Olen ollut kuukauden yhteen menoon Italian Toskanan maaseudulla asumassa ja vähintään joka toinen päivä läheisessä Firenzen kaupungissa. Perheen muu väki on ollut siellä useammin. Jonkun on ollut oltava kotonakin. Se visiitti mullisti maailmankatsomukseni kerta kaikkiaan. Siinä oli kyse estetiikasta ja eritoten kuvataiteesta.
Ei minun tarvinnut maksaa kalliita pääsylippuja, riitti kun kävi missä tahansa kirkossa. Muistan erityisesti Sienan ja Rooman kirkot, koska ne olivat vanhoja. Rooman Santa Maria Maggiore on ilmeisesti senkin takia tärkeä, että suuri kuvantekijä Giotto opiskeli Roomassa ja oli todennäköisesti katsellut Santa Maria Maggioren mosaiikkikuvia. Giotto mullisti kuvantekemisen kerta kaikkiaan. Siitä tuli renessanssin aikaan nykytaidetta perspektiiveineen päivineen.
Luin juuri suomalaisen Fredrik Långin hienon opuksen nimeltä Kuva ja ajatus. Siinä kuvan ja ajattelun keskeisin kohta asettuu juuri renessanssiin. Suomi on niin nuori maa ja eri suunnalta tullut kulttuuri, että tänne renessanssi ei ole iskenyt. Italiassa itsekin tajusin että olen renessanssin perillinen, en ollut ikinä tiennyt sitä. Suomi ja suomalaisuus on omituinen ja pieni hieno kulttuuri Euroopan syrjässä, meillä on aika lailla erilainen intonaatio lähes kaikkeen mitä täällä tehdään kuin mikä on manner-Euroopassa. Eikös Suomi ole lähinnä jonkinlainen niemimaa? En minä väitä että tämä olisi saari, tietenkään, koska ihmisetkään eivät ole.
Sinä kesänä 1986 Firenzessä juhlittiin Donatelloa ja hänen aikalaisiaan. Koska häntä näki sitten kaikkialla, hänestä tuli jollain lailla symboli kaikelle mitä Firenzessä oli. Vieläkin on vaikea ajatella kauniimpaa veistosta kuin Donatellon David. Siinä on julmuus heti vieressä: hänen jaloissaan lojuu Goljatin pää. Epäilemättä Raamatun tarinassa pitää olla nuori poika joka voittaa suuren filistelialaisen sotapäällikön noin vain, linkoamalla kiven hänen otsaansa. On kyse israelilaisen suvun oikeudesta maahan. Sitä paitsi vääräuskoiset piti saada pois. Sitten joku on Daavidin huonetta ja sukua ja Donatello tekee tuon kerubimaisen nuoren pojan meriteeraamaan sitä patriarkkaa.
Donatellon kaksoiskohokuva, Maria Magdalena ja Jeesus oli ehkä paras, mutta niin olivat muidenkin veistäjien Magdalena ja Jeesus. Olen miettinyt Välimeren alueen jumalatarta siitä asti, kun rupesin tutkimaan tarkemmin Robert Graves’n kirjaa The White Goddess, Valkoinen jumalatar. Kirjaa ei ole käsittääkseni suomennettu. Siinä käydään läpi Välimeren alueen jumalattaria joita on paljon. Heitä on kerroksittain ja heitä voi löytää eri maista vähän eri nimillä. Joillakin jumalattarilla on joku ominaisuus, jumalatar suojelee jotain tiettyä kansanosaa, esimerkiksi kreikkalainen Demeter on maanviljelyksen ja hedelmällisyyden jumalatar.
Jumalattarilla oli omat pyhäpäivänsä ja Rooman vallan aikaan jumalattarilla oli temppeleitä vähän joka puolella ja heille uhrattiin heille nimettyinä päivinä milloin mitäkin. Varsinkin eteläisessä Italiassa jumalattaren kultti on säilynyt. Jumalattaren nimi on nyt Neitsyt Maria. En ole varma siitä mikä Marian status on kristinuskossa, mutta en ole kuullut että kirkko olisi vastustanut naisia, jotka kohdistavat rukouksensa Neitsyt Marialle. Kristilliset kirkon ovat olleet aika pragmaattisia suhteessa jumaliin: on järkevämpää antaa ihmisten palvoa jumalatarta ja muuttaa hänen nimensä kuin ruveta vainoamaan naisia. Raamatussa sanotaan että naisen on vaiettava seurakunnassa (olikohan se Paavali?), mutta tuskin kukaan on kovin pitkään onnistunut pitämään naisia hiljaisina.
