Hidas aamu

Tukholmassa asuva koulukaveri ilmoitti olevansa kunnossa. Kuuntelin aamiaisen jälkeen radio-ohjelmaa, jossa käsiteltiin Venäjää ja sen kansalaisyhteiskuntaa. Pietari taitaa olla lähempänä kuin Tukholma, muistaakseni kestää junalla vähän yli neljä tuntia. Tukholmaan on mentävä iltalautalla joka on sitten Skeppsbrolla aamulla. Sitten illalla on asunto ja työpaikka. 1960-luvulla ei tarvinnut järjestellä etukäteen sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin työ ja asunto, kun meni kesätöihin. Ilman kesätöitä taas ei olisi silloin voinut opiskella, kun ei ollut edes opintolainaa.

Kun olin pesulassa töissä, kuljin kotiin pitkin Drottninggatania, jossa silloin kulkivat autot. Katu vei observatorion mäelle. Siinä saattoi istua ja syödä eväitä jos niitä oli lounaalta jäljellä. Usein ei ollut, piti säästää ja silloin ei voinut syödä paljon. Sitten mäkeä alas ja oltiin Vasastanissa, asunto kuului työhön, senaikainen kimppakämppä eli työläisten asunto.

Pääsi sinne Tunnelbanallakin. Mutta tunnistin lehdissä näkyneen kadunkulman. Åhlensilta ostin joskus ruokaa. Minusta maailmankirjat olivat sekaisin kun siinä oli kuorma-auton lava eikä ovea näkynyt. Viimeksi kävelin tuon reitin kun olin kylässä koulukaverini luona, on siitä jo vuosia. Tukholma oli ensimmäinen suurempi kaupunki jossa olen asunut. Muistin pitkään jokaisen kiven ja jokaisen kadunkulman, muistin minne piti mennä kun oli tavattava se tai tämä opiskelukaveri.

Siinä on kulman takana Kulturhuset, jossa ei ollut silloin keskellä päivää juuri mitään tapahtumaa. Näytti olevan pysyviä näyttelyitä, joitakin turisteja liikkeellä. Mutta en tullut koskaan asuneeksi Leningradissa, joten Pietari ei ole nuoruuteni kaupunki. En osaa edes siellä puhuttavaa kieltä, aakkosistakin on aina joku kadoksissa. Pietarissa räjähti pommi viime viikolla, metrossa.

Eurooppa on avautunut. Muutkin kuin naapurivaltiot ovat lähellä. Mutta myös kaukaisemmat maat muistuttavat itsestään. Pietarin ja Tukholman terroritekojen välissä Suomessa kävi kylässä Kiinan presidentti. En ole aivan varma tittelistä, mutta hänellä ilmeisesti on Kiinassa paljon valtaa. Kiinassa niin kuin täälläkin on jätetty ihmisoikeuksia toissijaisiksi. Tukholmassa tunsin ruotsalaisista (kantaruotsalaisista?) ainoastaan maolaisia, jotka myivät puheenjohtaja Maon pientä punaista kirjaa. Mutta niitäkin ruotsalaisia näin vain kadunkulmissa heiluttamassa kirjoja. Yritin lukea sitä kirjaa, mutta en tullut juuri viisaammaksi. Stockholmsterassenilla oli sitten lehtilukusalissa lehti jonka nimi oli China Reconstructs. En käsittänyt kyllä lehteäkään, vaikka siinä oli kuvia. Sotilaspukuisia nuoria ihmisiä kiipeämässä vuoren rinnettä, mutta ehkä kyse oli urheilukilpailusta?

Otin aamulukemiseksi Peter Englundin Hiljaisuuden historian, joka on kokoelma tarinoita ja esseitä. Niissä on aika paljon ääntä kun ajattelee hiljaisuutta ja sitä, miten kauas hiljaisuus on karannut. Maailmassa on vaikeaa löytää aivan hiljaista kolkkaa enää ikinä.

Ihmiset pitävät meteliä. Se johtuu ehkä siitä, että he tuntevat juuri sillä tavoin olevansa olemassa. Kun tänään paistaa aurinko, niin siitä tietää senkin, että kadut ovat sitten täynnä autoja. Ulos on mieluummin mentävä sen jälkeen kun ihmiset ovat lopettaneet metelöinnin ja jättäneet sen kaikumaan katukuiluihin. Niitä on vältettävä myös hiekkapyörteiden vuoksi että silmiä ei alkaisi kirvellä. Ikkunat vaimentavat meteliä, että voi istua lukemassa. Englund on vanginnut kirjaansa aikamoisen määrän ääntä, mielipiteitä, ihmisiä, ilmiöitä, kohtaloita.

Kuuntelin uutiset, joiden mukaan ruotsalaiset ovat järkyttyneitä, mutta eivät suorastaan yllättyneitä. Ajattelin omaa Tukholmaani, jossa olin yksin. Kuuntelin omia askeleitani kaduilla. Englundin lukemista on jatkettava tietenkin. Englund aloitti Upsalan lumisateen äänestä, mutta päästi heti jo seuraavaksi valloilleen lumihiutaleiden putoamisen peittävät äänet. Minun oli hypättävä yli tarina härkätaistelusta, kun en kestänyt. Eivät härät ole tehneet ihmisille mitään pahaa, että niitä pitää tappaa. Huvikseenhan ihmiset tappavat.

Olin juuri lopettanut tiheän kirjan lukemisen. Siinä oli osa 1800-luvun Eurooppaa: Ranskaa, Saksaa, Sveitsiä ja Italiaa. Nyt kun poliittinen väkivalta on lähempänä, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että pitää tuntea edes tämä oma maanosa vähän paremmin. Menneisyydestä ei voi ennustaa tulevaisuutta, mutta ehkä voi ymmärtää vähän paremmin nykyisyyttä. Voi siinäkin olla liian iso urakka. Ehkä sitä työtä voisi oppia jakamaan, sitten samalla voisi kuunnella muita ihmisiä.