Joulusaarnoja

Menneellä joulunalusviikolla oli mukavaa kuunnella menneen maailman joulusaarnoja, kertomuksia jouluista. Niitä tuli Radio Yle 1:n Kultakuume-lähetyksien keskeltä. Niissä oli paljon samaa kuin itse muistan lapsuuden jouluista.

Ne ovat kulttuurihistoriaa. Sitä löytyy myös muualta, ei tarvitse kuin selata vaikka joulun lehtiä. Nyt kun mikään taho ei pysty pakottamaan kauppoihin, virastoihin tai kaikkeen muuhun aikaa vievään, voi sitä paitsi lukea ihan mitä vain.

Oma suosikkini on aina ollut kyllä radio. Minusta Markus-setä oli vähän hankala tyyppi, en pitänyt kaurapuurosta koskaan. Ja olin iloinen siitä, että hänen kotkansilmänsä eivät koskaan löytäneet minua. Ymmärsin kyllä niistä tarinoista että Markus-setä on vähän niin kuin joulupukki joka tahtoo kilttejä lapsia vain. Ja että hän näkee suunnilleen kaikkialle ja tietää mitä minä milloinkin teen.

Pimeä aika jatkuu. Eilen kastuin läpimäräksi kun kävin kaupassa. Sadejoulu. Semmoisena kyllä taitaa olla Suomessa ainut kokemani, ainakin tähän ikään.

Kissa kaivatui kirpparikassin sisälle ja löysi sieltä jotain mielestään syötävää. Ja oksensi. Joulupäivä on siis alkanut aika tavallisella tavalla.

Kuunnelkaa nyt kuitenkin tämä puheenvuoro. Minusta siinä on paljon tämän ajan ääntä ja on hyvä että puhuja on vähän vanhempi nainen. Eikä ole paha että hän on myös näyttelijä ja on opettanut Teatterikorkeakoulussa vuosia. Elina Knihtilä osaa myös kertoa tarinansa hyvin.

Kohta alkavat televisiosta Chaplinin lyhytleffat. Olen minä osan niistä nähnyt ennenkin, ehkä en juuri näitä. Mutta ne kestävät uusintakatsomisen ikuisesti. Joulusaarnoista nekin käyvät.