Tulin juuri kirjoittaneeksi täällä Elena Ferranten varhaisesta kirjasta ja se toi mieleeni heti Maltan saarella näkemäni temppelin, jossa oli jumalattaria kolmessa kerroksessa. Kun maaperä on hiekkakiveä, sitä on helppo kaivaa ja kovertaa. Malta ei sattumoisin ole myöskään maanjäristysaluetta, joten temppelitkään eivät kovin helposti sorru. Alimpana on Ashtarten (Ishtar) temppeli, sitten on Demeter tai Isis, ja viimeksi ylimpänä Neitsyt Maria, joille temppelit on omistettu. Aikaisempien jumalattarien asumuksia ei hävitetty. Muistaakseni temppeli sijaitsee Gozon saarella, mutta en ole varma asiasta. Kun olimme siellä, meillä oli paikallinen ystävä seuranamme ja hän selitti mikä kolmikerroksisen temppelin historia on.
Valitin jutussani, että en tiedä mitä Ferrante ajattelee naisen asemasta tai patriarkaatista tai jostain muusta sellaisesta. Kun olen kyllä tietoinen Italiasta muuten, mutta katson lähinnä elokuvia. Elokuvat taas, niitä ovat ohjanneet lähinnä miehet. Ystävä luki Ferrante-juttuni ja ilmoitti heti, että on vain se päivä aikaa katsoa Lina Wertmüllerin vuonna 1973 ohjaama elokuva Rakkautta ja anarkiaa. Olin luullut että ohjaaja on saksalainen enkä ilmeisesti sen takia ollut katsonut hänen elokuviaan (saksalaiset ovat joskus niin hirveän perusteellisia töissään, ettei siihen jää katsomisessa tilaa hengittää). Ohjaaja on syntynyt 1928, en tiedä onko hän vielä ohjannut, mutta suurinta osaa hänen tuotantoaan ei ole esitetty Suomessa. Ainakin mikäli on luottamista Wikipediaan ja siihen, mistä elokuvista on annettu suomenkielinen nimi.
Rakkautta ja anarkiaa siellä on ja senniminen elokuvafestarikin on olemassa, muistaakseni Espoossa. Ehdin katsoa elokuvan. Se on hyvin fellinimäinen leffa, iloinen ja surullinen samaan aikaan juuri sillä tavalla kuin italialaiset osaavat olla. Turhaan Lina Wertmüller ei ole toiminut Federico Fellinin assistenttina. Mutta kyllä tässä on selvästi naisen jälki tässä elokuvassa. Tulee mieleen myös John Steinbeck ja hänen kirjansa Ystävyyden talo. Vai oliko se Hyvien ihmisten juhla? Kuitenkin kunnon ihmisiä, naiset omassa talossaan, joka on sattumoisin bordelli, ja miehet omissaan, mutta juhlia pidettiin yhdessä.
Elokuvassa syttyy oikea rakkaus. Naiset taas, he ovat prostituoituja köyhyyttään lähinnä. Sillä tavallakin Steinbeckia voi ajatella elokuvan taustalla. Steinbeck on kirjoittanut myös kirjan unohdetulle jumalalle, en tiedä millainen se jumala olisi ollut. Ei ilmeisesti kuitenkaan jumalatar.
Sain kuin sainkin otetuksi elokuvasta kuvakaappauksia. Kuvat tässä postauksessa ovat siis Lina Wertmüllerin elokuvasta Rakkautta ja anarkiaa: kaksi anarkistia, nainen ja mies. Taustalla kuhisee Rooma. Mies on kotoisin maalta ja katsoo silmät pyöreinä öisen Rooman valaistua suurta veistosta.
Sillä tavalla sitä tulee kulkeneeksi missä tahansa Italiassa. Maa on täynnä todistuksia taiteen voimasta. Kaupungit ovat kauniita päivällä ja yöllä.
