Surullista

Tuli taas kuolinviesti. On tullut monta viime aikoina. Carl Wargh kuoli. Oltiin katsomassa Kallen töitä Tammenpään Tapanin Printmakers- galleriassa. Ann-Maj Salin, Vaasan Kuntsin kokoelmien kuraattori, oli siellä myös ja  kertoi järjestävänsä Kallen retrospektiivista näyttelyä Seinäjoen taidehalliin. Kalle ei ehtinyt näyttelynsä avajaisiin.

Nähtiin kaupassa silloin tällöin Kallea. Meni koko ajan läpikuultavammaksi. Tapani kertoi että ehkä 1970-luvulla, kun Kalle alettiin tuntea Etelä-Suomen isommissa paikoissakin, niin Suomeen syntyi paljon nuoria carlwargheja, ihan omia aikojaan. Hymyilytti, asuin silloin Helsingissä ja akvarellimaailma vaikutti silloin jotenkin erilaiselta.

Ne työt mitä hänellä oli Tapanin galleriassa, olivat uusia töitä ja nyt kun niitä näki läheltä, erityisen mielenkiintoisia. Sekatekniikkaa. Akvarellin keskellä saattoi olla lyijykynä- tai hiilipiirustus. Ehkä Tapanin galleriassa oli enemmän valoa kuin yleensä on. Tai sitten valo tuli suorempaan, isojen ikkunoiden vuoksi. Valoa on ollut tänä keväänä, näissä tuulisissa maisemissa.

Oli hieno lyhyt tuokio Kallen kuvien keskellä. Tapani kertoi mistä päin mikäkin maisema oli.  Kalle tunsi ihmisiä, mutta kuvasi ennen kaikkea maisemia, rakennuksia ja ihmisiä niissä. Yhden akvarellin keskellä on ihmisen kuva, piirroksena. Se ei välttämättä tarvinnut mitään väriä. Se hahmo oli piste keskellä maisemaa. Koska piirros oli tumma, se hahmo tuntui olevan varjossa. Katsomaan keskittyvät ihmiset osaavat yleensä olla aika hiljaa. Se on hyvä juttu, koska mikään ei sillä tavalla tule väliin. Kuva olisi voinut olla Kallen omakuva.

Tällainen vuodenajan vaihtuminen ja kevään/kesän tuleminen ryminällä ja jo toukokuussa on tapahtuma jota useimmat ihmiset eivät ole nähneet ikinä. Ehkä ei Kallekaan ollut, minua vanhempi kuitenkin. Valo on hirveän tärkeä asia ihmiselle. 

Vuodenaikojen vaihtuminen on vahva taitekohta kaikille pohjoisen ihmisille aina. Vanhemmat ja sairaammat ihmiset uupuvat.

Muistan tapaamisia Kallen kanssa vuosia sitten, näyttelyiden avajaisissa tai  istumista pöydän ääressä ja puhetta. En muista vitsailua enkä joutavuuksia.  Hän usein puhuessaan ei ollut ihan kokonaan läsnä, hajamielinen. Nyt olen lukenut, että Kalle on opettanut myös kouluissa. Toivottavasti lapset/nuoret ovat opiskelleet kun saivat sellaisen mahdollisuuden.

Meillä on kuvagalleriassamme Kallen kuvakortti Akropoliilta, kuva akvarellista. En tiedä minkäkokoinen se akvarelli on ollut. Sitä olen katsonut nyt jonkin aikaa kun olen lukenut Kirsti Simonsuuren esseekirjaa nimeltä Akropolis. Ilmeisesti Suomen Ateena-kulttuurikeskus on sijainnut aivan vastapäätä. Akvarelli on impression taidetta. Ehkä Kalle oli käynyt Ateenassa? 

Äskettäin  kuoli myös Otso Kantokorpi. Suomesta kuolee keskeisiä kulttuuri-ihmisiä. Kalle ehkä ei ollut niitä äänekkäimpiä, mutta tärkeä. Otso piti meteliä, mutta oli kyllä skarppi ihminen. En tuntenut Otsoa kovin hyvin, hän oli aika paljon nuorempi, enkä Kalleakaan hirveän hyvin, hän oli minua vanhempi. Mutta kummankaan en olisi tahtonut vielä menevän. 

Ajattelin näitä kuolemia. Olin hirveän vihainen Ylen Kulttuuriykköselle eilen. Tuli auttamatta mieleeni jonkun taiteilijan irvistely asiantuntijoista. Taiteilija oli joku näistä ”nuorista”, joka oli osallistunut Cheap Thrills-ryhmään. Se tarkoittaa että he eivät ole mitenkään nuoria enää. Ehkä eivät ole edes elossa. Eivät ainakaan kaikki, esimerkiksi Lyytikäisen Olli, jolla oli akvarelli pojasta fillarin päällä sylissään pääkallo. Poika näytti pakenevan.

Joskus työt ovat hyviä, joskus eivät. Kysymys on aina mittatikuista. Mittatikut taas puolestaan ovat sopimuksenvarainen asia. Taidehistoria koostuu kertomuksista. Joku voi nähdä tärkeimmän kertomuksensa maisemassa, joku taas niissä väreissä, siveltimen vedoissa, vetisissä läiskissä.

Sisustus on tietysti pakkomielle, joka syntyy siitä, että ihminen ei ole osannut katsoa ikinä ympärilleen. Tässäkään ei ole kyse aikakaudesta, ihmiset ovat käyttäneet tauluja kotiensa sistuksena. Muistan aivan uudenlaisen maailman avautuneen itselleni, kun luin Fanny Churbergin elämänkertakirjaa ja katsoin kuvia hänen töistään. Riitta Konttinen oli kirjoittanut taiteilijasta. Sitten oli pakko lähteä museoon katsomaan jotain live-maalausta. 

Ne maisemat ovat täynnä kertomuksia tunnetiloista. Churberg osasi kertoa tunteistaan värein. Eivät kaikki taiteilijat käytä värejä sillä tavoin. Jopa värityskirjoja voi täyttää värein ja saada niistä irti jotain aivan muuta kuin ne kutistuneen maailmankuvan hankkineet brändin tekijät ja rahan kerääjät olivat osanneet kuvitella. Lapset ovat sottaisia tapauksia. 

Oli nimittäin löytynyt suomalaisen kuvataiteilijan töitä kokonainen kellarillinen. Hän oli ollut Münchenissä ja Pariisissa opiskellut Santeri Salokivi ja tehnyt suurimman osan työtään 1920-30-luvuilla ja sitten vaipunut kuoltuaan kellareihin, tai siis hänen elämäntyönsä. Radion naiset kauhistelivat ja kikattivat. Sitten mietittiin miksi ei Ateneum ole ostanut noita töitä jo kauan sitten. Kuolleen kuvataiteilijan brändi taisi puuttua.

En minä kehtaisi mennä puhumaan jonkun 1920-luvun tyypin brändistä. Kyse on tietysti niin kuin aina elämän ja kuoleman kysymyksestä: millä taiteilija elää? Miten hän eli?  Elikö hän hyvin? Minkä arvoista on tuotanto nyt? Mihin se Suomen taiteen historiassa asettuu?

Joku museoihminen pahoitteli sitä, että Suomen 1920-30-lukujen taide on unohdettu. Menin lukemaan Onni Okkosen Suomen taide-opusta, jossa Salokiven taiteilijantyö on käsitelty. Kirja kyllä löytyy yhtä läheltä kuin lähin kirjasto. Minulla se on keittiön käsikirjastossa.

Jos Yleisradiossa luovutaan toimittajien koulutusvaatimuksesta, niin yleisö ei kauan viihdy. Ne pari museoihmistä kyllä kertoivat mitä taiteilija oli elämässään tehnyt. Faktat tulivat selväksi. Samoin se mitä niistä kellareista löytyi.

Pahin limbo mitä muistan kuulleeni vuosiin oli se into millä toimittajat ottivat vastaan tiedon, että suurin osa hyväkuntoisista töistä oli alastonmallipiirustuksia. Joku keksi heti yhteyden alastonmallien ja avioliiton välillä. Faktaihminen sitten kertoi että vaimo ei ollut mustasukkainen ja että alastonmallipiirustus on yksi tavallisimmista kuvataiteilijoiden töistä. Niissä ei ole mitään sen kummallisempaa kuin maisemakuvissakaan – tai vaikka muotokuvissa, joiden tekemisestä joku taiteilija voi saada enemmänkin rahaa, jos nyt kerran rahasta on puhuttava. Tuosta kaiken mitasta.

Ehkä nyt vain on niin, että toimittajilta ei enää edellytetä yleissivistystä niin kuin esimerkiksi kuvataiteilijan tuotannon aihepiirin tuntemusta. En muista ennen ikinä kuulleeni että toimittaja voi innostua ajatellessaan taideteosta ja mustasukkaisuutta.

Yksi ystäväni kertoi anekdootin kun olimme tulleet elokuvista. Se oli joku Jean Renoirin leffa. Elokuvaohjaajan isä, Auguste, tunnettiin siitä, että hän tahtoi valita perheen lapsia varten tuodun apulaisen. Oli ilmeisesti tasa-arvoisessa avioliitossa, kysyin että miksi. No sen takia että hänen piti nähdä miten hyvin uuden apulaisen iho ottaa valoa. Auguste Renoir oli värikylläisten maalausten taitaja. Onni Okkonen kuvaa Santeri Salokiveä ”synnynnäiseksi impressionistiksi”. Määreestä ei taida olla brändiksi.

Jäin miettimään tässä, että entäs jos perheen kuvataiteilija olisikin ollut nainen. Miten olisi suhtauduttu naisen tarpeeseen löytää malli? Olisiko naistaiteilija saanut tehdä kuvia vain lapsistaan? Tai ruveta tekemään haikailemiensa alastontutkielmien sijaan maisemia? Ehkä puiden muotokuvat olisivat riittäneet?

Kun kuuntelin tuota radio-ohjelmaa, niin tuli ikävä Otso Kantokorpea. On mahdollista että hän on viimeinen lajiaan, kulttuurijournalisti joka on kiinnostunut kaikesta, jatkuvasti utelias, aina lähtemässä uusille urille. Kantokorpi teki hienoja kolumneja Ylellekin, vielä viime vuonna kulttuuriohjelmaan nimeltä Kultakuume. Ohjelma on tietenkin lopetettu. Se oli tehty taiteen ja kulttuurielämän ehdoilla, niitä puolustamaan.