29.4.17

Tuulta, aurinkoa



On hyvä herätä aurinkoon. Viikko on ollut pitkää pimeää, se valoisa on ollut lunta, räntää ja rakeita. Lidia-kissan väritys on jo kesäinen: rinta ja mahanalus alkavat näyttää valkoisen sijaan keltaiselta. Harmaan selkäkarvan sekaan rupeaa tulemaan ruskeaa karvaa. Lidian nenä on kauniin punaruskea, nyt se oikein loistaa taustastaan.

Olen vuosia ajatellut että puiden lehdet syksyisin vaihtavat väriä kun valo vähenee. Sitten siitä on pitänyt väitellä sen koulukunnan kanssa, jonka mielestä pakkasyöt tekevät ruskan. Nyt kun katson kissaa, ei voi olla muuta syytä kuin valon eneneminen.

Puut eivät kyllä maastoudu niin kuin kissat. Puut ovat itse se maasto.

Kissa aivastelee. Se ei juuri ole mennyt edes parvekkeelle kun on niin hirveän kylmä. Ihmisen on pakko mennä, kun keittiöstä loppuu ruoka. Kissalle flunssa voi olla kohtalokas. Se pystyisi vastustamaan viruksia, jos se pääsisi ulos, mutta valjaisiin se ei suostu eikä se tajua että kaduilla on autoja, jotka ajavat sen liiskaksi heti kun pääsevät lähelle.

On toivottava kevättä edelleen. Luen kirjaa joka alkaa kohtauksella jossa kolme poikaa lähtee surffaamaan jossain päin Ranskaa. Yöllä on ollut pakkasta. Meri on hirveän kylmä ja pojilla on paljon vaatetta.

Muistin yhtäkkiä Välimeren joulun tienoilla. Hiekkakivien raoista nousi kaktuksia, kaikennäköisiä. Yksi oli joulukaktus, kukista sen tunnisti. Mutta hiekkakiviaidan takana velloi meri, sen ääni kuului hotellihuoneeseen asti. Se oli huokailua, mutta jonkun hyvin ison eläimen hengitystä, ei kissan. Sitten kun niitä laineita katsoi, laiskanlaisia, niiden väri oli lyijynkarvainen ja vesi oli varmasti hyytävän kylmää.

Ajattelin että surffaaminen onnistuisi juuri siksi, että vesi on jäätävää, se on raskasta, se kuljettaa myös surffauslaudat eteenpäin. Teksti on niin vakuuttavaa että siitä kyllä tuntee hyvin varhaisen aamun kylmyyden ja voi ajatella näkevänsä hitaan ja kylmän veden liikkeen.

En ymmärrä miksi kukaan ylipäänsä surffailisi meren päällä saati silloin kun lämpöä on alle nollan. En tunne ketään joka osaisi surffata, joten en voi myöskään kysyä. Koko urheilussa (mikäli se on urheilua) on käsittääkseni kuitenkin kyse siitä, että suuri aalto lähtee jostain ja vedessä on selvärajainen pinta, aalto tarttuu lautaan ja lähtee viemään sitä kohti rantaa. Kirjassa mentiin yhden pojan pään sisään ja pojan sisäinen ääni sanoi ottavansa kiinni aallosta.

Olen soutanut järvillä eri lämpötiloissa, vene on joskus kulkenut kuin höyhen, joskus taas vesi on vastustanut sitä. Aamulla varhain kun piti mennä kokemaan verkot isän kanssa, näki taivaan väristä millainen soutumatka tulisi. Ei sadekaan ollut paha eikä vastatuuli, mutta laitatuuli oli vaikea.



Katsoin aamulla sääkarttaa, joka lupasi myrskyn lähestymistä. Nyt kirkkaan taivaan on peittänyt ohut pilvikalvo, se ei ole verho, koska se ei liiku. Ehdin käydä jo kävelemässä. Nyt ei kuulunut peipposta niin kuin viime viikolla. Ehkä se oli löytänyt puolison eikä välittänyt sitten enää laulaa.

Tapasin kaksi nokikanaa ja tarkoitus oli saada niistä kuva. Sitten jostakin siihen ilmestyi kaksi kiinalaista, joilla oli kamera tai puhelinkamera. Oli vanhempi nainen joka tahtoi kuvia nuoremmasta naisesta. Taustalle piti saada lokkeja, joten leivänmuruja alettiin heitellä siihen veteen.

