24.2.18

Cargo ja muita kultteja

En vienyt vielä Juri Lotmanin opusta Merkkien maailma kirjastoon. Lotman teki suurimman osan elämänsä työtä Tarton yliopistossa, joten Viroa tai Eestiä voi onnitella senkin vuoksi.

Tämä liittyy siihen että tanskalais-ruotsalainen (?) dekkarisarja nimeltä Silta loppui. Sanoin varomattomasti ääneeni että elokuvasarja oli vaikuttava, koska sarjassa oli oikeita näyttelijöitä. 

Yhtäkkiä ajateltuna kummallinen huomautus. Ammattinäyttelijöitä tietysti, tottakai. Sillan tekijäporukka ei kuulu Hollywood-tyyliseen julkkisten maailmaan, jossa vain yksi osa on oikean työn tekeminen. Ehkä joissain maissa teattereiden ja elokuvien näyttelijät on erotettu toisistaan, työn kuva eroaa, elokuvissa on nimenomaan tähtiä. Teatterit ovat tärkeitä näyttelijöille, koska näyttämöllä näkyy ja kuuluu kaikki. Tapahtuma on siinä ja juuri sillä hetkellä.

Amerikassa näyttelijöiden koulutus riippuu paikkakunnasta. Joissakin yliopistoissa ja collegeissa opetusta on, joissakin ei. Roolin saaminen ei riipu näyttelijätyön laadusta. Tai tekee sen harvemmin. Rahaa tulee jos julkisuus on taattu. Elokuvan tai sarjan ei tarvitse olla hyvä ollenkaan, jos se myy. Eurooppalaiset tuntuvat järkiään oikeilta näyttelijöiltä. Niin myös kyllä useimmat venäläiset. Japanilaisetkin osaavat toistaa valkokankaalla tarkasti oman kulttuurinsa piirteitä.

Amerikan Hollywoodista tuli paikka jossa palvotaan pintaa. Yksi tekijä voi olla se sama, joka tekee Yhdysvalloista niin sekavan ja monimutkaisen paikan: ihmiset ovat tulleet siirtolaisiksi. Heillä on ollut tuskin mitään koulutusta. Se tekee maan hyvin dynaamiseksi. Muuttajat ovat useimmiten olleet nuoria aikuisia, kovia tekemään työtä. 

Varmasti lahjakkuudet murtautuvat esiin. Ainako? Kaupallisuus kannattaa, oli sitten kyse mistä tahansa kulttuurin osa-alueesta. Ostaminen ja myyminen eivät sovellu yhteen ajattelun ja mielikuvittelun kanssa? Siksi ehkä Hollywoodissa ei ole syntynyt niin selvää ohjaajien merkitsemää elokuvakulttuuria. Auteur-sana onkin ranskaa.

Tottakai Euroopassa on kaupallisia elokuvia. Yhden sellaisen näin ihan vähän aikaa sitten uudestaan, Luchino Viscontin ohjaaman Tiikerikissan. Siinä on oikeita näyttelijöitä, Claudia Cardinale ja Alain Delon. He osaavat näytellä. En tiedä missä he ovat oppineet näyttelemisen, mutta eivät he ole pinnallisia. Kauniita nuoria ihmisiä kyllä, mutta he hallitsevat roolin rakentamisen. Muistaakseni Tiikerikissa oli menestys, Giuseppe Tomasi di Lampedusan kirjaakin ostettiin. 



Mutta siis oikea näyttelijä? Ehkä elokuvissa ei ole väliä välittyykö hahmosta kokonainen ihmiskuva vai ei. Puutteita voi paikata korostamalla ulkonäköä, vaatetusta, lavastusta. Voi kyllä olla että puhetaitoa sentään tarvitaan. Roboteille voi antaa äänen mutta eivät edes japanilaiset robotit osaa puhua ihmismäisesti.

Joku yhtiö yritti aloittaa amerikkalaisen ”Sillan”, jonka piti olla silta Meksikon ja Yhdysvaltain välillä. Ei toiminut. Ehkä yksi tekijä on ollut se, että jenkkisarjassa ei ollut oikeita näyttelijöitä? Sitä paitsi toista ”Siltaa” ei yksinkertaisesti kannata yrittää.  Tanska ja Ruotsi eivät ole niin kovasti erilaisia. Ne kuuluvat päinvastoin samaan kulttuuripiiriin, Pohjolaan. Siinä mielessä Silta ei ole kovin vertauskuvallinen. 

Meksikon ja Yhdysvaltain välinen raja on joskus kuin railo, kielellinen ja kulttuurinen. Silta olisi pelkkä fyysinen rakenne. Tanskalaissarjassa silta oli kylmin mahdollinen paikka ja hyvin tappava. Hmm. Medium cool, kylmä väline? Senniminen oli hieno dokkari USA:n demokraattien puoluekokouksesta vuonna 1967, sama, josta Norman Mailer kirjoitti  kirjan nimeltä Yön armeijat (1968).

Orson Wellesin esittämä kahden maan välillä heiluva paha poliisi oli hyvä näyttelijäsuoritus. Welles on amerikkalainen. Elokuva varmasti kuuluu niin kutsuttuihin kulttielokuviin, jolla tarkoitetaan pienten piirien elokuvaa niin että kultti-etuliitettä ruvetaan käyttämään jonkinlaisena historiallisena ajatuksena. Elokuvan nimi on Pahan kosketus (1958) ja se tuntuu ajattomalta.  Se tuntuu suorastaan todelta.

Nyt pitää ruveta miettimään millä tavalla cargo-kultti on toiminut Uudessa maailmassa. Sehän ei tarkoita pelkästään huijausta. Se on yhteisöjen välinen seremonia, jollaisia tarvitaan edelleen, eräänlainen näytelmä.

Taustalla on 1960-luvun uusi aalto, osittain realistisesta kuvauksesta irtautuneet elokuvat. Silloin alettiin myös puhua elokuvista nimenomaan ohjaajien työnä: kokonaisuus oli enemmän kuin osien summa. Ei voi olla niin että lavastus on täysin irrallaan näyttelijäntyöstä, lavastus ei voi olla viitteellistä, pelkästään. Sama koskee musiikkia, äänitehosteita ja myös tekstiä.

Silta oli yksi epäinhimillisen ympäristön osoittaja. On niitä muitakin. Rakennukset ovat anonyymeja, niitä ei erota toisistaan, miten ne ihmiset jaksavat olla siellä? Silta yhdistää Euroopan mantereen Pohjolaan. Se on symboli. Että tuollainen silta voi olla olemassa, Juutinrauman yli, siihen tarvitaan vakaat olosuhteet ja ne meillä on ainakin nyt. Sitä ei kukaan tiedä kuinka kauan on, eikä aina ole ollut, mutta kun kulttuuriympäristö on sama, niin elokuva on aika helppo tehdä. Millä lailla Kööpenhamina ja Malmö eroavat toisistaan? Kielikö vain vaihtuu?

Tässä silta on tärkeämpi kuin nuo kaupungit. Kaupungit toimivat kylminä ja kalseina ja aika lailla neutraaleina lavasteina tarinalle. Tarina etenee omassa varassaan, maantiede tai arkkitehtuuri eivät ratkaise. Paitsi siis se silta, jonka ympärillä tapahtuu koko ajan jotain.

Juri Lotman puhuu näyttelemisestä jonkin verran. Hän katsoo Scott Fitzgeralden tekstistä tehdy elokuvan nimeltä Yö on hellä, vanha jenkkileffa, ja miettii näyttelemisen perusasioita. Ohjaaja vaatii päähenkilöä, naista, tulemaan ulos hahmostaan. Näyttelijä ihmettelee ja kysyy: Mitä on hahmosta ulos tuleminen? Ohjaaja selittää:
”Teette sitä, mitä yleisö ei ole odottanut, kunnes onnistutte kiinnittämään huomion itseenne ja vain itseenne. Ja sitten jatkatte taas hahmossa.” 



Mihin ohjaaja pyrkii? Ei hän mitään brändiä tee! Paremman puutteessa amerikkalainen ohjaaja joutuu kouluttamaan näyttelijöitään. Ja mikä koulutus hänellä itsellään mahtaa olla? Vielä nykyäänkin USA:ssa pääsee töihin kun ilmoittaa että on opiskellut kaksi tai kolme vuotta yliopistossa tai collegessa. Kukaan ei kysy mitä on opiskellut ja onko ehkä joku tutkinto suoritettu. Koulutuksesta piittaamattomuus kertautuu ja kostautuu ties kuinka monennelle sukupolvelle. Itsepetos on mitä melkoisin, kun maasta tehdään uudelleen suurta.

Mutta seuraavaksi Juri Lotman jo sitten puhuu Marcello Mastroiannin persoonallisuudesta ja Fellinin leffasta . Mutta oikeasti: eihän nyt ole kyse persoonasta, vaan hänen kyvystään näyttelijänä? Ehkä kyse on suomennoksen lapsuksesta. Yksi vastaava oli Stanislavskin näyttelijäntyön ohjekirjan nimestä. Se suomennettiin että ”Luonteen kasvatuksesta” kun olisi pitänyt sanoa että roolin kehittämisestä. ”Karaktääri” on varmaan ollut alkuperäinen termi. Itse kirja on todella hyvä. Stanislavski kirjoitti sitä datshallaan jossain päin Karjalan kannasta.

Lotman katsoo Velasquezin maalausta Kuningas Filip IV:n perhe, maalauksen vasemmassa laidassa on taiteilija itse. Kyse on kompositiosta: ”Maalauksen taustalla näemme seinän jolla on maalauksia.” Johtopäätös? Tilan tuntu? Taulun taustalla oleva peili? Kuvahan ei sitten lopu koskaan!

Käännyn toisen kirjan puoleen, joka on tietysti Lennart Merin Hopeavalkea. Matka menneeseen oppaina aurinko, fantasia ja folklore. (Suom. Eva Lille, Gummerus 1983). Täällä on sitten jo vaikka mitä. Nyt kun Baltian maat juhlivat itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlaa, niin täytyy siteerata tähän Merin kirjaa:
Jos yhteinen tunnus todella takasi itämerensuomalaisille heimoille turvan, kuten Tacitus väitti, muuttuu etnonyymin varhainen käyttöönotto merentakaisissa kontakteissa ja itsensä identifioiminen virolaisiksi kaikin tavoin odotuksenmukaiseksi. Huomattavasti myöhemmältä ajalta näyttää tätä käsitystä vahvistavan kirjoitus Blaeun vuoden 1662 atlaksen karttalehdellä: ”Livonia, vuldo Evestland”,  siis ’Liivinmaa, kansan kielellä Eesti’.
Nimitykset asettuvat riviin seuraavassa järjestyksessä: v. 330 eKr. Thule ’tuli’; v. 98 jKr. aestus, aestii ’tulen äärellä asuvat’; v.524 Aesti, v.816 Aesti; v. 880 Estum; v.1075 Aestland; v. 1154 Estlanda; v. 1167 Estonum; v. 1172 Estia; v.1212 Estenes Osilianes; v. 1219 Estland; v. 1224 Estonia.
Ikivanhan toponyymin  häviäminen osuu odotusten mukaisesti aikaan, jolloin Rooman valtakunta hävisi ja siitä seurasi merenkulun matalasuhdanne Itämerellä. Wulfstan (v. 880) antaa Veikselin laskea Aestimereen. Adam Bremniläisestä alkaen (1075) asettuu toponyymi taas nykyisen Viron paikalle. Bremenin kirkkoherran lähteiden joukossa olivat Tanskan kunikaan Sven Estridssonin kertomusten rinnalla antiikin kirjailijat Pomponius Mela. Solinus, Orosius ja edellä mainittu Lucanus, joka kolmekymmentä vuotta ennen Tacitusta ehti mainita erään saaren kansan kummallisesta koskemattomuudesta.


Merin kirja ulottuu kaikkialle, käsittelee Eesti-Viroa hienosti ja Meri osaa kaiken lisäksi kirjoittaa. Nyt kun luen sitä, toivon todella että Juri Lotmanin esseekokoelma suomennettaisiin uudelleen. Olisi kyllä jo aika! Siihen voisi vielä lisätä tekstejä. 

5 kommenttia:

Anita Konkka kirjoitti...

Stanislavskin suomennoksesta. Isäni suomensi Stanislavskin kirjan. Sen nimi on Näyttelijän työ I ja II, ei "Luonteen kasvatuksesta". Joten ei ole ollut suomentajan lapsus. Isä oli rarkka suomentaja, kiireessä saattoi tapahtua pieniä lapsuksia, mutta ei noin isoja. Jos jonkun luvun nimi on "Luonteen "Luonteen kasvatuksesta", niin se on Stanislavskin terminologiaa, vähän vanhanaikaista nykykatsannossa, ehkä.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

sanoin väärin, se oli Luonteen kehittäminen. En löytänyt suomentajaa, jossakin oli "muut tekijät", Eino Westerlund, en tiedä mitä se tarkoitti.

Uusi suomennos on Kristiina Revon. Tämä oli osa siis Näyttelijän työ-nimisestä nykyään kaksiosaisesta kirjasta.

Sitten on tuo Stanislavskin Elämäni taiteen palveluksessa, näyttää olevan ensimmäinen painos 1946, siinä on iso osa tuosta Luonteen kehittäminen-osastosta, joka on aika yksityiskohtainen näyttelijäntyön käsikirja. Ja tuo "muut tekijät", jota en kyllä nyt oikein ymmärrä.

Luonteen kehittäminen oli meillä kyllä yliopistossa kurssikirjana, siis Draamastudiossa. Nimeä joku arvosteli jo silloin. Milloin isäsi oli suomentanut sen?

Ripsa kirjoitti...

Anita,

selvisi. Suomennoksia on useita. Joku on jossain vaiheessa nähtävästi nimennyt Näyttelijän työ-opuksen toisen osan nimellä Luonteen kehittäminen, ainakin Ulla-Liisa Heinon suomentama opus on senniminen. Tuo opus on vuodelta 1970.

Eino Westerlund on suomentanut opuksen ensimmäisen kerran. Siitä on ehkä useita painoksia. Ja sitten on tämä Elämäni näyttemötaiteen palveluksessa, jossa siinäkin on osia siitä oppilaspäiväkirjasta, jonka on suomentanut Wikin mukaan Juhani Konkka. Se on ollut Työväennäyttämöiden liiton kustantama.

Suomennoksella on siis monimutkainen historia. Minulla ei ole aavistustakaan kenen suomennoksen olen itse lukenut!

Pekka Turunen kirjoitti...

Minä teki Sillasta niin hyvän? Elokuvassa tai televisiosarjassa kyse on aina monen eri tekijän yhteisvaikutuksesta, mutta minulle niistä tärkein on tarina. Ei sekään tietysti yksin riitä, jos eivät muutkin osatekijät ole kunnossa. Ja sitten tarvitaan se koukku, jotain uutta ja mielenjäävää. Sillassa se oli varmaan Saga Norén, joka nykyaikaisella tavalla oli ristiriitainen hahmo. Kiehtova henkilö, täysin samaistuttavissa, mutta samalla jotenkin ymmärrettävästi epätäydellinen.

Taiteen ja kaupallisuuden ristiriita lienee ikuinen. Arvostan suuresti sitä, että angloamerikkalaisten tarinoiden rinnalla nousevat nyt ansaittuun menestykseen muissakin kulttuureissa syntyneet teokset. Ammattitaitoisen osaamisen lisäksi niissä viehättää erilainen mentaliteetti.

Ripsa kirjoitti...

Pekka,

taustani näiden poliisijuttujen suhteen on varmaan juuri tuo, jonka kerron: Orson Wellesin tapa lähestyä asiaa. Se on ylivoimainen. Hän on noita harvoja amerikkalaisia auteur-ohjaajia, mutta niinpä hän ei tehnytkään töitä isoilla studioilla ja teki esimerkiksi Kolmannen miehen, rikosjuttu sekin, Euroopassa, kun kotimaa oli kääntänyt selkänsä. Hitchcock oli eurooppalainen, mutta ohjasi hienoimmat juttunsa Amerikassa. Onnistui vaihtamaan maata. Ei se varmaan ihan helppoa ollut.

Kun olin Amerikassa, siellä oli tusinatuotanto valloillaan televisio-kanavilla. En katso noita CSI-juttuja, niissä aina ammutaan ensin ja kysytään sitten. Semmoista villin lännen meininkiä. Näyttelijntyö on kehnoa.

Siltaa ovat pitäneet hyvänä muutkin kuin eurooppalaiset, se on ollut myös myyntimenestys. Minusta siinä on selvästi jokin epäkaupallinen viritys, joka tekee sen kiehtovaksi. Ehkä juuri tuo Sagan roolihahmo. Ja se näyttelijäntyö on todella hienoa hänellä, toimii, sellainen rooliviritys kuin voisin uskoa stanislavskilaisessa teatterissa olevan. Joskus olen miettinyt millaista olisi ollut Stanislavskin ohjaama elokuvataide. Äkkiä ajatellen siihen suuntaan näyttävät esimerkiksi Eisenstein tai Tarkovski. Venäläisillä on myös selvästi oma elokuvakielensä.

Voi olla että Sillassa on parasta se, että tanskalais-ruotsalainen porukka onnistui pitämään tason korkeana. Usein sarjat jatkuessaan epäonnistuvat. Noh, olen tämmöinen filmihullu, niin että kun näen jotain hyvää niin kyllä minä siitä riemuitsen.