Sadepäivänä

Keskiviikkona oli sadepäivä, kylmää, vain kymmenkunta astetta.  Oli hyvä, ettei tarvinnut olla mökillä. Hyvä ettei ole pakko mitään. Tarvitsen mökillä olemista juuri nyt, koska siellä on kaikki.  Siellä ovat puut ja järvi ja paljon kaikenlaisia lintuja joita ei ollut ennen. Löysin viime vuonna kotkan sulan, maakotkan.

Nyt alkaa valo lisääntyä, vaikka varmaan vielä sataa. Mustikkametsä on hirveän louhikkoinen. Osaan ja pystyn, ehdottomasti, mutta kumisaapas voi juuttua kivien väliin ja jalka menee sijoiltaan.

En muista enää millaista oikeastaan oli viime vuonna. Tiesin että tämä tulee pian, tahdon myös mustikoita. Siellä ei ole yksin, vaan on yhdessä sen kaiken kanssa mikä siellä on. Se korppi aivan ensimmäisenä. Kielsi hyväkäs minua menemästä niemennokkaan. Nyt on kesä myöhässä, ystävä kirjoitti että mehiläispesien ensimmäinen linkous on kolme viikkoa myöhässä. Mehiläisten lentoilmat eivät ole olleet hirveän hyviä, mutta eivät ehkä aivan huonojakaan. Viljasadosta tulee hyvä myös. 

Ei ole kuukauttakaan Lidian kuolemasta. En ole jäykistynyt kipuun. Kipu jäykistää vain kun on matalapaine. Jäykistyminen tuntuu kipuna, joka ei ole ehkä yhtä paha kuin oli ennen leikkausta.

Silloin ensimmäisellä kerralla, kun luut menivät poikki, nukkuminen ja väsyminen hoiti toipumisen. Mutta niin hoiti myös Lidia, joka oli hyvin rakastava ihminen. Ihmiseksi minä sitä kutsun vieläkin.

Kun ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, eivät ne olisi mitenkään pystyneet raahaamaan mukanaan sairaita ihmisiä, minkäikäisiä tahansa. Ehkä joku vanhempi päällikön tapainen olisi voitu pitää hengissä että tiedettäisiin, miten koko kylä selviää hengissä kun tulee taistelu vihollista vastaan. Ajattelin sitäkin mikä olisi ollut vihollisuuksien syy. Ja kuka olisi vihollinen, leijonako?

Mutta oli ollut suurella ruohotasangolla lauma simpansseja jossain päin maailmaa ja niiden oli annettu olla vain, ihminen ei puuttunut niiden elämään (luonnonolosuhteista  esimerkiksi tämä http://tieku.fi/elaimet/apinat/simpanssit/simpanssit-havittavat-naapurilajinsa ). Kai se oli simpanssien yhteiskuntaa tutkiva koe siellä savannilla, eläintiedettä, varmaan monitieteinen, ehkä Jane Goodall?  Ja kun ihmiset tutkivat niin ne tahtovat verrata aina itseensä. Ihminen haluaa aina peilailla ja ajattelee mielellään, että on täysin objektiivinen ja että tutkimusta tehdään tietämisen vuoksi. 

Yhtenä päivänä sitten yksi simpanssi-naaras oli mennyt ja varastanut toisen perheen/suvun naaraalta vauvan vai pitääkö niitä kutsua poikasiksi, en tiedä. Siitä oli ensin syntynyt hirveä meteli ja sen jälkeen aivan selvä sota. Muistan kun luin siitä tai ehkä kuulin, että sitä oli vaikea uskoa. Se varastava naaras oli kyllä sekaisin. Mutta sillä oli ehkä ollut juuri ollut vauva itsellään ja se oli kuollut? Tästä ei siinä artikkelista kerrottu. Olisiko se tappanut sen vieraan vauvan?