Minulla on jo kauan ollut käsitys, että Suomi ja suomalaisuus ovat pohjimmiltaan lähempänä mannereurooppalaisuutta kuin itse kuvittelemme. Se, mitä itse kuvittelemme, on tulosta sellaisesta yhä jatkuvasta yhteiskunnallista kasvatuksesta, joka varmaan tukee jotain valtaapitäviä tai mitä lieneekään. Ajatus meistä pohjimmiltaan metsäläisinä on vahva myytti, mutta en minä kyllä itsessäni (tai lähipiirissäni) sitä metsäläisyyttä löydä. Historiantutkijatkin ovat jonkin verran kumonneet pitkään vallinneita ideoita Suomen historian tapahtumista jotenkin erillisinä ilmiöinä – tyypillisenä esimerkkinä tulee mieleen 1590-luvun nuijasota, joka oli osa yleiseurooppalaista liikehdintää, vaikka sen myyttiin liittyy edelleen pohojalaasten isäntämiesten oma-aloitteisen kansannousun idea. Ja voihan maatamme menneinä vuosisatoja jäsentää siltäkin perustalta, että meillä oli 1600-luvulla käytössä titteleitä kuten Porin kreivi tai Korsholman ja Vaasan kreivi. Ehkä jonakin päivänä ymmärrämme liudan merkkihenkilöitä Jöns Buddesta Mikael Agricolaan täkäläisinä renessanssihahmoina – "renessanssihan" on 1800-luvulla keksitty käsite ja näin ollen enemmän näkökulmakysymys kuin absoluutti.
VastaaPoistaKeiju,
VastaaPoistatiedän, suomalaisilla on ehdottomasti vähintään kaksoisidentiteetti. Meillä on hieno kieli, joka kuuluu aivan omaan kielisukuun, sukulaisia on vain aika harvassa. Tykkään suomesta, koska meillä kotona puhutaan englantia. Suomi on sanastollisesti hirveän rikas kieli, sitä on kiva kirjoittaa. Puhuttuna se on kyllä vähän lässähtänyt, mutta johtuukohan se tuosta aika hiljattain olleesta korkeakulttuurisesta perinteestä, joka teki kielestä hieman eteerisen? Tarkoitan esim. Topeliusta ja Runebergia, mutta myös heidän suomenkielisiä lajitovereitaan.
Tavalliseen puhekieleen verrattuna ne kokousten kukkaiskielen puhujat erottuivat. Vielä 1950-luvulla sitä vastaan asettui oikea kansankieli murteineen kaikkineen. Murteiden osuus on vähentynyt selvästi. Kielestä ja puhumisesta johtuva kirjallisuus on sitten mielestäni samalla tavalla muuttunut. No, sehän todistaa vain sen että kieli on elävä, kun se muuttuu. Muuttuu se tuo englantikin.
Agricolaa olen oikeasti ajatellut. Se teki suuren työn kirjoittaessaan ylös suomalaisia jumaluuksia ja tarinoita. Ja ajatus oli hieno: kun kerran on selvästi oman alueen myyttisiä olentoja, niin pitää kielen tulla kirjakieleksikin. Minulla on ollut se käsitys että ruotsinkielinen yläluokka pitkään jarrutti enemmistön oikeuksia. Mutta sitä mieltä taisi olla esim. Matti Klinge: autonomian ajalla kaikki alkoi mennä eteenpäin harppauksin. Kun kielestä tuli virallinen kieli, niin sitä alettiin paaluttaa kielitoimistollisiin mittoihin. Se on hirveän helppo kieli oppia ja sopii kenen tahansa suuhun helposti. Suomalaisethan ovat ahkeria lukijoita.
Olin pienenä usein viikonloppuja täällä Isonkyrön pappilassa. Ruustinna oli isän serkku, joten tulin menneeksi kuuntelemaan rovastin saarnoja sinne Isonkyrön vanhaan kirkkoon. Siellä kiertää seiniä Raamatun hahmoja ja katolisia pyhimyksiä ja alttarikaappi on tehty puusta tai terrakotasta ja on niitä samoja pyhimyksiä ja Raamatun tarinoita. Nykytiedon mukaan kirkko on rakennettu 1400-1500-luvulla eikä 1300-luvulla niin kuin silloin väitettiin kun minä katselin pikkulikkana niitä kuvia.
Ne maalarit ja veistäjät tulivat käsittääkseni Saksan rannikolta, kiertäviä maalareita. Suomesta ne puuttuivat. Samaan aikaan Firenzessä oli ties kuinka mones korkeakulttuurin aalto. Renessanssi on sillä tavalla väärä sana, että vähemmän kuvataide omi 1400-luvulla antiikista kuin on kuviteltu. Ehkä kuvanveistossa kyllä. Minusta renessanssin ihanneihminen tulee ihan tuosta sanasta uomo universale, universaali-ihminen. Henkilöitymä on Leonardo da Vinci.