Nokikanat säikähtivät yhtäkkistä lokkien rähinää ja lensivät pois. Ehdin nähdä että eivät ne hirveän hyviä lentäjiä olleet, mutta ne kyllä uivatkin kuin hukkuisivat hetikohta. Nokikanoja en ole nähnyt täällä ennen viime kesää koskaan.

Ilmastonmuutos ei tuo meille hurjia helteitä, vaan tämmöistä outoa, että säät eivät muodosta tilaa, jossa voisi olla ja ajatella että nyt on esimerkiksi kevät. Ei tämmöistä ole keväällä. Kaupassa joku sanoi että huomenna tulee rakeita. Ukkonen tästä enää puuttuu, mutta kuulemma maakunnassa sitäkin on ollut.

Mutta kirja on sellainen aisti-ilo, että en ole pitkään lukenut. Se on ilmestynyt jo viime vuonna, mutta en muista lukeneeni siitä mitään. Lehdissä on enää vähän kirjajuttuja. Mainoksiin en taas ole koskaan oppinut luottamaan, niin että harpon ne yli. Kirjastossa käyn aina kun ehdin ja voin, mutta on sitten sattumaa mitä sieltä osuu kohdalle.

Otin kirjan, avasin ja siellä kerrottiin paikasta nimeltä Le Havre. Muistin että Aki Kaurismäellä on senniminen elokuva ja olen sen nähnytkin. Siellä on meri kaikkialla. Pidän Kaurismäen leffoista, myös sen toisen Kaurismäen, mutta ei se tietenkään ole syy kirjan lainaamiseen.


Kirjailija oli aivan tuntematon, joten uteliaisuus voitti: Maylis de Kerangal. Olen ruvennut nyt lukemaan sitä, mutta minulla ei ole mitään kiirettä. Kirjassa puhutaan monien ihmisten elämistä ja kuolemista myös.

Se suuri hengittävä valtameri on siinä aivan alussa ja se on iso juttu. En ole koskaan ollut turisti, sekin Välimeren keskellä ollut saari jossa olin, tunsin sieltä kaksi ihmistä. Silloin ei enää voi olla turisti. Turisti on joku täysin ulkopuolinen, enkä tietenkään ollut, koska minulla oli siellä kaksi kaveria. Kerangalin kirjaa aloin lukea sen jälkeen kun olin lukenut aivan muuta.

Televisiossa on kyllä paljon hienoja luonto-ohjelmia, jossa mennään valtamerten sisällekin, katsotaan valaita ja haita ja outoja pohjaeliöitä. Niin ja ujoja mustekaloja. Mutta minä niitä katsoessani tunnen olevani turisti. En edes kastu kun katselen niitä saati että olisin hukkumaisillani.

Meillä ei ole koskaan ollut kissaa joka ei reagoisi valaan ääniin. Yksi meni sohvan alle piiloon. Meillä oli älppäri jossa oli valaiden musiikkia joskus, nyt luonto-ohjelmassa on niiden lörpöttelyä kun näytetään jotakuta valasta. Lidia katsoa tapittaa silmiin, että mitä sinä nyt sanoit. Sen siitä saa kun kutsuu kissaa ja käskee sen olla ihmisiksi.


5 kommenttia:

  1. Todella hieno kirjoitus! Kiitos siitä!
    Minäkin soudin verkkoja isän kanssa saaristossa. Upseerina hän oli kova äkseeramaan: souda! huopa!
    Poikani näytti minulle eilen kännykältään hienoja jään alta otettuja kuvia, jostain jäämeren vuonolta, jotka hänen sukelluseurakaverinsa olivat lähettäneet.

    VastaaPoista
  2. Juuri vappuna juteltiin tuosta ilmastonmuutoksesta ja sen epätasapainottavasta outoudesta: säässä on entistä harvemmin jotain tuttua, jonka voi paikantaa oman elämänkokemuksen pohjalta tiettyyn vuodenaikaan tai edes perussäätyyppiin. Mutkat suoriksi vetävä valtamediahan antoi meidän ymmärtää joskus takavuosina, että ilmasto lämpenee ja se siitä – ei sen kummempaa. Mutta nyt sään kirjo vain tuntuu kattavan laajemman alueen, mikä lisää epävarmuutta: jos kolme edellistä vappua antavat ymmärtää vappujen lämmenneen, neljännestä vapusta tuleekin yhtä viheliäinen kuin vappu on viheliäisimmillään ollut takavuosikymmeninä. Huonosti tunnetut ilmiöt 'el niño' ja 'la niña' tehnevät siihen vielä oman lisänsä.