Olen käsittänyt että isot apinat ovat hyvin lähellä ihmistä, ja ihminen on  se alaston apina, joten on aika helppoa uskoa että ainakin tunnejutuissa on paljon samaa kaikilla suurilla apinoilla. Tottakai. On vaikea ajatella mitään niin vanhaa ja kaikille olennoille yhteistä tilannetta kuin äitiys ja siis vauvan ja äidin välinen suhde. Mutta täytyy olla niin että ihminen on levittäytynyt ruohotasangoille Keniaan ja Ugandaan niin laajalti, että simpanssien olo on jo tukala, perheet hajoavat ja lapset jäävät heitteille. 

Metsästäjä-keräilijöiden sairaat lapset olisivat kuolleet. Kyllä ne olisi myös jätetty tien oheen jos ihmisryhmän olisi pakko kulkea eteenpäin koska ei ole ruokaa. Ei yhtä olentoa olisi varaa jäädä hoivaamaan. Se olisi vaarallista kun ajattelee koko ryhmää. Ja jos äiti ja lapsi olisivat jääneet yksin, leijona olisi syönyt heidät kummatkin. Ne ihmisryhmät ovat olleet sen verran pieniä että jokainen yksilö on ollut tärkeä. Sairaat ovat olleet este.

Olen lukenut siitä kuinka Amerikan intiaanisodissa joku heimo on kulkenut pakoon tai turvaan tai hakemaan parempaa paikkaa taistelua varten ja joku sairas vanhus/vanhukset ovat jättäytyneet jälkeen. Tiibetissä vanhukset on kannettu ylös vuoristoon, heille on jätetty ruokaa ja vettä, sitten he ovat vain kuolleet sinne ja petolinnut ovat syöneet lihat luiden ympäriltä. Vanhukset ovat tahtoneet sitä kuolemaa itse, koska yhteisö ei ole kyennyt ruokkimaan sairaita ja työkyvyttömiä ihmisiä. 

Jos olisin siinä intiaanikylässä, ja ne valkonaamat, sotilaat, olisivat kulkeneet perässä, niin kylä olisi lähtenyt liikkeelle. Olisi ollut itsestään selvää että minun olisi pitänyt jättäytyä jälkeen ja valkonaamat olisivat saaneet pahimpaan tappamisnälkäänsä tappaa minut. Ei minusta olisi juuri ollut vastusta. Mutta koska olisin ollut tiivis osa sitä yhteisöä olisin ymmärtänyt käskemättäkin mitä pitää tehdä.

Nyt ihmisten siteet yhteisöihinsä ovat höllentyneet. Ihminen on onnistunut vakuuttamaan itsensä siitä, että on hyvä olla yksilö ja vielä parempi jos on tuottava yksilö. Amerikassa 1960-luvun loppupuolella puhuttiin atomiperheistä. Eivät ne perheet – ainakaan keskimäärin – olleet kovin pahasti ydinsaasteen vaurioittamia (paitsi John Wayne), mutta elettiin atomiaikaa ja sen takia perheissä oli vain isä ja äiti ja poika ja tyttö. Sitten sillä perheellä oli suojanaan oma talo ja talossa oli uloke, josta lähti silloin tällöin auto.

Siinä maassa oli, ja varmaan edelleen on, ihmisiä joille toisten ihmisten näkeminen ja kokeminen tarkoitti luontoa. Woody Allen sanoi kerran jossain haastattelussa että teillä eurooppalaisilla on metsiä, mutta newyorkilaisella on ihmiset. Onneksi siellä oli myös muunlaisia ihmisiä, muuten olisin tullut heti takaisin. Ilman puita on mahdotonta elää. Ja jos on vain ihmisiä, niin mitä ihmettä joku psykoterapeutti kykenee enää tekemään?

Ehkä ihminen on suvussaan jo muuttunut aika paljon niistä metsästäjä-keräilijä ajoista? Jos ajattelen sitä ja kaikilta mahdollisilta kannoilta, en ole varma siitä onko erityisen hyvä asia että olen elossa. Ainakin olen  murheellinen siitä että Lidia kuoli. 

Vanhusten hoitolaitokset ovat erikseen, tai vammaisten ja mielisairaiden. Heitä kohtaan on sitä painostusta että menkää nyt siitä kuolemaan ja lopettakaa meidän kunnollisten ihmisten häiritseminen. Muuten ei vanhojen ihmisten itsemurhia olisi. En tiedä kuinka paljon niitä on, mutta kyllä kai sekin jotain sanoo, että eutanasia-vetoomus sai nopeasti lakimuutosta varten tarpeeksi allekirjoituksia. Eduskunta ei ole vielä käsitellyt sitä.  

Sitten vanhuksia pahoinpidellään hoitolaitoksissa. Sitä varmasti tapahtuu kaikkialla, mutta  kyllä sillä tavalla onnistutaan tappamaan vanhuksia. Tai muuten vajaakuntoisia. Kunnon ihmiset, terveet ja punaposkiset, tietävät ilman fasistista komentoakin miten vajaakuntoisista pääsee eroon. 

Ihmisistä täytyy voida päästä eroon, kun he alkavat olla taakkoja. En ole varma siitä, mihin kohtaan eettisiä prinsiippejä tämä nyt asettuu. Ehkä tämä on ennemminkin jonkinlaista perusbiologiaa, joka perustuu olemassaolon lakiin. Tuskin sitä on kirjoitettu mihinkään. Ennemminkin sitä eletään, niin kuin ylipäänsä eletään sääntöjä varten, eikä ihan muuten vain.

Vox humana

Vaihdetaan, myydään, varastetaan. On ihmisiä, joilla on valtavia omaisuuksia ja joille mikään ei riitä. Sellaisia on suhteellisen pieni joukko Yhdysvalloissa ja omaisuudet ovat tähtitieteellisiä, he omistavat kyllä enemmän kuin juuri kukaan maailmassa. Kyse on jonkinlaisesta sairaudesta ilman muuta. Siitä on tehnyt aika hienon analyysin aikoinaan Orson Welles, yhdysvaltailainen elokuvaohjaaja, elokuvassaan Citizen Kane. Mediamoguli tahtoi enemmän, poliittista valtaa ja sai sen manipuloimalla kansan puolelleen, sen osan jota tarvitsi, tahdottoman ja toivottoman. 

Aamulla tuli luetuksi amerikkalaista lehteä nimeltä Vox, ja sieltä lyhyttä artikkelia jonka oli kirjoittanut Ezra Klein. Olen lukenut mihin hän perustaa juttunsa, silti siinä on jotain outoa ja täytyy yrittää käsittää mitä ja miksi. Kyse on tästä artikkelista: https://www.vox.com/policy-and-politics/2017/7/11/15953440/trump-russia-emails-watergate ja jo linkin nimestä näkee että siinä viitataan Richard Nixonin hallituskauden loppuun, jolloin hän oli määrännyt tekemään murron demokraattipuolueen toimistoon saadakseen jotain tarpeellista omaa poliittista manööveriaan varten.

Ehkä oli kyse Vietnamin sodasta, joka tapauksessa USA hävisi sen niin kuin sodan Vietnamia vastaan hävisi myös aiemmin Ranska. Sodat eivät tunnu loppuvan taistelemalla vaan neuvottelemalla. Sillä tavalla jokainen sodassa kuollut ihminen on aivan turha uhri. 

Kyse on Yhdysvaltain presidentistä ja hänen tekemisistään. Nyt puhujana on presidentin poika, joka on nähtävästi auttanut isäänsä presidentiksi tulemisessa. Teki sen venäläisten avulla tai ainakin yritti, puhuttiin savuavasta aseesta, joka taas on tuttu lännenleffoista. Kun ollaan amerikkalaisen kulttuurin ytimessä, niin kysymys on vaihtamisesta, myymisestä, varastamisesta - ylipäänsä etujen kahmimisesta.  

Edut ovat useimmiten materiaalisia, mutta niissä on sitten myös kyse sen kulloisenkin ihmisen persoonallisuudesta. Jotkut ovat omia ihmisiään aivan noin vain, jotkut taas joutuvat antamaan sille ”sielulleen” tai ”minälleen” aivan tolkuttomasti ruokaa, että se ylipäänsä pysyy pystyssä. Näinä aikoina puhutaan paljon narsismista. Se on lapsen persoonallisuuden häiriötila, joka saattaa jäädä pysyväksi. Sellainen ihminen on maailman keskipiste ja kaikki muu on alisteista hänen olemassaololleen, vaikka hän aivan ilmeisesti tarvitsisi jonkinlaista ohjausta tai  hoitoa.

Mutta myös ihmisen sosiaalinen karaktääri on hyvin tärkeä. On tiedettävä oikeita asioita. On myös tärkeää että ne eivät tule kirjatiedon avulla, kuten esimerkiksi korkeakouluopinnoista. Kunnon ihmiset eivät ylpeile opinnoillaan ja kirjaviisaudella.

En onnistu saamaan tähän tuon artikkelin linkkiä. Koneessani ei ole vikaa mutta lukemista on eilen ja tänään ollut harvinaisen paljon. Teen työtä tarmokkaasti ja aion sen linkin vielä saada (sainpas! ks. ylempää!). Artikkelin kirjoittaja Klein sanoo, että Venäjä-skandaali ei ole niinkään todistelua politiikan vinoutumisesta vaan aivan puhdas tragedia. Jos moni eurooppalainen ajattelee että se ylin rötösherraporukka rapakon toisella puolen on yksinkertaisesti idiootteja, niin Kleinin mielestä kyse on tragediasta. Vaikka en tietenkään tiedä mikä lopulta on Kleinin mielestä tragedia. Ei tässä ole kovin paljon kaikuja ainakaan vanhoista kreikkalaisista tragedioista, ei ole kuulunut raivottarien kuoroja.  Venäläisessä kulttuurissa on aivan hyväksyttäviä hahmoja, Jumalan hulluja. Lännessä heitä ehkä kutsuttaisiin narreiksi tai klovneiksi.

Klein puhuu amerikkalaisesta patriotismista. En tiedä mistä siinä on kyse. Mutta muistaakseni jopa jalkapallo-otteluissa urheilijat muistavat panna oikean kätensä sydämen päälle kun kansallislaulu tulee.  Tähtilippulaulusta (Star Bangled Banners) muistan ainoastaan Jimi Hendricksin version.  Olen ohittanut kädet sydämillä -kuvat lapsenomaisena sentimentaalisuutena, mutta ehkä kyseessä on autenttisin mahdollinen amerikkalaisuus.

Nyt jo monta päivää vellonut uusin käänne presidenttiyden outouksissa voi sitten olla aivan miten päin vain. Mutta lakimiesten ja asianajajien armeijat ovat liikkeellä. Ehkä heiltä löytyy sitten se mittatikku jolla lasketaan patriotismin sopiva määrä. Ei ole näyttänyt siltä, että presidentillä on sellaista auktoriteettia kuin hänellä pitäisi olla. Ehkä presidentti nyt sitten asetetaan istuimelleen uudestaan ja tukevammin. Vai onko Kleinin tarkoittama tragedia se, että se lapsikuningas, joka Valkoisessa talossa tepastelee syöden suklaakakkua, syöstään vallasta ja hänen poikansa ja tyttärensä ja muu hoviväkensä joutuu myös huonoon huutoon?

En siis tiedä missä on tragedia ja kuka on tehnyt mitä. Epäilemättä maassa on salaliittoteorioita paljon. Ehkä kyse on ikuisesta lännen ja idän (USA:n ja Venäjän) välisestä erosta, josta muistaakseni jo Rudyard Kipling sanoi jotain siihen suuntaan että ne eivät voi koskaan kohdata. Ei Kipling ole erityisesti oma auktoriteettini. 

Ihmisten luomat yhteisöt alkavat olla niin monimutkaisia, että yksilöiden henkilökohtaiset erot häviävät milloin minkäkinlaisen yhteiskuntajärjestyksen ja kulttuurin alle. Sen takia analyysit kukoistavat ja niitä tekevät nyt vähän kaikki. 

Kun kaikki kulkevat sitten vielä omaan suuntaansa ja laumoittain niin on tässä tietämistä. Ehkä tämä ryminä menee ohi. Kaikesta metelistä huolimatta ihmiskunnalla on hirveästi työtä yrittää saada maapallo ylipäänsä säilymään. 

Meillä oli pitkä syksy, olematon talvi, kevät jäi tulematta ja kesä on vihreä, mutta Lapissa on taas satanut lunta viime viikolla. Säiden ääri-ilmiöt ovat hankala juttu. Nivelet naukuvat kun istun tässä matalapaineen keskellä. Pään päällä on iso M-kirjain, oli se ainakin eilen illalla television sääennusteessa. On  lähdettävä kävelemään ennen kuin taas sataa.

Hengitystä

Nyt sitten Lidia jo kuoli. Lidia on venäläinenkin nimi. Katsoin kissaa joka päätyi meille kun oli harhaillut korttelin pihalla jonkin aikaa eikä kukaan kaivannut sitä. Kissatalon ihmisille sanoin että kissan nimi on Lidia, kun olin katsonut sitä. Kissa katsoi minua silloin. Se ymmärsi paljon ihmisen puhetta.

Minulla on nettikoneen kuvana Lidia ja vaikka näkee että se on valokuva, niin kissa siristää silmiään ja hengittää. Se on uuvuksissa kaikesta siitä hoitotyöstä minkä olen aiheuttanut sille sairastamalla ja ulvaisemalla välillä kipuja. Aika oli maaliskuun alku, kun konkkasin hakemaan kameran ja otin uupuneesta kissasta kuvan. Se on äitikissa. 

Lapsena katselin usein katon rajasta perhettä ja ihmistä jota kutsuttiin äidiksi, mutta minä pesin lattioita ja piiskasin mattoja koko 10-vuotiaan 35-kilon anorektisen ruumiin voimalla, koska äidiksi kutsuttu oli liian uupunut ja minä olin paha ja laiska.  Jos en jaksanut niin tulivat luiset iskut. Joskus mietin ehdinkö katon rajasta takaisin lastenhuoneen sängylle jossa odotin.

En tavannut silloin ketään joka oikein totta huolehtisi että tulisin terveeksi ja lopettaisin ulvomisen, joka kyllä oli äänetöntä. Mutta nyt lopetin kun aloin kaikesta siitä kehräämisestä ja huushollin ihmisen laittamisen sapuskoiden voimasta tulla terveeksi. Mikä siis on ihmisen ja ihmisen ero, vai onko ero eläimessä ja eläimessä?

Joka tapauksessa Lidia päätyi ulvomaan. Se ei oikein enää tiennyt missä on. Kyllä kai sille alkoi olla taakka, kun minä olin yhtämittaa kipeä neljä vuotta. Nyt olisi vähän helpompaa mutta on jo liian myöhäistä. Kissan munuaiset pettivät, se ruumis tuli täyteen toksiineja ja se heikkeni. Sitten se piti viedä lääkärille ja lopputulos oli eutanasia.

En ole koskaan nähnyt miten kuolema tapahtuu näin läheltä. Tai olen, mutta en ole nähnyt viimeistä henkäystä. Itkuhan siitä tuli, eikä se ollut itsesääliä vaan surua siitä  lempeästä ja hellästä ihmisestä/eläimestä, joka on ollut ratkaiseva minulle tässä vaiheessa. 

Mutta en minä olisi osannut pyytää huolenpitoa. Kun lopetin huojumiseni 35-kiloisena ja lihoin isoäidin luona kymmenen kiloa, niin tiesin että kulkeminen metsässä ja ruispuuro aamuisin vastajauhetusta rukiista ja itsepoimittuja puolukoita päällä oli lopulta ravintoa. Olo tuli kirkkaaksi ja terävämmäksi. En vielä tajunnut että olin jäänyt henkiin. Lapset joutuvat asumaan kotiensa vankeina, vanhempien omistamina. 

Lidia ei enää pystynyt puhumaan viimeisen puolentoista viikon aikana. Piti kuunnella sen hengitystä, pitää sitä sylissä, heijata, kuunnella taas hengitystä, yrittää tavoittaa sen katse paksun kaihin läpi, ottaa vettä kämmenelle ja saada se juomaan edes muutama kulaus.  Jos minä joutuisin niin heikkona sairaalaan, niin ei minua kukaan heijaisi. Ei kukaan antaisi vettä edes.

Ajattelen isoäitiä jonka näin kuolleena monta vuosikymmentä sen jälkeen kun ruispuuro oli pelastanut minut. Hänen kasvojensa piirteet olivat muuttuneet, nenä oli terävä, otsa sinertävä, se ei ollut hän. Lidia on minulla tietokoneen kuvana ja hengittää nyt. Kyllä se on muutenkin täällä vielä, harmaa kissa kulkee varjoissa, kynnet napsuttavat vähän lattialla, tassutus etenee ja loittonee samalla kun varjot väistyvät ja kesän aurinko valaisee huoneen. 

Kannatan eutanasiaa myös ihmisille. Aloin lukea Anton Tšehovin romaania Kaksintaistelu, käsi osui siihen kirjaan sen jälkeen kun tultiin eläinlääkäriltä kotiin, sitten illemmalla. En tiedä miksi en ollut lukenut kirjaa silloin kun se ilmestyi suomeksi vuonna 1960.  Se on pitkä ja  läheltä viistävä kuva oleellisimmista asioista. Kirjassa kuuluu Kaukaasian meteli. Mustameri oli myrskyinen kun laiva lähti ja ihmiset ajattelivat että vuoristolaiset tulevat myrsky-yönä.

Tšehov kirjoitti romaanin vuonna 1891. Silloin sai vielä kulkea tekstissä syvyyssuuntaan,  tässä kirjassa on filosofisetkin ulottuvuudet ja tarinan syrjässä käy pari kertaa myös Anna Karenina, samoin huojumassa. Diakoni kulki kohti kaksintaistelupaikkaa ja oli aivan pimeätä. Tässä on aivan pieni kohtaus kirjasta, hieno, koska siinä kerrotaan aivan kaikki:

”Kunpahan vain eivät tšetšenit hyökkäisi”, ajatteli diakoni herkistyneenä kuuntelemaan, miten hänen sauvansa kärki kopsahteli jalkakäytävään ja miten yksinäisenä sen ääni kaikui öisessä hiljaisuudessa.

Suomi on Juhani Konkan kirjoittamaa, venäjää en ymmärrä. Mutta kyllä tuosta aika varmasti kuultaa Tšehov läpi. Kohtaukset ovat pitkiä, kiemuraisia, ihmiset puhuvat toisilleen, se sallitaan. Kuulostaa Venäjältä. Ovatkohan kirjailijat olleet ennen keskittyneempiä maailmaansa josta puhuvat? Onko nyt kiire asettaa henkilöt asemiin joissa he liikkuvat kuin marionetit? Sukelsin kirjaan samalla tavoin kuin lapsena, toiseen maailmaan. Hiljaisessa asunnossa päivä pysyi melkein paikallaan ja aloin hengittää taas, pitkän pelon jälkeen.