On
hyvä herätä aurinkoon. Viikko on ollut pitkää pimeää, se
valoisa on ollut lunta, räntää ja rakeita. Lidia-kissan väritys
on jo kesäinen: rinta ja mahanalus alkavat näyttää valkoisen
sijaan keltaiselta. Harmaan selkäkarvan sekaan rupeaa tulemaan
ruskeaa karvaa. Lidian nenä on kauniin punaruskea, nyt se oikein
loistaa taustastaan.
Olen
vuosia ajatellut että puiden lehdet syksyisin vaihtavat väriä kun
valo vähenee. Sitten siitä on pitänyt väitellä sen koulukunnan
kanssa, jonka mielestä pakkasyöt tekevät ruskan. Nyt kun katson
kissaa, ei voi olla muuta syytä kuin valon eneneminen.
Puut
eivät kyllä maastoudu niin kuin kissat. Puut ovat itse se maasto.
Kissa
aivastelee. Se ei juuri ole mennyt edes parvekkeelle kun on niin
hirveän kylmä. Ihmisen on pakko mennä, kun keittiöstä loppuu
ruoka. Kissalle flunssa voi olla kohtalokas. Se pystyisi vastustamaan
viruksia, jos se pääsisi ulos, mutta valjaisiin se ei suostu eikä
se tajua että kaduilla on autoja, jotka ajavat sen liiskaksi heti
kun pääsevät lähelle.
On
toivottava kevättä edelleen. Luen kirjaa joka alkaa kohtauksella
jossa kolme poikaa lähtee surffaamaan jossain päin Ranskaa. Yöllä
on ollut pakkasta. Meri on hirveän kylmä ja pojilla on paljon
vaatetta.
Muistin
yhtäkkiä Välimeren joulun tienoilla. Hiekkakivien raoista nousi
kaktuksia, kaikennäköisiä. Yksi oli joulukaktus, kukista sen
tunnisti. Mutta hiekkakiviaidan takana velloi meri, sen ääni kuului
hotellihuoneeseen asti. Se oli huokailua, mutta jonkun hyvin ison
eläimen hengitystä, ei kissan. Sitten kun niitä laineita katsoi,
laiskanlaisia, niiden väri oli lyijynkarvainen ja vesi oli varmasti
hyytävän kylmää.
Ajattelin
että surffaaminen onnistuisi juuri siksi, että vesi on jäätävää,
se on raskasta, se kuljettaa myös surffauslaudat eteenpäin. Teksti
on niin vakuuttavaa että siitä kyllä tuntee hyvin varhaisen aamun
kylmyyden ja voi ajatella näkevänsä hitaan ja kylmän veden
liikkeen.
En
ymmärrä miksi kukaan ylipäänsä surffailisi meren päällä saati
silloin kun lämpöä on alle nollan. En tunne ketään joka osaisi
surffata, joten en voi myöskään kysyä. Koko urheilussa (mikäli
se on urheilua) on käsittääkseni kuitenkin kyse siitä, että
suuri aalto lähtee jostain ja vedessä on selvärajainen pinta,
aalto tarttuu lautaan ja lähtee viemään sitä kohti rantaa.
Kirjassa mentiin yhden pojan pään sisään ja pojan sisäinen ääni
sanoi ottavansa kiinni aallosta.
Olen
soutanut järvillä eri lämpötiloissa, vene on joskus kulkenut kuin
höyhen, joskus taas vesi on vastustanut sitä. Aamulla varhain kun
piti mennä kokemaan verkot isän kanssa, näki taivaan väristä
millainen soutumatka tulisi. Ei sadekaan ollut paha eikä vastatuuli,
mutta laitatuuli oli vaikea.
Katsoin
aamulla sääkarttaa, joka lupasi myrskyn lähestymistä. Nyt
kirkkaan taivaan on peittänyt ohut pilvikalvo, se ei ole verho,
koska se ei liiku. Ehdin käydä jo kävelemässä. Nyt ei kuulunut
peipposta niin kuin viime viikolla. Ehkä se oli löytänyt puolison
eikä välittänyt sitten enää laulaa.
Tapasin
kaksi nokikanaa ja tarkoitus oli saada niistä kuva. Sitten jostakin
siihen ilmestyi kaksi kiinalaista, joilla oli kamera tai
puhelinkamera. Oli vanhempi nainen joka tahtoi kuvia nuoremmasta
naisesta. Taustalle piti saada lokkeja, joten leivänmuruja alettiin
heitellä siihen veteen.
Nokikanat
säikähtivät yhtäkkistä lokkien rähinää ja lensivät pois.
Ehdin nähdä että eivät ne hirveän hyviä lentäjiä olleet,
mutta ne kyllä uivatkin kuin hukkuisivat hetikohta. Nokikanoja en
ole nähnyt täällä ennen viime kesää koskaan.
Ilmastonmuutos
ei tuo meille hurjia helteitä, vaan tämmöistä outoa, että säät
eivät muodosta tilaa, jossa voisi olla ja ajatella että nyt on
esimerkiksi kevät. Ei tämmöistä ole keväällä. Kaupassa joku
sanoi että huomenna tulee rakeita. Ukkonen tästä enää puuttuu,
mutta kuulemma maakunnassa sitäkin on ollut.
Mutta
kirja on sellainen aisti-ilo, että en ole pitkään lukenut. Se on
ilmestynyt jo viime vuonna, mutta en muista lukeneeni siitä mitään.
Lehdissä on enää vähän kirjajuttuja. Mainoksiin en taas ole
koskaan oppinut luottamaan, niin että harpon ne yli. Kirjastossa
käyn aina kun ehdin ja voin, mutta on sitten sattumaa mitä sieltä
osuu kohdalle.
Otin
kirjan, avasin ja siellä kerrottiin paikasta nimeltä Le Havre.
Muistin että Aki Kaurismäellä on senniminen elokuva ja olen sen
nähnytkin. Siellä on meri kaikkialla. Pidän Kaurismäen leffoista,
myös sen toisen Kaurismäen, mutta ei se tietenkään ole syy kirjan
lainaamiseen.
Kirjailija
oli aivan tuntematon, joten uteliaisuus voitti: Maylis de Kerangal.
Olen ruvennut nyt lukemaan sitä, mutta minulla ei ole mitään
kiirettä. Kirjassa puhutaan monien ihmisten elämistä ja kuolemista
myös.
Se
suuri hengittävä valtameri on siinä aivan alussa ja se on iso
juttu. En ole koskaan ollut turisti, sekin Välimeren keskellä ollut
saari jossa olin, tunsin sieltä kaksi ihmistä. Silloin ei enää
voi olla turisti. Turisti on joku täysin ulkopuolinen, enkä
tietenkään ollut, koska minulla oli siellä kaksi kaveria.
Kerangalin kirjaa aloin lukea sen jälkeen kun olin lukenut aivan
muuta.
Televisiossa
on kyllä paljon hienoja luonto-ohjelmia, jossa mennään valtamerten
sisällekin, katsotaan valaita ja haita ja outoja pohjaeliöitä.
Niin ja ujoja mustekaloja. Mutta minä niitä katsoessani tunnen
olevani turisti. En edes kastu kun katselen niitä saati että olisin
hukkumaisillani.
Meillä
ei ole koskaan ollut kissaa joka ei reagoisi valaan ääniin. Yksi
meni sohvan alle piiloon. Meillä oli älppäri jossa oli valaiden
musiikkia joskus, nyt luonto-ohjelmassa on niiden lörpöttelyä kun
näytetään jotakuta valasta. Lidia katsoa tapittaa silmiin, että
mitä sinä nyt sanoit. Sen siitä saa kun kutsuu kissaa ja käskee
sen olla ihmisiksi.
Todella hieno kirjoitus! Kiitos siitä!
VastaaPoistaMinäkin soudin verkkoja isän kanssa saaristossa. Upseerina hän oli kova äkseeramaan: souda! huopa!
Poikani näytti minulle eilen kännykältään hienoja jään alta otettuja kuvia, jostain jäämeren vuonolta, jotka hänen sukelluseurakaverinsa olivat lähettäneet.
Juuri vappuna juteltiin tuosta ilmastonmuutoksesta ja sen epätasapainottavasta outoudesta: säässä on entistä harvemmin jotain tuttua, jonka voi paikantaa oman elämänkokemuksen pohjalta tiettyyn vuodenaikaan tai edes perussäätyyppiin. Mutkat suoriksi vetävä valtamediahan antoi meidän ymmärtää joskus takavuosina, että ilmasto lämpenee ja se siitä – ei sen kummempaa. Mutta nyt sään kirjo vain tuntuu kattavan laajemman alueen, mikä lisää epävarmuutta: jos kolme edellistä vappua antavat ymmärtää vappujen lämmenneen, neljännestä vapusta tuleekin yhtä viheliäinen kuin vappu on viheliäisimmillään ollut takavuosikymmeninä. Huonosti tunnetut ilmiöt 'el niño' ja 'la niña' tehnevät siihen vielä oman lisänsä.
VastaaPoistaMaggi,
VastaaPoistatässä bloggerissa on jotain hämärää. Vasta nyt näin nämä kommentit. Odottivat tarkistusta, niin kuin pitääkin, mutta eivät tulleet sähköpostiin vaikka niin olen käskenyt.
Mutta hyvä että löytyy mulle kohtalotoveri, siis verkkojen kokemista isän kanssa. Sinä olet varmaan ollut meren saaristossa. Minä olen ollut vain pienellä järvellä. Tosin siitä teki erityisen se, että piti soutaa ruuhella, joka on aika epävakaa jos vähänkään tuulee.
Keiju,
juuri tähän aikaan vuodesta harmittaa kaksinkertaisesti, kun niillä on lisäksi tuo idioottimainen kesäaika. Osasin ennen sanoa kesällä ajan katsomalla taivaalle noin 15 minuutin tarkkuudella. Enää en tiedä yhtään. Tunsin myös vuodenajat hyvin tarkkaan.
Pilvetkin ovat muuttuneet. Ne tuovat taivaan eteen verhon. Enää ei näy semmoista lempeää pilveilyä. Niin ja tietenkään poliitikot eikä valtamedia tahdo pitää ilmastonmuutosta esillä, koska jospa ihmiset jopa lopettavat yksityisautoilun ja miten käy sitten rahavirtojen? Amerikassa kaikki perustuu siihen että yksityisautot ovat pääasiallinen liikkumismuoto. Se siinä maassa on omituisinta.
Semmoista meteorologit ovat kirjoittaneet että arktisella alueella ilmastonmuutos on nopein. Kyllä se jo selvästi näkyy.
Kiitos viestistä, Omituisuuksia löytyy siellä sun täällä.
VastaaPoistaLaitoin IS:n kommentin aamulla siihen pyöräilytelinejuttuun ja ystävättäreni vähän myöhemmin. Kun hän jonkun tunnin perästä tsekkasi, ei olleet sinne ilmaantuneet.
Yritin hakea blogikirjoitustani Onko jääkarhulla oikeuksia. Kirjoitin silloin kun se suomalainen Greenpeacetaistelija oli Venäjällä vangittu.
Ei löytynyt Usarista, ei Aamulehden blogistakaan, ei myös omalta kovalevyltä ei pilvissäkään. Olen ilmeisesti naputellut vain suoraan Tamperelaiseen, jossa minulla entisen päätoimittajan aikana oli oma blogi. Enää en kelvannut kun jokin aika sitten kyselin. Kysyin onko vanhat blogit mennyt roskiin ja niin kai joo. Aika törppöä. Aamulehti sentään varoitti kun se saneerasi bloggajia jotka eivät olleet vuosiin käyttäneet palstaa.
Arktinen aluehan on varsin ajankohtainen ja resitenttikin on julkaissut kirjoituksen muutama päivä sitten.
Mutta verkkojen soutamisesta oli kyse. Isä tuli aina herättämään koputtamalla vajan ikkunaan. Kerran tuli karsea tappelu kun laskimme verkot rannan lähelle jossa kävi akanvirta. Hänen komentonsa menivät tuulen mukaan, eikä hän uskonut kun yritin selittää, että virta vie toiseen suuntaan. Huusi vaan: souda souda, älä huopa!!! Verkot sotkeentuivat ja molemmat hikeentyivät. Lopulta kuitenkin ehdotti tupakkatuokiota rannalla.
Isä opetti selvittämään sotkuisia verkkoja ja olenkin siinä taidossa varsinainen mestari. Olen vakuuttunut, että se on myös vaikuttanut ajatteluuni.
Tulee niin paljon muistoja mieleen kun tällaisia kirjoittaa...Lapsuuden kirkkaat vedet. Itämeri - hukkunut meri.
Maggi,
VastaaPoistataitaa olla niin että mitä vanhemmaksi me tullaan niin sitä lähemmäksi lapsuus tulee. Se on virheellisesti joskus merkitty tarkoittamaan että vanhat ihmiset ovat lapsellisia. Mutta ei se sitä tarkoita, vaan sitä että kaikki ikäkaudet ovat limittäin ja olemassa.
Se että mikä on kunkin oma historiallinen "totuutensa" on sitten kyllä aivan eri asia. Voi olla että siinä on syy siihen miksi en hirveästi lue elämänkertoja. Epäilen niiden totuusarvoa.