Merkillistä VI

Mme de Sévigné, Ninon de Lenclos ja Louise de Marillac ovat kiintoisia vaikuttajanaisia Ranskan suurelta vuosisadalta, 1600-luvulta. Ahkeruutensa mutta myös hiottujen henkilöverkostojensa avulla he saivat aikaan merkittäviä asioita Ranskan historiassa. Louise de Marillac tunnetaan myös Laupeuden tyttäret -sisarkunnan perustajana ja johtajana. Nämä naiset kiehtovat myös suomalaistutkijoita. Tapaamme tuoreet filosofian tohtorit Rose-Marie Peaken ja Riikka-Maria Pöllän. Ohjelma vie meidät Pariisin historialliseen sydämeen, Le Marais'n kaupunginosaan, joka oli kuuluisa naisten ylläpitämistä salongeista. Toimittaja on Sini Sovijärvi.

(Yle Radio 1, maanantain historiasarja, sarjan esittelyteksti)

Sini Sovijärven Canal du Midi oli hyvin hieno, kaunis, jännittävä historiasarja. Nyt tuli sarja jota on todella mietittävä. Miettiminen ei ole hankalaa. Aivoni toimivat vielä, ainakin jossain määrin. Uudessa sarjassa tulevat esiin myös tunteet. Canal du Midi on ranskalainen kanava, tässä taas puhutaan naisista noin suunnilleen Aurinkokuninkaan aikaan, mutta myös vähän ennen ja myöhemmin.

Olen kyllä tietoinen #metoo -kampanjasta. Se alkoi USA:ssa ja tuntuu olevan jollain lailla osa kampanjaa kohta vuoden vallassa olleen presidentin saamisesta pois istuimeltaan, mikäli sellainen nyt on, siis istuin. Yritän peitellä muistiin tunkevia ajatuksia kuningas Ubusta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen miten presidentti Mugabe ei tahdo lähteä pois virastaan Zimbabwessa. En ole seurannut Mugaben edesottamuksia niin tarkasti että voisin sanoa mitä hän on tehnyt väärin, mutta kai hän on jotain tehnyt väärin, koska hänet tahdotaan ulos. Ehkä hän on liian vanha, 93-vuotias? Zimbabwen poliittinen tilanne eli nopeasti: nyt jo Mugabe väistyi virastaan. Kansa tanssii edelleen Hararessa kaduilla ja heillä on uusi sankari: We Welcome Our Hero, lukee plakaateissa. Armeijan tankit alkavat väistyä. Mutta sankarit ovat aina vaarallisia.

Miehiä, vain kuitenkin tietynlaisia, vetää puoleensa valta. (Takavasemmalta kuuluu kysymys: entä naiset?) Zimbabwe on suhteellisen hiljakkoin itsenäistynyt maa, jolla ehkä on oikea perustuslaillinen kriisi, mikäli sillä on perustuslaki. Mugabe halusi uudeksi johtajaksi vaimonsa, joka on aika tavalla nuorempi kuin hän. Mutta nyt vallassa on joku mies. Se olisi ollut ensimmäinen kolonialismin alta päässyt maa, jolla on naisjohtaja.

Perustuslaki on myös USA:lla. Ongelmia on varmaan maalla kuin maalla perustuslakien soveltamisessa. Siis: kenellä on valta? Ja mitä parlamentti on mieltä? Mikä on enemmistö ja mikä vähemmistö? Voiko enemmistöjä ja vähemmistöjä jollain lailla rajata ja mitata, voiko niistä tehdä tilastoja? Zimbabwe voi olla klaani-/heimokulttuurimaa. Enpäs tiedä. Mutta onko USA sellainen? Mikä on Alabama?

Tähän sopii Brechtin-Weillin Alabama-laulu, Jim Morrisonin ja The Doors-yhtyeen esittämänä. Olivathan Brecht ja Weill II maailmansodan aikaan Yhdysvalloissa pakolaisina! Alabama-laulussa on säe: Oh take me to the next little girl! Siinä aikuinen mies pyytää päästä lähimmän pienen tytön luo eikä osaa sano miksi.

Tuossa radio-ohjelmassa pukeutuminen, muoti, tapa puhua, kaikki sellainen on ollut jo kauan se merkki, joka näyttää ihmisille mihin yhteiskuntaluokkaan ihminen kuuluu. Sini Sovijärvi keskustelee kahden tutkijan kanssa siitä, millä tavalla Ranskassa naiset, erityisesti Aurinkokuninkaaksi kutsutun Ludwig XIV:n aikaan, pääsivät esiintymään hovissa ja sen liepeillä, omissa salongeissaan niin että heidän yhteiskunnallinen olemisensa hyväksyttiin. Ludwig XIV on historiankirjan mukaan lausunut: Après nous le dèluge, suomeksi ”Jälkeemme vedenpaisumus”. Sitä paitsi Ludwig XIV taisteli protestanttisia hugenotteja vastaan.