Täällä vieläkin muistellaan tietysti Jaakko Ilkkaa ja sen urheita sotilaita. Tietosi ovat aivan oikeita: Euroopassa oli vähän kaikkialla talonpoikaiskapinoita. Eniten siinä taisi olla kyse kohtuuttomasta verotuksesta. Mutta taisi olla niin että se liikehdintä lähti liikkeelle Savosta. Levisi tietenkin.
Jos et ole lukenut Aulis Aarnion historiallisia romaaneja, niin siellä on vaikka mitä ajatus- ja aatesuuntia edustettuna. Aulis on käynyt samaa koulua kuin minäkin Kangasalla ja tiedän/tunnen hänet sitä kautta. Yksi esimerkki eurooppalaisesta tavasta olla ja elää tulee nyt juuri mieleen: Munsterin (saksalainen y) kirjuri, lue pois! Auliksen kirjat eivät ole viihdelukemistoa, vaan fiktion muotoon puettua semmoistakin että entä jos-romaaneja.
Oletko ollut koskaan Firenzessä? Se on maailman kaunein kaupunki!
Enhän minä tietenkään ole Firenzessä käynyt, kun en ole reissannut ihminen. Teini-ikäisenä päädin vanhempien autoreissulla Versaillesiin asti, sitten jätin heidät jo reissaamaan keskenään. Mutta eivät he paljon pidemmälle ole sittemmin päässeet. Itseltäni taas on matkoille päästäkseni aina puuttunut joko matkakumppani, rahat tai kumpikin. Tämänhetkiset suunnitelmani ulottuvat Pietariin (ensimmäinen kerta ikinä) ja Kööpenhaminaan (ensimmäinen kerta sitten 80-luvun).
VastaaPoistaRenessanssi liittyy ymmärtääkseni antiikkiin muutenkin kuin kuvanveistossa sikäli, että noina aikoina löydettiin paljon antiikin filosofiaa ja ajattelutapoja. Kirjailijat Umberto Eco ja Javier Sierra – molemmat myös tutkijoita – ovat kiinnostavasti ja uskottavasti kuvanneet sitä renessanssiajan murrosta, kun ihmisille alkaa paljastua, että on muutakin ajattelua kuin sitä mitä kirkko ja muut ajan instituutiot hyväksyvät. Esimerkiksi Aristoteleen katolinen kirkko oli aina kelpuuttanut, mutta Platonin hylännyt; nyt Platon löydettiin ja tunnustettiin Aristoteleen veroiseksi filosofiksi. Uskonpuhdistus liittyy myös renessanssiin, mutta sen yhdistäminen antiikin ideoiden uudelleenlöytämiseen voi tuntua kaukaa haetulta – etenkin, kun elämme yhteiskunnassa, joka on rakentunut uskonpuhdistuksen ideoiden päälle ainakin periaatteessa. Aikanaan uskonpuhdistus merkitsi paluuta, ei vain Raamattuun (kirjoitettu ja koottu antiikin aikana), vaan jopa juutalaisen opin ja "pyhän maan" ajatuksen uudelleenvaljastamiseen.
No, olen kohta 50 vuotta elänyt kuvataiteilijan kanssa, joten olen oppinut myös näkemään kulttuuria, en ainoastaan lukemaan. Tuo Långin kirja on muuten tosihyvä, kun siinä nimenomaan mennään ajattelun historiaa ja koko Euroopan mitalla. Ilman kykyä ajatella vähän kaikenlaista ei ole myöskään kuvia.
VastaaPoistaSiitä tuo Lång puhuu, kreikkalaisten filosofien vaikutuksesta ja aika vahvasti silloin 1400-luvun Italiassa. Firenzen hienoimpia kirkkoja on Orsan Michel, joka on kiltojen kirkko. Tekemisen idea syntyy juuri killoista. Oppipoika-kisälli -koulutus oli tehokas ja kaikkialle rupesi syntymään työhuoneita, jossa tehtiin sekä käsitöitä että taidetta. Raja oli häilyvä. Se kirkko on täynnä aivan uskomattomia kulta- ja hopeaseppien töitä, tietysti. Samanlaista todistaa Medicien palatsi.
Tiedät varmaan Stendhal-syndrooman? Siitä kärsii kuka tahansa Firenzeen päätyvä ihminen. Mutta se on semmoinen tauti että se jää kyllä sitten loppuiäksi.
En minä ole paljon matkustanut. Turismi ei ole kauhean kiva juttu. Pitää yrittää aina päästä olemaan vähän kauemman aikaa. Olen asunut Tukholmassa ja Amerikassa. Niin ja: kyllä yksinkin voi matkustaa! Siinä on sitten omassa varassaan, mutta ei se ole paha asia.