Kävelyä käsikirjastossa

Ei minulla ollut ajatusta käsikirjaston perustamisesta. Se on tapahtunut vahingossa eikä johdu muusta kuin siitä, että olen kiinnostunut aika monista asioista. Aina en edes tiedä olevani kiinnostunut jostain, mutta sitten tapahtuu jotain.

Kirja istua jököttää kirjoituspöydällä ja katse osuu siihen. Kannessa on vakava samurai päällään taisteluasu. Olin kirjoittanut kirjasta ja pidin ennen kaikkea hienosta japanilaisesta käsityötaidosta. Samuraiden taisteluasujen tekeminen ei ollut yksinkertainen asia. Kirjan nimi on Sotaisat samurait. Mutta aivan heti Japanin historiaa lukiessa ymmärsin että Japanissa on ollut feodaalivalta. Siellä on ollut alueilla omat vallanpitäjänsä, jotka ovat tarvinneet armeijan suojaa.

Sattui niin että tulin katsoneeksi tällä viikolla Akira Kurosawan elokuvan Kagemusha – varjokenraali. Se kertoo suurista taisteluista 1500-luvulla, keskittyy Takeda Shingenin armeijaan. Kirjassa on kertomuksia Shingenin johtamista taisteluista. Samurai-kirjan kirjoittaja Mitsuo Kure esittää myös arvelunsa siitä, miksi Kurosawa on käyttänyt elokuvassaan niitä painotuksia kuin mitä käytti. Mutta vaikuttaa siltä että paljon muutakin vanhaa Japania on säilynyt, tätä puhetta kun seuraa.

Nyt siis, kun kirjan julkaisemisesta suomeksi on kulunut jo 11 vuotta, alan ymmärtää jollain tavalla sitä kollektiivista hulluutta minkä valtaan Japani oli joutunut. Shingen oli yksi Japanin daimioneista, jotka ovat sotilaskastiin kuuluvia feodaaliherroja (niin ja: Takeda on siis suvun nimi, ei etunimi), enkä uskalla arvata kuinka paljon heitä oli ollut parinsadan sisällissotavuoden aikana. Mutta ymmärrän sen, että feodaalivalta perustui läänityksille ja se puolestaan verotukselle. Kure muistaa kertoa eri alueita kuvatessaan missä ovat parhaimmat riisiviljelykset ja hedelmäpuutarhat. Ja missä puolestaan oli suuria temppeleitä, jotka ottivat osan vallasta, vaikka eivät aina sotien. Tulen ajatelleeksi Euroopan 30-vuotista sotaa joka oli aivan tarpeeksi hirveä ja oli uskonsota.

Kirja osui yhteen elokuvaharrastukseni kanssa. Kure on ottanut hienot kuvansa Japanin samuraiperinteen ylläpitäjien järjestämistä samurai-juhlista, joita järjestetään vieläkin. Heillä oli esimerkiksi taistelunäytöksiä noista taisteluista, joiden yksi osapuoli oli Takeda Shingen ja hänen armeijansa. Tuskin Suomen kouluissa käydään Japanin historiaa kovin tarkasti läpi vieläkään. En ollut ennen tämän kirjan lukemista tiennyt sitäkään että samurait olivat Japanin johtava luokka peräti 700 vuoden ajan. Vaikka on siirrytty takaisin keisarivaltaan, tarinoita on paljon ja tutkimattomia kirjoituskääröjä samoin. Yksi ongelma on sekin, että Japanin kirjakieli on tässä vuosisatojen myötä muuttunut. Kure sanoo esipuheessaan, että linnoitusten ja linnojen jäännösten arkeologinen tutkiminen pitäisi nopeasti saada käyntiin. Työtä olisi paljon.

Jotain on jo tehty. Yksi feodaaliherroista asui alueella, jossa on Kai-niminen syvänne, ilmeisesti jyrkkärajainen laakso tai jonkinmoinen suppilo. Siellä on ollut alkuperäisiä japanilaisia hevosia, pienikokoisia eläimiä, joiden säkäkorkeus (niin kirjassa sanottiin, vaikka en tiedä puhutaanko hevosten kohdalla säkäkorkeudesta) on vain 130 cm. Hevosten luurangot ovat löytyneet siellä tehdyissä kaivauksissa.

