Lämpenevää ehkä

Vesijumppapäivän loppupuolella iskee raukeus. Ajattelen lintuja uiskentelemassa ja lentämässä merenlahdella eilen. Täällä suljetun korttelin sisällä en huomannut suurta ja vihaista tuulta, joka alkoi repiä takkia heti kun pääsin muurien ulkopuolelle. Tuntuu siltä että parin kuukauden takaisen Föhn-tuulen jälkeen ilmat ovat olleet ennustamattomia.

Ilmatieteen laitoksen pätevät ihmiset eivät pysty parempaan. Joku päivä sitten television meteorologi rupesi nauramaan lumi- ja raesateista säätä. Ei se ollut YLEn kanavilla, mutta oli kuitenkin. Tottahan tämä: ei näitä voi muuta kuin nauraa näitä säitä. Kuljen kaupungilla päivittäin ja joskus näen ihmisiä, jotka aloittaisivat vihapuheryöpyn jos sanoisin että on ilmoja pidellyt. Mutta ehkä ne voisivat nauraakin.

Ei ilmojen karkaaminen ennustamattomiin Föhn-tuulesta johdu. Toivon kovasti norjalaisten lumiprinsessoiden ja –prinssien lopettavan ja äkkiä Norjan öljyn etsinnän Barentsin merellä. Merenalaisen öljyn hyödyntämistä pyydetään välttämään jääpeitteisellä arktiksella. Barentsin meri on sula osan vuodesta. Siperiassa mantereen puolella metaani alkaa purkautua ikiroudan alta ja samalla ilmoille pääsee vuosisatoja nukkuneita viruksia ja bakteereja.

Juuri oli kissalla flunssa ja sen jälkeinen infektio. Lidia on äitynyt sen jälkeen pureksimaan minua enemmän kuin ennen. Hänellä ehkä on kissojen tapaan enemmän salattua tietoja asioiden yhteydestä. Nyt ei tieto ole edes salaisuus. Ilmasto on muuttumassa ja se on kyllä suurimmalta osin ihmisen syytä.

Antibioottikuurin väsyttämän kissan silmät ovat terävinä viiruina. Lempeä jokapäiväinen kissamme ei ole tullut takaisin ainakaan vielä. Ihmisten ei auta kuin ymmärtää häntä. Yöpöydällä on nyt sitten – ilmeisesti tiedostamattoman hyvitysyritykseni vuoksi – kirja jonka kannessa kiipeilee kissoja. Yritän kaikesta huolimatta säilyttää jonkinlaisen arvokkuuteni Lidian silmissä enkä lähesty häntä ryömien niin kuin tämän jumaluuden inkarnaatio varmasti tahtoo. Bastet-jumalia on kuvattu pyramidien hautakammiopiirroksissa. Ne ovat huomattavan jumalallisia poseerauksia.

Kannessa on kaksi kissaa, toinen tekstin yläpuolella uhittelemassa ja toinen tekstin alapuolella katsomassa että mitä sinä hölmöilet. Minusta ylempi on kissanpentu ja alempi sen emo. Kansi on Taivo Orgin käsialaa (Küpress OÜ). Tekstissä lukee Tõnu Õnnepalu/ MANDALA: ensimmäiseksi on kirjailijan nimi ja sitten nimi, joka tarkoittaa buddhalaista harjoitusta. Mandalan tekemisestä on esimerkiksi YouTubessa esimerkkejä, joten halukkaat katsokoot sieltä. Juju on siinä, että harjoituksen tulos on maailman kauneimpia kuvia ja värejä, mutta kun se on valmis, värillinen hiekka harjataan pois ja heitetään virtaan.

