Keskustelua Stanislavskin kanssa

Olen nyt ajatellut tuota näyttelijöiden, tanssijoiden ja opiskelijoiden höykyttämistä, jota on ilmeisesti ollut vähän kaikkialla jo vuosia. Voisi kyllä hyvin olla että on ollut vuosikymmeniä, en tiedä. Naisiakin on höykytetty, on peloteltu, ahdisteltu, uhattu raiskauksella ja muuta väkivaltaista. Moni on puhunut semmoista. 

Nyt joku elokuvaohjaaja sanoo vain halunneensa tehdä autenttisia kohtauksia. Tuli mieleen saman tien se, että eivät ohjaajat anna myöskään näyttelijöiden puhua kunnolla, vaan sillä lailla autenttisesti. Siitä ei saa selvää, autenttisesta. Eivät huomaa, että ei olekaan harrastajia kameran edessä, vaan näyttelijöitä, siis kunnolla puhumisen vuoksi. Voi puhua kunnollisesti ja olla nielemättä sanoja. Näyttelijät osaavat sen. Osaavat kuiskata niin että viimeisellä penkkirivillä istujat kuulevat. Kysymys on näyttelijän työn perusjutuista. Voi olla todella että elokuvaohjaajat eivät ole käsittäneet mitä on näyttelijäntyö, vaan yrittävät jotain omaa oikotietä autenttisuuteen.

Olen seurannut aivan viime vuosiin asti teatteria, joka nyt alkaa mennä kuulumattomiin, sananmukaisesti. Osaan lukea aika hyvin teatterin eri osien työtä, miten on valaistus, entä lavastus ja puvut. Käsiohjelma kertoo kuka on kuka, roolituksen, dramaturgian, mahdollisen musiikin ja muut. Kertoo yleensä hyvin ja kiinnostavasti. Teatteri ei ehkä ole menettänyt yleisöä siinä määrin kuin muut taiteet ovat. Joku tai jokin on ruvennut kilpailemaan yleisön suosiosta. Mutta se on toinen juttu.

Nyt sitten radiotoimittaja oli tajunnut että ehkä jossain ei ole ihan oikeasti käsitetty mitä on näytteleminen. Loistoidea oli sitten kutsua pari vanhempaa naisnäyttelijää puhumaan siitä miten tunnemuistia käytetään. Se kuulosti niin naivilta, että pysähdyin kuuntelemaan, en muista sanottiinko edes sitä sanaa, tunnemuisti, mutta muistin millaista oli ollut näyttämötyön tunneilla. Jostain perusteellisesta väärinymmärryksestä ehkä oli kyse, koska jokaisella meistä on tunnemuisti. Eihän tunnemuistissa tietenkään ole kysymys esimerkiksi jonkinlaisesta brechtiläisestä itsensä vieressä seisomisesta. Saksalainen Bertolt Brecht oli sitä mieltä, että saa olla oikeata järjen käyttöä ja ajattelua näyttämölläkin. Että osaa himmata itseään ja olla himmaamatta ja pystyy oikeasti lukemaan vastanäyttelijöitä. Kysymys on tietenkin aina dialogista. Näyttämöllä on harvoin vain yksi ihminen tai edes kaksi, yleensä niitä menee ja tulee ja on kaatamaisillaan lavasteet kulkiessaan. Sen takia on oltava skarppina ja oltava hätäilemättä että missähän mun tunnemuistini tänään haahuilee.

Tuo oli vähän niin kuin pähkinänkuoressa jonkin esityksen anatomiaa. Kuviteltu tapaus, ei muuta. Mutta toin tuohon Brechtin, joka oli eräänlainen tienhaara näyttelijäntyön ymmärtämiseen joskus 1950-60-luvulla. Eivät näyttelijät hylänneet tunnemuistiaan, mutta skarppasivat ehkä aivojensa monipuolisemmassa käytössä. Se on haaste missä tahansa ammatissa. Taustalla oli edelleen Stanislavskin 1900-luvun alussa Moskovan Taiteellisessa teatterissa kehittämä näyttelijäkoulutus. 

Se radio-ohjelma oli vähän hassu ja naivinpuoleinen. Sitä vielä säesti suoraan mikkiin joku kolmesta naisesta joka sanoi hoon päältä että jhooh, kun näyttelijä oli kuvailemassa rentoutustuokiota, joka oli kamalan ihana. On kerta kaikkiaan rikosluontoista päästää näyttelijöitä irti omassa asiassaan. Ei siitä tule selvää.  Sen lisäksi näyttelijät osaavat olla niin pahuksen mukavia, että sitäkään ei kestä keskellä arkipäivää.

Paljon mieluummin olisivat toimittajat mikkien ja kameroiden kanssa ja tekisivät sitten lopullisen jutun leikkauspöydässä, ohjaisivat leikkaamalla. En tiedä oliko kyseessä suora lähetys, mutta olisi rönsyjä pitänyt leikata pois. Näyttelijät ovat ammatti-ihmisiä ja tekevät työtään silloin kun tekevät. Olen kuullut tuollaisia tunnejuttuja tuntikausia jo lapsena ja nuorena, niitä kuuli lapsuudenkodissa, näyttelijöitä. Eivät tuntuneet aivan aikuisilta eivätkä kyllä täyspäisiltäkään. Olivat vanhempieni ystäviä. Katsoin vanhempiani aika lailla vinosti juuri sen takia ja pitkään. Sanotaan että näytä minulle ystäväsi, niin kerron millainen sinä olet.

Ajattelin että ehkä ne näyttelijät kuuluivat nyt vain johonkin aikakauteen ja ovat nyt aivan väärässä ajassa. Näyttelijät eivät ole juuri muuttuneet. Mutta kun ei heidän tarvitse siitä pitää meteliä, enkä minäkään mitään pahaa meteliä kuullut, kunhan lapsena ihmettelin sitä äänen nousua ja laskua. Niitä oli miehiä ja naisia, osasivat puhua taukoamatta. Sitä paitsi olin jo 4-vuotiaana ollut Kansallisoopperan näyttelijöiden pukuhuoneessa sanomassa päivää koppakuoriais-sedälle, joka pyyhki naamaltaan jotain mitä sanoi sminkiksi. Ei se ollut enää koppakuoriainen vaan äidin ja isän ystävä, joka halusi tietää tuleeko minusta isona pianisti. Silloin elettiin vuotta 1949, mutta muistan Tyrväisen sedän vieläkin.

Mutta ne toiset jutut ovat pahoja. En ollut tiennyt että näyttelemistä on voinut opettaa joku, joka on käyttänyt opiskelijoita hyväkseen, ahdistellut, uhannut ettei likka saa työtä ellei suostu. Sitä en ollut kuullut ennen. Että sellaista on ollut eikä varmaan vain viime vuosina. Minusta ne opettajat olivat yksinkertaisesti rikollisia, kiristäjiä. Ja nuoret tytöt, kenties pojatkin, oppivat tulevasta työstään sen, että siinä on kyse hengissäsäilymisestä. Ne opet eivät aikoneet kuolla.

Rupesin kuvittelemaan sitä, millaista on ollut näytellä bulevardikomediassa, kun joku kähmijä odottaa kulisseissa. Sitä on vaikea ymmärtää millään tasolla. Sillä kyllä näyttelemiseen kuuluu myös herkkyys. Ihmisistä tulee helposti kyynisiä, jos he joutuvat pelkäämään koko ajan. Kun on aina esillä, niin kaipa he joutuvat joskus vetämään överiksi. Jossain vaiheessa ketään ei enää naurata.

Aivan eri asia on puhua sitten siitä, mikä on miehen tai naisen rooli, siis sukupuolirooli. Se vaihtelee kulttuurien ja ikäkausien mukaan. Kulttuuriin kuuluu hyvin paljon, ei kysymys ole vain siitä kuka tiskaa astiat ja vie roskat ja kuka siivoaa ja kuka laittaa ruuan ja kuka korjaa rikkoontuneen ruohonleikkurin. Näyttelijöitä on ollut aina. Jos näyttelijälle jää rooli päälle siviiliin, hän ei kyllä ole kovin hyvä näyttelijä. Siihen roolista irtautumiseen kuuluvat sitten rentouttavat jooga-sessiot, niin olen käsittänyt. Eikä lenkillä käyminen ole yhtään huono asia.

Stanislavski käski teatterikoululaisensa kävelemään kaupungilla ja katselemaan tarkasti ihmisten tapaa kävellä. Että minkälaisiin luonteenpiirteisiin ne kävelytavat kuuluvat, vai voiko niitä yhdistää? Miksi tuo ihmisryhmä höpöttää noin innokkaasti ja mistä aiheesta? Stanislavski yllytti oppilaitaan olemaan aina vähän salapoliiseja, koska he joutuvat näyttämöllä käyttämään erilaisia tapoja puhua, katsoa toisiaan, eri tapoja solmia huivi ulosmennessä, eri tapoja nostaa hattuaan kun tapasi tuttavansa.

Vaikka siis meillä ei olisi enää huiveja eikä hattuja kaduilla, niin voi tulla teatterin ohjelmistoon Tšehovia, jolloin eleiden on kuitenkin oltava kohdallaan. Se näytelmäkirjailija teki ihmisistä kokonaisuuksia huiveja ja hattuja myöten, piti osata koskettaa hatunreunaa juuri oikealla tavalla. Kaikkien pitäisi lukea Stanislavskin näyttelijäntyö ja edes muutama Tšehovin novelli. Kyllä ne luettuaankin pystyy teatterissa käymään.

Ehkä sillä tavalla yhteistyö esimerkiksi teatterin ja elokuvan välillä onnistuisi. Näyttelijäntyössä todennäköisesti oppii aika paljon ihmisluonteesta, niistä osista sitä, mikä kaikille yhteistä ja mikä on lähellä omaa kulttuuripiiriä. Ei se sitä tarkoita, että mesotaan tunnemerissä ja hukutaan sinne. Rooleista pääsee kyllä eroon. Mutta pitää ensin oppia ottamaan kiinni ja päästämään irti. 

Seuraavaksi on katsottava, että kulisseissa ei ole roistoja eikä ahdistelijoita eikä kiristäjiä. Elokuvissa ja näyttämöillä kerrotaan ihmisten avulla tarinoita. Teatteri ja elokuvat samoin kuin muutkin taiteenlajit (oikeastaan useimmat) perustuvat mielikuvitukseen, siihen samaan jonka lapsikin osaa: ”tämä menis nyt tänne ja sanois että- - -”. Kuvittelu on kivaa ja se pitää sallia. Näyttelijöille kuuluu heittäytyminen ja yleisölle ajattelu ja viihtyminen. 

Joskus roolit saattavat myös vaihtua. Ihmiset haluavat leikkiä ja kuvitella kaikenlaista, meidän yksi nimemme on homo ludens. Jos kaikista rupeaisi vähitellen tulemaan parempia ihmisiä? Miten olisi?

Kuvat apostolinmiekasta ovat ajankohtaisia. Aurinko saa kasvin tahtomaan lisää tilaa, lisää valoa, lisää vettä. Tämä yksilö yritti ryömiä ruukustaan ylös, saatiin kiinni ja kannettiin yläkertaan. En muista nähneeni sitä tämän viimeisen 20 vuoden yhteiselon aikana noin vihreänä. Tällä on vieressään stereoiden kaiutin ja eilen soitin sille ja meille ihmisille Mozartia pitkään. Minusta se on eilisestä vihertynyt. En suosittele vetämään avokämmenellä tuota terävää sivua pitkin. Ei se ole suotta saanut nimeään.