtoja oli
muitakin, mutta nuo muistan. En muista mikä sen pojan nimi oli mutta
aina joskus ihmettelen miten hänen elämänsä sitten meni. Kysymys
oli hirveän vakava.
Vuosikymmeniä
myöhemmin tuli toisenlainen kysymys: huvitatko itsesi hengiltä. Se
taisi olla alkua sille että itsensä huvittamisvempaimia alkoi olla
niin paljon, että jo lapsetkin juuttuvat niihin kiinni eivätkä
kykene irrottautumaan. Elämä kulkee ohi.
Nyt oli
kuitenkin elämän keskeltä tullut elokuva televisiossa, semmoinen
jollaisia ei enää tehdä: Kaunotar ja hirviö. Tässä kahden
aikuisen huushollissa huokaistiin onnesta jo muutama päivä ennen
elokuvaa. En ollut koskaan nähnyt elokuvaa, mutta tiedän tietenkin
kuka on Jean Cocteau. Elokuva on vuodelta 1946. On kyllä aika
uskomatonta että elokuva on tehty niin lähellä sotaa. Se ei tullut
mieleen ollenkaan. Tai tuli mieleen sillä tavalla, että viimeinkin,
suuri elokuva. Mutta ei Cocteau kuvaa tuhoa ja kuolemaa, päinvastoin.
Tarina on
tietysti tuttu: olipa kerran isä joka asui kolmen tyttärensä
kanssa. Missä oli äiti? Lähti saksalaisten matkaan?
Nuorin on
tietenkin se tuhkimo, mutta hän lähtee hirviön luo, että isä saa
elää. Siitä ei ollut epäilystä, isän oli saatava elää. Isä
oli sairaalloinen, mutta häntä tarvittiin. Vanhemmat sisaret olivat
ylpeitä ja tyhmiä eikä heistä ollut isän pelastajaksi. Nuorella
oli kosijakin, mutta ensin oli lähdettävä hirviön luokse.
Isä oli
sairastunut sen jälkeen kun oli tuonut nuorimmalle tyttärelleen
ruusun hirviön puutarhasta. Hirviöllä oli taikavoimia. Hirviö oli
suuri kissapeto, jonka tassuun sopiva käpälä kuljetti sen käteensä
ottavan takaisin hänen luokseen. Hirviö oli rakastava suuri
kissapeto, ehkä leijona. Huomasin ihmetteleväni, kun hirviö ei
ollutkaan lohikäärme. Muistan kuunnelleeni lapsena satuja, joista
kaikissa on prinsessa ja lohikäärme. Mutta ehkä lohikäärme ei
kykene muuttamaan hahmoaan, vaan pysyy hirviönä? Rakkaus taisi olla
yksi voima, jota Tukholman kimppakämpän poika olisi saattanut
kysyä. Onko ohjenuorasi rakkaus? Ehkä hän kysyikin sitä, sopisi
ainakin nuoruuteen.
Nuorimman
tyttären on huolehdittava isästään, jota hän rakastaa. Nuorimman
tyttären on opittava miten rakkauden kohde vaihtuu. On totuttava
hirviönnäköisen olennon rakkauteen.
Tarina on
yksinkertainen. Mutta elokuvan juju ei ollut satu tai rakkaustarina,
ei kasvukertomus, ei mikään niin yksinkertainen juttu. Elokuva oli
visuaalinen runo alusta loppuun. Runot ovat tihentymiä, jotka eivät
avaudu hetkessä. Kaunotarta ja hirviötä voi katsoa vaikka
lavastuksen mestariteoksena. Tai ajatella sitä kuvaa kun Dianan
patsas herää henkiin ja tappaa katosta hypänneen kilpakosijan.
Patsaat ja karyatidit olivat elossa tarvittaessa, vähintään silmät
liikkuivat.
Cocteau
(jo 1889 syntynyt) oli tekemässä testamenttiaan. Hän oli
totta kai auteur, muu ei ollut mahdollista. Elokuvaa edelsi
elämänkertadokumentti. Yksi kuva oli hauska: François Truffaut
(mm. 400 kepposen ohjaaja) pyytämässä häntä omaan elokuvaansa,
tai haastateltavaksi. Ellei se ollut päinvastoin? Mutta Truffaut’n
kasvoilla näkyy kyllä kunnioitus. Kuva oli sen verran kauan esillä,
että ehdin ajatella. Ihmisillä oli varaa näyttää tunteensa. Sitä
paitsi sukupolvien välillä on kontakti.
Kaunottaren
ja hirviön tarina on optimistinen. Cocteau uskoi selvästi, että
fantasia muuttaa todellisuutta. Sadut eivät turhaan ole vertauskuvia
elämästä tuolla toisaalla, jossa on se totuus.