Mandala näyttää vähän kuin linnoitukselta tai labyrintilta. Kannen kuva ei oikeastaan tuo mieleeni mandalaa (jonka tekemistä en ole nähnyt livenä) vaan ehkä enemmänkin buddhalaisen rukousmyllyn, sellaisen pienen kädessä pidettävän. Semmoista myllyä pidetään kädessä ja samalla käydään läpi rukouksia. Useimmiten dokumenttielokuvissa ihmisten huulet liikkuvat, en tiedä luetaanko rukouksia ääneen ja onko asiasta ylipäänsä määräyksiä.

Kirjan kannen kuva muistuttaa rukousmyllyyn (joka on ehkä tinaa tai jotain sentyyppistä metallia) tehdyistä kohokuvioita. Mutta samoin kuin mandalassa, myllyn koristeet tuskin ovat pelkästään esteettinen lisä. Oletan että kuviot tarkoittavat jotain.

Kun olen elänyt suurimman osan elämääni kissojen kanssa, niin olen valmis myöntämään kissojen buddha-luonnon, siis että se on olemassa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että kissa ei välttämättä nuku ollessaan paikallaan ja silmät kiinni, vaan selvästi ajattelee jotain. Tassut, häntä, viikset ja korvat liikkuvat vähän väliä. Ja heti jos istahdan kissan viereen se ojentautuu ja porautuu etutassuineen kämmeniini ihan pelkkää nautinnonhaluaan.

Eilinen kävelyharjoitukseni osui kyllä hyvään aikaan. Linnut hyppivät ympäriinsä, lensivät, uivat ja nokkivat maata. Niitä oli vaikka minkälaista. Peipon tunsin laulusta. Joutsenpari on pesinyt merenlahdella jo ainakin kolme vuotta. En tiedä onko tämä näkemäni sama pariskunta, mutta varmaan on koska miten se tietäisi tulla samaan paikkaan.

Sitten näin vähän sorsan näköisen mutta oranssin-kuparinkirjavan pariskunnan puuhaavan hyvin huteran näköisen rantapesän kimpussa. Voi olla sekin sama pari jonka näin viime keväänä, mutta jota en onnistunut identifioimaan. Kun lähestyin lintuja kameran kanssa, ne sukelsivat heti. Sen sijaan nokikana ei hätkähtänyt yhtään, mutta oli kameralle liian kaukana ja melkein ruovikon peitossa. Nokikanan tuntee sen tavasta uida kuin olisi juuri hukkumaisillaan. Jos sen näkee kävelemässä, se näyttää tietenkin kanalta. Sillä on oranssinväriset pitkät varpaat. Nokikanaa en ole nähnyt ennen viime kesää, nyt näin kaikkiaan kolme yksilöä.

Filosofoin uimahallissa vesijumppakavereiden kanssa tänään kevään tulosta. Kaverini olivat yhtä mieltä siitä, että nuoriso pukeutuu liian kevyesti. Vaikka heillä kuinka veri virtaa esteettömästi ja nopeasti, niin kyllä tuommoisella tuulella lähtee tukka päästä ja punaisista nenistä näkee että viluttaa. Kuulemma lapset ovat vähän pitelemättömiä kun kevät ei tullut ollenkaan eikä voi panna kevätvaatteita päälle ja kaiken huipuksi on kestettävä vielä koulua pari viikkoa.

Muistan nyt omasta nuoruudestani pitkät illat pelaamassa pesistä nuorisoseuran kentällä. Mitähän tekemistä nämä keksivät? Tajuttiin sitten, että näillä ei taida olla ilmaista ja vapaata paikkaa mennä pelaamaan yhtään mitään. Oikeastaan kummallista. Meitä oli kuitenkin niin hirveän paljon enemmän. Mitä urheilukentille tapahtui? Ne vihertävät niityt kentän ulkopuolella ja puhkeavien lehtien tuoksu! Olisi kyllä mukavaa jos tuuli tyyntyisi edes vähän.

P.s. Eipäs. Nyt rupeaa satamaan pian ja tuuli on sateen kaveri. Pitää raijata kuivumassa oleva pyykki sisälle.