Hevoset ovat siis aika pieniä. Se tarkoittaa sitä, että vastaantuleva armeija luulee metsänrajasta tulevan vähän tavallista isompia ihmisiä, koska edessä on jalkaväkeä. Ja tulee yllätetyksi, koska hevoset ovat nopeita. Hevoset pystyvät myös kantamaan armeijan tarvitsemia taakkoja, ne ovat olleet pienuudestaan huolimatta olleet vahvoja. Ja näiden hevosten jälkeläisiä on siis edelleen olemassa.

Olen viettänyt pari päivää yrittäen onkia selvää siitä, mitä rotua hevosia Kurosawan leffassa oli. Ne eivät olleet eurooppalaisia tai arabialaisia hevosia. Sitä paitsi nykyäänkin suuri osa japanilaisia taitaa edelleen olla lyhyempää väkeä kuin useimmat eurooppalaiset. Kure puhuu japanilaisista hevosista ja miettii sitä, onko alkuperäisiä ennen 500-lukua maahan tulleita hevosia vielä olemassa. Mutta joku niitä hevosia selittäneistä artikkeleista on aika varma siitä, että niitä varhaisia hevosia ei enää ole, on myöhäisempiä Kiinasta tai Koreasta peräisin olevia hevosia – on ehkä mahdollista että jossain on vielä sekoitus vanhemmista hevosista ja tästä uudemmasta mongolialaisperäisestä japaninhevosesta. Ajattelin sitäkin, että Kurosawa on aika tarkka elokuviensa esineistä, vaatteista ja muusta rekvisiitasta, että hän tuskin olisi ottanut eurooppalaishevosia elokuvaansa. Arabialaisia tai eurooppalaisia hevosia on tuotu Japaniin vasta 1700-1800-luvuilla.

Shingenin viimeisen taistelun jälkeen niin ihmiset kuin hevosetkin kärsivät. Toivon että elokuvan hevoset eivät oikeasti kärsineet. Ehkä ne olivat sirkushevosia, jotka osasivat näytellä? Taistelukenttä on yksi hurjimpia näkyjä mitä olen ikinä nähnyt elokuvassa, lukuunottaen kaikki modernit tappamiselokuvat, joista siis tietää että ne ovat fiktiivisiä. Kärsimyksen näytteleminen ei ole helppoa.

Joka tapauksessa Kurosawan elokuva on historiallinen. Kure ei kerro sitä, esiintyikö joku feodaaliherra Takeda Shingeninä, niin kuin Kurosawan tarinassa kerrottiin. Olen miettinyt Kurosawaa. Yksi minusta on varmaa: hän tahtoi että maailman elokuvia katsovat ihmiset oppisivat tarinoiden ohella tuntemaan myös japanilaista kulttuuria.

Sotahan ei ole kulttuuria, eikö se ole ennemminkin sen tuhoamista? Tästä olen kyllä nyt vähän epävarma. Olen iloinen siitä, että minulla on kaikenlaisia opuksia omassa käsikirjastossani. Voin käydä vuoropuhelua kirjojen ja elokuvien välillä, esimerkiksi. Mutta samurai-kirja on kyllä aika hankala tapaus. Minulla on sitä paitsi vaikeuksia ymmärtää mitä tahansa sotilaskastia, koska sodat ovat niin kertakaikkisen turhia ja tuhoavia.

Jollain lailla ymmärrän eurooppalaista feodaaliaikaa. Ilmeisesti kulttuurinen tausta on niin paljon voimakas kaikesta suomalaisuudesta huolimatta, että voin ymmärtää Euroopan historiaa. Kyllä kulttuuri pitäisi jollain lailla pystyä määrittelemään, mutta en taida oikein osata. Ehkä on vain ajateltava että Japani oli vuosisatoja eristäytynyt muusta maailmasta, oma maailmansa, että siitä ehkä johtuvat ongelmani sen historian käsittämiskyvystäni. Japani on saari mutta Suomi ei?

Ja kuva, jonka saa klikkaamalla suuremmaksi. Se on Osakan valloituksesta joskus Japanin sisällissotien aikaan (tässä jutussa osasuurennoksena), Osaka on tuhoutunut ja rakennettu uudestaan, ihmisiä on tapettu ja uusia on tullut rakentamaan sen kaupungin uudestaan. Mitsuo Kuren kirjan ehkä hienoin anti on sen loistava kuvitus. Akira Kurosawan elokuvassa on kohtaus jossa esitetään No-teatteria. Se on muodollisempaa kuin Kabuki-teatteri, mutta perustuu samaten tarinoille. Tämän päivän Osakassa näkee kaikkea mahdollista teatteria, kun Osaka on yksi Japanin suurkaupungeista.