Siihen aikaan nainen ei ollutkaan enää pelkästään jonkun varakkaan aatelisen vaimo ja kiivennyt sitä kautta ylöspäin yhteiskunnassa. Hämmästyin sitä, että nämä naiset ovat tulleet esille kahdesta suunnasta, leskinä – ja rahaa perineinä – ja sittemmin salongin pitäjinä, joiden tarkoituksena oli viihdyttää vieraita, tai sitten myös uskonnollisina uudistajina ja uuden yhteisön, Laupeuden sisarien, perustajina. Salongin pitäjät ovat kurtisaaneja. Luostarit taas ovat luostareita, mutta kun kyse on hartaudenharjoittajien yhdistyksestä, niin siihen olikin sitten kätkeytynyt protestanttinen ajatus. Laupeuden sisaret ovat eräänlainen kapinasolu.

Naisten tapaan olla, keskustella, pukeutua, käyttää huulipunaa ja puuteria ja poskipunaa käytetään aikaa, naiset alkoivat muuttua. Pukumuodit olivat jo olemassa, niistä saattoi lukea pukeutujien yhteiskunnallisen statuksen. Aurinkokuninkaan aikaan yhteiskunta vaurastui ja myös alemmilla yhteiskuntaluokilla oli mahdollisuus saavuttaa ulkonaiset merkit vauraudesta pukeutumisen, hiusmuodin ja sellaisen avulla. Mutta jos nainen ei ollut käynyt kouluja, se kuului kyllä sitten äkkiä puheesta ja niin naisen luokka-asema paljastui. Ehkä heille sitten näytettiin ovea?

Kysymys oli emansipaatio-aallosta. Katolinen kirkko ei huomannut lisääntyneiden salonkien ja Laupeuden sisarten vanavedessä hiipivää reformaation, katolisen uskon kumoamisen siementä. Mutta tärkeätä on ollut noille naisille selviäminen ilman niitä miehiään. Kurtisaanin tarkoitus oli viihdyttää miehiä, seksi oli yksi ulottuvuus, vaikka (juuri) kukaan ei siitä ääneensä puhunutkaan. Makuuhuoneiden kirjahyllyissä oli myös pornografiaa. Nämä naiset eivät olleet pelkästään prostituoituja, koska heidän kuului olla kultivoituneita ja näyttää ja puhua kuin yläluokan sivistyksen omaava ihminen joka tavalla.

Asema merkitsi ihmisen: hän pystyi sanomaan ja puhumaan, koska hän oli ylhäisöä. Lisäksi vielä: ulkoiset merkit tekevät myös sisäisen minän (tekevätkö?). Tässä semiootikko Juri Lotmanin ajatuksia Chaplinin Kultakuumeen lopusta, laivamatkalta:

Kun Charlie pukeutuu vanhoihin resuihinsa, tyttö tuntee hänet. Nyt pukeutuminen on juonen elementti, ja siksi se häipyy näyttelemisestä: Charlie käyttäytyy kulkurin puvussa kuin kulkuri ja löytää käyttäytymisen eheyden. Hän on pieni ahdistettu ihminen naiiveine ja hassuine eleineen, jollaisena tyttö hänet hyväksyy ja jollaisena rakastaa. (Lotman: Merkkien maailma)

Ajattelen pukeutumisen, puvustuksen, koristelun ja kaiken sellaisen kulttuurihistoriaa. Mikä erottaa sivistyneen kurtisaanin laupeuden sisaresta, joka pyrkii vallankumoukseen? Pelkkä pukuko? Kuka siis lopulta määrittelee ihmisen? Miten yhteiskuntaluokat oikein ovat syntyneet?

Miljonääri-Chaplin ja se kulkuri olivat Kultakuumeessa miltei vastakkaisia hahmoja. Mutta kuitenkin roolista toiseen on mahdollista hypätä. Ehkä ei kuitenkaan ole, koska eivät ihmiset elä sillä tavalla? Ilmeisesti on kuuluttava johonkin joukkoon oli se sitten mikä tahansa. Ajattelen ihmisiä, jotka eivät halua olla mukana. Eivät kuulu joukkoon. Olen aina miettinyt niitä jotka ovat ulkopuolella.

En minä kyllä heitä pukeutumisesta ja koristelusta huomaa. Kyllä heidät erottaa silloin kun he avaavat suunsa tai rupeavat kirjoittamaan julkisesti tai jopa äityvät pitämään konsertin tai kokoavat joukon performanssia varten. Tai vain istuvat jonkun viisaan puun alla ja katselevat hymyillen ihmisiä jotka säntäilevät eestaas.