    VastaaPoista
  3. Maggi,

    tässä bloggerissa on jotain hämärää. Vasta nyt näin nämä kommentit. Odottivat tarkistusta, niin kuin pitääkin, mutta eivät tulleet sähköpostiin vaikka niin olen käskenyt.

    Mutta hyvä että löytyy mulle kohtalotoveri, siis verkkojen kokemista isän kanssa. Sinä olet varmaan ollut meren saaristossa. Minä olen ollut vain pienellä järvellä. Tosin siitä teki erityisen se, että piti soutaa ruuhella, joka on aika epävakaa jos vähänkään tuulee.

    Keiju,

    juuri tähän aikaan vuodesta harmittaa kaksinkertaisesti, kun niillä on lisäksi tuo idioottimainen kesäaika. Osasin ennen sanoa kesällä ajan katsomalla taivaalle noin 15 minuutin tarkkuudella. Enää en tiedä yhtään. Tunsin myös vuodenajat hyvin tarkkaan.

    Pilvetkin ovat muuttuneet. Ne tuovat taivaan eteen verhon. Enää ei näy semmoista lempeää pilveilyä. Niin ja tietenkään poliitikot eikä valtamedia tahdo pitää ilmastonmuutosta esillä, koska jospa ihmiset jopa lopettavat yksityisautoilun ja miten käy sitten rahavirtojen? Amerikassa kaikki perustuu siihen että yksityisautot ovat pääasiallinen liikkumismuoto. Se siinä maassa on omituisinta.

    Semmoista meteorologit ovat kirjoittaneet että arktisella alueella ilmastonmuutos on nopein. Kyllä se jo selvästi näkyy.

    VastaaPoista
  4. Kiitos viestistä, Omituisuuksia löytyy siellä sun täällä.
    Laitoin IS:n kommentin aamulla siihen pyöräilytelinejuttuun ja ystävättäreni vähän myöhemmin. Kun hän jonkun tunnin perästä tsekkasi, ei olleet sinne ilmaantuneet.
    Yritin hakea blogikirjoitustani Onko jääkarhulla oikeuksia. Kirjoitin silloin kun se suomalainen Greenpeacetaistelija oli Venäjällä vangittu.
    Ei löytynyt Usarista, ei Aamulehden blogistakaan, ei myös omalta kovalevyltä ei pilvissäkään. Olen ilmeisesti naputellut vain suoraan Tamperelaiseen, jossa minulla entisen päätoimittajan aikana oli oma blogi. Enää en kelvannut kun jokin aika sitten kyselin. Kysyin onko vanhat blogit mennyt roskiin ja niin kai joo. Aika törppöä. Aamulehti sentään varoitti kun se saneerasi bloggajia jotka eivät olleet vuosiin käyttäneet palstaa.
    Arktinen aluehan on varsin ajankohtainen ja resitenttikin on julkaissut kirjoituksen muutama päivä sitten.
    Mutta verkkojen soutamisesta oli kyse. Isä tuli aina herättämään koputtamalla vajan ikkunaan. Kerran tuli karsea tappelu kun laskimme verkot rannan lähelle jossa kävi akanvirta. Hänen komentonsa menivät tuulen mukaan, eikä hän uskonut kun yritin selittää, että virta vie toiseen suuntaan. Huusi vaan: souda souda, älä huopa!!! Verkot sotkeentuivat ja molemmat hikeentyivät. Lopulta kuitenkin ehdotti tupakkatuokiota rannalla.
    Isä opetti selvittämään sotkuisia verkkoja ja olenkin siinä taidossa varsinainen mestari. Olen vakuuttunut, että se on myös vaikuttanut ajatteluuni.
    Tulee niin paljon muistoja mieleen kun tällaisia kirjoittaa...Lapsuuden kirkkaat vedet. Itämeri - hukkunut meri.

    VastaaPoista
  5. Maggi,

    taitaa olla niin että mitä vanhemmaksi me tullaan niin sitä lähemmäksi lapsuus tulee. Se on virheellisesti joskus merkitty tarkoittamaan että vanhat ihmiset ovat lapsellisia. Mutta ei se sitä tarkoita, vaan sitä että kaikki ikäkaudet ovat limittäin ja olemassa.

    Se että mikä on kunkin oma historiallinen "totuutensa" on sitten kyllä aivan eri asia. Voi olla että siinä on syy siihen miksi en hirveästi lue elämänkertoja. Epäilen niiden totuusarvoa.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista