22.7.17

Sadepäivänä

Keskiviikkona oli sadepäivä, kylmää, vain kymmenkunta astetta.  Oli hyvä, ettei tarvinnut olla mökillä. Hyvä ettei ole pakko mitään. Tarvitsen mökillä olemista juuri nyt, koska siellä on kaikki.  Siellä ovat puut ja järvi ja paljon kaikenlaisia lintuja joita ei ollut ennen. Löysin viime vuonna kotkan sulan, maakotkan.

Nyt alkaa valo lisääntyä, vaikka varmaan vielä sataa. Mustikkametsä on hirveän louhikkoinen. Osaan ja pystyn, ehdottomasti, mutta kumisaapas voi juuttua kivien väliin ja jalka menee sijoiltaan.

En muista enää millaista oikeastaan oli viime vuonna. Tiesin että tämä tulee pian, tahdon myös mustikoita. Siellä ei ole yksin, vaan on yhdessä sen kaiken kanssa mikä siellä on. Se korppi aivan ensimmäisenä. Kielsi hyväkäs minua menemästä niemennokkaan. Nyt on kesä myöhässä, ystävä kirjoitti että mehiläispesien ensimmäinen linkous on kolme viikkoa myöhässä. Mehiläisten lentoilmat eivät ole olleet hirveän hyviä, mutta eivät ehkä aivan huonojakaan. Viljasadosta tulee hyvä myös. 

Ei ole kuukauttakaan Lidian kuolemasta. En ole jäykistynyt kipuun. Kipu jäykistää vain kun on matalapaine. Jäykistyminen tuntuu kipuna, joka ei ole ehkä yhtä paha kuin oli ennen leikkausta.

Silloin ensimmäisellä kerralla, kun luut menivät poikki, nukkuminen ja väsyminen hoiti toipumisen. Mutta niin hoiti myös Lidia, joka oli hyvin rakastava ihminen. Ihmiseksi minä sitä kutsun vieläkin.

Kun ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, eivät ne olisi mitenkään pystyneet raahaamaan mukanaan sairaita ihmisiä, minkäikäisiä tahansa. Ehkä joku vanhempi päällikön tapainen olisi voitu pitää hengissä että tiedettäisiin, miten koko kylä selviää hengissä kun tulee taistelu vihollista vastaan. Ajattelin sitäkin mikä olisi ollut vihollisuuksien syy. Ja kuka olisi vihollinen, leijonako?

Mutta oli ollut suurella ruohotasangolla lauma simpansseja jossain päin maailmaa ja niiden oli annettu olla vain, ihminen ei puuttunut niiden elämään (luonnonolosuhteista  esimerkiksi tämä http://tieku.fi/elaimet/apinat/simpanssit/simpanssit-havittavat-naapurilajinsa ). Kai se oli simpanssien yhteiskuntaa tutkiva koe siellä savannilla, eläintiedettä, varmaan monitieteinen, ehkä Jane Goodall?  Ja kun ihmiset tutkivat niin ne tahtovat verrata aina itseensä. Ihminen haluaa aina peilailla ja ajattelee mielellään, että on täysin objektiivinen ja että tutkimusta tehdään tietämisen vuoksi. 



Yhtenä päivänä sitten yksi simpanssi-naaras oli mennyt ja varastanut toisen perheen/suvun naaraalta vauvan vai pitääkö niitä kutsua poikasiksi, en tiedä. Siitä oli ensin syntynyt hirveä meteli ja sen jälkeen aivan selvä sota. Muistan kun luin siitä tai ehkä kuulin, että sitä oli vaikea uskoa. Se varastava naaras oli kyllä sekaisin. Mutta sillä oli ehkä ollut juuri ollut vauva itsellään ja se oli kuollut? Tästä ei siinä artikkelista kerrottu. Olisiko se tappanut sen vieraan vauvan?

Olen käsittänyt että isot apinat ovat hyvin lähellä ihmistä, ja ihminen on  se alaston apina, joten on aika helppoa uskoa että ainakin tunnejutuissa on paljon samaa kaikilla suurilla apinoilla. Tottakai. On vaikea ajatella mitään niin vanhaa ja kaikille olennoille yhteistä tilannetta kuin äitiys ja siis vauvan ja äidin välinen suhde. Mutta täytyy olla niin että ihminen on levittäytynyt ruohotasangoille Keniaan ja Ugandaan niin laajalti, että simpanssien olo on jo tukala, perheet hajoavat ja lapset jäävät heitteille. 

Metsästäjä-keräilijöiden sairaat lapset olisivat kuolleet. Kyllä ne olisi myös jätetty tien oheen jos ihmisryhmän olisi pakko kulkea eteenpäin koska ei ole ruokaa. Ei yhtä olentoa olisi varaa jäädä hoivaamaan. Se olisi vaarallista kun ajattelee koko ryhmää. Ja jos äiti ja lapsi olisivat jääneet yksin, leijona olisi syönyt heidät kummatkin. Ne ihmisryhmät ovat olleet sen verran pieniä että jokainen yksilö on ollut tärkeä. Sairaat ovat olleet este.

Olen lukenut siitä kuinka Amerikan intiaanisodissa joku heimo on kulkenut pakoon tai turvaan tai hakemaan parempaa paikkaa taistelua varten ja joku sairas vanhus/vanhukset ovat jättäytyneet jälkeen. Tiibetissä vanhukset on kannettu ylös vuoristoon, heille on jätetty ruokaa ja vettä, sitten he ovat vain kuolleet sinne ja petolinnut ovat syöneet lihat luiden ympäriltä. Vanhukset ovat tahtoneet sitä kuolemaa itse, koska yhteisö ei ole kyennyt ruokkimaan sairaita ja työkyvyttömiä ihmisiä. 

Jos olisin siinä intiaanikylässä, ja ne valkonaamat, sotilaat, olisivat kulkeneet perässä, niin kylä olisi lähtenyt liikkeelle. Olisi ollut itsestään selvää että minun olisi pitänyt jättäytyä jälkeen ja valkonaamat olisivat saaneet pahimpaan tappamisnälkäänsä tappaa minut. Ei minusta olisi juuri ollut vastusta. Mutta koska olisin ollut tiivis osa sitä yhteisöä olisin ymmärtänyt käskemättäkin mitä pitää tehdä.



Nyt ihmisten siteet yhteisöihinsä ovat höllentyneet. Ihminen on onnistunut vakuuttamaan itsensä siitä, että on hyvä olla yksilö ja vielä parempi jos on tuottava yksilö. Amerikassa 1960-luvun loppupuolella puhuttiin atomiperheistä. Eivät ne perheet – ainakaan keskimäärin – olleet kovin pahasti ydinsaasteen vaurioittamia (paitsi John Wayne), mutta elettiin atomiaikaa ja sen takia perheissä oli vain isä ja äiti ja poika ja tyttö. Sitten sillä perheellä oli suojanaan oma talo ja talossa oli uloke, josta lähti silloin tällöin auto.

Siinä maassa oli, ja varmaan edelleen on, ihmisiä joille toisten ihmisten näkeminen ja kokeminen tarkoitti luontoa. Woody Allen sanoi kerran jossain haastattelussa että teillä eurooppalaisilla on metsiä, mutta newyorkilaisella on ihmiset. Onneksi siellä oli myös muunlaisia ihmisiä, muuten olisin tullut heti takaisin. Ilman puita on mahdotonta elää. Ja jos on vain ihmisiä, niin mitä ihmettä joku psykoterapeutti kykenee enää tekemään?

Ehkä ihminen on suvussaan jo muuttunut aika paljon niistä metsästäjä-keräilijä ajoista? Jos ajattelen sitä ja kaikilta mahdollisilta kannoilta, en ole varma siitä onko erityisen hyvä asia että olen elossa. Ainakin olen  murheellinen siitä että Lidia kuoli. 

Vanhusten hoitolaitokset ovat erikseen, tai vammaisten ja mielisairaiden. Heitä kohtaan on sitä painostusta että menkää nyt siitä kuolemaan ja lopettakaa meidän kunnollisten ihmisten häiritseminen. Muuten ei vanhojen ihmisten itsemurhia olisi. En tiedä kuinka paljon niitä on, mutta kyllä kai sekin jotain sanoo, että eutanasia-vetoomus sai nopeasti lakimuutosta varten tarpeeksi allekirjoituksia. Eduskunta ei ole vielä käsitellyt sitä.  

Sitten vanhuksia pahoinpidellään hoitolaitoksissa. Sitä varmasti tapahtuu kaikkialla, mutta  kyllä sillä tavalla onnistutaan tappamaan vanhuksia. Tai muuten vajaakuntoisia. Kunnon ihmiset, terveet ja punaposkiset, tietävät ilman fasistista komentoakin miten vajaakuntoisista pääsee eroon. 

Ihmisistä täytyy voida päästä eroon, kun he alkavat olla taakkoja. En ole varma siitä, mihin kohtaan eettisiä prinsiippejä tämä nyt asettuu. Ehkä tämä on ennemminkin jonkinlaista perusbiologiaa, joka perustuu olemassaolon lakiin. Tuskin sitä on kirjoitettu mihinkään. Ennemminkin sitä eletään, niin kuin ylipäänsä eletään sääntöjä varten, eikä ihan muuten vain.




12 kommenttia:

  1. ripsa

    ajattelen noita vanhenevien ihmisten itsemurhia aika usein. tai oikeastaan enemmänkin sitä, että onko vanhalla ihmisellä velvollisuus elää. minä en missään tapauksessa halua elää sänkyyn sidottuna tai lääkkeillä sedatoituna pakettina tai tehoyhteiskunnan kulueränä. minusta on kerrassaan ymmärrettävää, että vanhat tekevät itsemurhia, jos elämä on yksinäistä, kivuliasta ja perspektiivitöntä ja varsinkin musertavaa.

    meri

    VastaaPoista
  2. Meri,

    se porukka vanhuksia jonka minä tunnen parhaiten on aktiivia vesijumppaporukkaa. Jokainen heistä, jonka kanssa satuin tänään puheisiin, oli eilen illalla myös Taiteiden yössä. Terve sielu terveessä ruumiissa!

    Luen Augustinuksen tunnustuksia, jonka luku 10 käsittelee aihetta "Jo silmäsi viettelee sinua, repäise se irti". Se sai aikaa naurua ja joitakin huokauksia. En jäänyt kuuntelemaan kun piti mennä eteenpäin. Itsemurhista olen haastatellut aika monta kaveria, hyväksyvät sen, mutta ovat sitä mieltä, että tilit pitää olla selvinä jälkikasvun suuntaan ennen kuin.

    Velvollisuudet lähimmäisiä kohtaa ovat olemassa aina. Ne keskustelut ovat sitten vähän vaikeampia.

    VastaaPoista
  3. Olen aina ajatellut, että katson kaikki korttini. Perusterveen on helppoa ajatella niin. Olen ollut herkkä pelkäämään kuolemista, tyhjiin raukeamista, vaikka tiedän, että se on jokaisen ihmisen osa.

    Halusin tai en minun on pakko hyväksyä myös omankäden oikeus täältä lähtemisessä. Joka siihen keinoa etsii myös sen keksii. Lähipiirissäni on tahtunut lähtöjä, joihin olen turhaan etsinyt vastausta ja kokenut aiheetonta syyllisyyttä.

    Lapsuudessani oli paikkoja, joista terveet, punaposkiset ja iloiset lapset laitettiin laitoskiertoon, josta oli seurauksena kuriton elämä ja kunniaton kuolema. Valtioneuvoston anteeksipyyntö oli turha laastari.

    VastaaPoista
  4. Kalevi,

    joo, muistan tuon korttisi katsomisen. Tässä vanhuuden kynnyksellä tai siihen liukuvana näkee kanssaihmisisensä miettivän ratkaisujaan. Ympäriltä kuolee ihmisiä nyt tihentyvään tahtiin.

    Samaa mieltä tuosta lastenkotiasiasta. Niiden lasten kohtalosta tiesivät monet, mutta ihmisten tapojen mukaan kukaan ei tahtonut auttaa. Mikään ihmisryhmä ei tuossa suhteessa eroa toisistaan. Sodat ovat suurin yksittäinen onnettomuus.

    VastaaPoista
  5. ripsa

    sinä ja lidia tulitte tänä aamuna mieleeni, kun tapasin tuossa tiellä minulle vähän etäiseksi jääneen naapurin, johon olen tutustunut hänen kissansa kuoleman kautta. kissa kuoli maaliskuussa, mutta suru on yhä tuore. hän selitti minulle, että haluaa surra perusteellisesti, koska ei pystyisi käymään näitä tunteita uudestaan ja uudestaan läpi. täkäläiset ihmiset katsovat vähän vinoon ja sitä tulee sellainen tunne, että saako yhtä kattia surra niin paljon.

    pidän kamalasti siitä ajatuksesta, että suru tekee töitä meissä.

    meri

    VastaaPoista
  6. Meri,

    sinä sen kai sen Antti Nylenin kolumnin minulle lähetit? Elämään syntyy tyhjiö, tähän aivan jokapäiväiseen.

    Ajattelin sitä, kuinka isoäiti käski minun etsiä kissanpesiä ja kananpesiä. Vaikka olin aivan pieni niin tiesin mitä sitten tapahtuu, kun löysin niitä. Sodanjälkeisessä maailmassa oli paljon kuolemaa. Se oli enemmän läsnä kuin nyt.

    VastaaPoista
  7. Nykyään mainostetaan kanojen pesä- ja jos mitä munia. Munien tehotuotannossa kanojen vapaus on hyvin suhteellinen käsite. Lapsuuteni kesäpaikassa kanat munivat navetan ylistille pehkuihin aina jokseenkin samoihin paikkoihin ja minun tehtäviini kuului pesäpaikkojen löytäminen. Jos kana osoitti hautomiselkeitä se eristettiin pieneen puulaatikkoon niin pitkäksi aikaa, että hormonit lakkasivat hyrräämästä. On myös kanarotuja, joilta on jalostettu pois hautomisvietti. Enää eivät kanat köllöttele munien päällä kuin jossain muutaman kotkotin kotikanalassa.

    Eräässä telkkarimainoksessa naisihminen kertoo hartaalla äänellä, kuinka heidän viljatuotteissaan maistuu pitkä yötön yö ja suomalainen kesä. Kuvittelevatko mainosnikkarit ihmisten menevän moiseen halpaan.

    VastaaPoista
  8. Kalevi,

    sait hymyilemään. Käytiin mökille mennessä ja takaisin tullessa hakemassa sukulaismaanviljelijältä kananmunia. Siellä ne näkyivät käyskentelevän keskustellen keskenään hyvässä sovussa, kanat. Kukko piti tarkkaan vahtia nähdäkseen mitä ne nämä vieraat ovat.

    Kanojen kanssa muuten voi puhua. Ne eivät varmasti unohda olevansa omituisessa vankilassa, jossa tipusia ei pääse ohjaamaan elämän alkuun. Mutta kananmunat ovat hyvää ravintoa kaikesta keskitysleirimäisestä olosuhteista huolimatta.

    Kyllä minä nämä jutut tiedän. Niin että sukulaisen kanssa keskusteltiin sitten vain sukupuusta. Siis meidän ihmisten. Luen sukupuuta edelleen.

    VastaaPoista
  9. Hieno kirjoitus, tuli paljon ajatuksia mieleen.
    Täällä Tampereella ei ollenkaan ymmäretä puiden arvoa. Joillekin ikkunasta näkyvä puu voi olla ainoa lohtu urbaanin kivierämaan keskellä.
    Minullekin linnut viestittävät. Tänä kesänä useita kertoja kirjosiepot ja sinitiainenkin tulivat eteeni huomauttamaan linnunpöntön kelvottomuudesta. Kirjosieppopariskunta olisi tehnut toisen pesinnän ja kävivät useita kertoja pönttöä katsomassa.Sitten eräänä iltana kun tulin talon lenkkisaunasta, perimmäisestä talosta he olivat ulkopuolella. Koko pelstustien matkalla lensivät edelläni pysähtyen katsomaan minua puusta johon jotkut -ilmeisesti metsurit- kaadetun puun pöntön talvella sitoivat, tyhjentämättä. Eräs nuori nainen viereisestä rapusta tarjoutui kiipeämään tikkaille, mutta varastoon oli vaihdettu lukko johon avaimeni ei sovi enää.

    VastaaPoista
  10. Maggi,

    nyt perjantaina, kaksi päivää sitten nuo murhaajat iskivät meidän kauniiseen sisäpihaan. En voinut välttyä ajatukselta, että koneurakoitsijat (jotka tuskin pääsivät kääntymään pienellä pihalla) kadehtivat hienosti suunniteltua, siis puutarhurin suunnittelemaa pihaa. Tämä on iso kortteli, sisäpihoja on kaikkiaan viisi ja ne ovat kaikki erilaisia. "Muuri" koostuu talosta joka ympäröi pihoja ja näitä sisäpihan matalampia rakennuksia, se on 5-kerroksinen ja erottaa meidät kadusta. Siinäkin kyllä asutaan. Suurin osa niistä on opiskelijoita, jotka eivät kyllä asu siinä vakituisesti.

    Tästä meidän edestä meni kaksi puuta, nurkalta kolme ja suurimmat puut, terijoensalavat, jätettiin torsoiksi. Salavat katsovat suoraan taloon (3-kerroksiseen), jossa asuu lähinnä suuria somaliperheitä. Valo muuttui kovaksi kertaheitolla.

    Kummallista tässä on se, että kaupunki, jonka vuokralaisia me ollaan, ei koskaan kysy meidän vakituisten asukkaiden mielipidettä. Voi tietysti olla, että arvelevat että maahanmuuttajakorttelilla ei ole väliä. Mutta pahantahtoiselta ympäristön pilaamiselta tämä vaikuttaa vaikka olisi mikä.

    Ulkona jyrrää läpiajoliikenne. Esikaupungissa asuvien on päästävä omilla autoillaan keskikaupungille. Katu ei ollut läpiajoliikennettä tietenkään silloin kun me muutettiin tänne. Yritin vastustaa sitä, mutta useimmat muut vuokralaiset olivat jo ilmeisesti ajat sitten nutistuneita ihmisiä. Yksi virkamies ilmoitti että hänen elämänsä päätyö on saada läpiajokatu tähän ja ensi vuonna hän jää eläkkeelle. Kadun rakentamisesta on nyt 5-6 vuotta ehkä ja siinä samalla piti tuhota hieno jalopuupuisto, asemanpuista.

    VastaaPoista
  11. Olen kirjoittanut Uuteen Suomeen useita blogeja oman pihani laittomasta(niin väitän) puiden kaadosta. Melkein itken joka päivä kun on pakko sulkea tiivisti työhuoneena käyttämäni makuhuoneen sälekaihtimet heti kun aurinko rupeaa paistamaan vastapäisen kerrostalon katon yli ja autojen kiiltävät pinnat toimivat peileinä. Ennen aina kirjoittaessani kun piti jotain miettiä suuntasin katseeni ikkunan edessä olevaan koivuun johon olin laittanut linnunpänton. Karsivat parhaimmat koivut pelastustietä reunustavasta toispuolisesta koivukujanteesta.Takkahaloiksi varakkaille.
    Ne on mennyt eikä saa enää takaisin, mitäs enää viitsit, sanoi yksi naapuri joka olisi halunnut kaata kaikki puut turvallisuus paranee kun näköala parkkipaikalle ei häiritse lehvistöverho.

    VastaaPoista
  12. Maggi,

    siis tuolla oli mun edellisessä puheenvuorossa virhe: kyse on hienosta venäläisten istuttamasta Vaasan aseman puistosta. Sitä inventoi yksi biologian (luonnontieteen?) lehtori, jonka tapasin Ympäristöseurassa vuosia tai onkohan siitä jo 10 vuotta sitten. Hän luetteli ne, piti pienen puheen ja antoi monisteita siitä puustosta. Niitä puita siis ei saa enää takaisin ja se tässä onkin tärkeää.

    En ymmärrä minkä takia joku on sitä mieltä että puiden poishakkaaminen lisäisi turvallisuutta. Autot ne pitäisi saada pois eikä puita! Ongelmani tämän pihan somalien kanssa on se, että ei ole yhteistä kieltä. Muuten tiedän kyllä sen, että ovat pitäneet istutuksista kovasti. Eihän heillä ole puustoa lähtömaassaan.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista