Kieltä kysymässä

Kävelin tarkistamassa kevään etenemistä. Se on selvästi tulossa.  Mutta edelleen voi olla pakkasta yöllä. Tänään satoi ensimmäistä kertaa pariin viikkoon ainakin, taisi sataa vähän toissayönäkin. Sade tähän kuivaan pölyyn tuntuu hyvältä. Muutama päivä sitten kun olin, niin joutsenet olivat lahden toisella puolella nojailemassa rannan kiviin. Niitä oli kaksi. Tänään ne olivat jakaantuneet kahtia, toinen päivysti sen pienen vastapäisen rannan saaren kupeessa ja toinen oli edelleen viuhtomassa siipiään niitä rannan kiviä vasten.

Telkät sukelsivat heti kun näkivät minut. Ei näkynyt niitä pieniä tummia ja töyhtöpäisiä lintuja, jotka nakkelivat niskojaan toisilleen.  Jonkinlaisia tukkasotkia ne olivat. Pelehtivät jonkin koreografian mukaan. Välillä ne äityivät uimaan ympyrää, semmoista toistensa kehissä uimista, ja vaikutti siltä että törmäsivät toisiinsa, ihan tarkoituksella. En kyllä nähnyt naaraiden taputtavan. Jos niiden piti valita joku reviiri, niin ehkä ne miettivät sen merenlahden kokoa? Pitääkö olla yksi pari jollain tietyllä alueella? Ehkä niitä laskeutui tuohon lahdelle isompi määrä ja osa jo lähti jonnekin kauemmaksi. 

Se käsitys minulla kyllä on että pienet linnut tahtovat muuttaa isoin joukoin, koska niin tuntuu turvallisemmalta, niin se on ihmistenkin kanssa. Etelä-Euroopassa pikkulintuja odottavat ampujakolonnat, ihmismiehet, varsinkin Maltalla. Mutta ilmeisesti myös muualla Välimeren rannoilla. Semmoinen tappamishimo tuntuu kummalliselta. Ennen on oltu nälkäisiä keväällä, mutta tuskin nämä ruokaa ampuvat. Kun oltiin siellä pari viikkoa 30 vuotta sitten, niin ei päästy käsitykseen että miten ne ihmiset itse elivät. Kun ei nähty ihmisten koteja. Ehkä heidän vanhempansa eivät puhuneet englantia. En kysynyt. Kuitenkin olivat minulle vain tilapäisiä tuttuja. Enkähän ole mennyt takaisin. Ei tunnu olevan enää asiaa. Vaikka joitakin asioita olisi ehkä voinut tsekata. Ne suuret temppelit, ja johanniittojen temppeli, se Caravaggio.

Olisi pitänyt oppia matkustamaan yksin, myöhemminkin. Olisi pitänyt muistaa Mamma ja ajatella että hän matkusti yksin ja Amerikkaan, vaikka oli hänellä siellä sisko. Minähän matkustin nuorena yksin.

Olin juuri oikean ikäinen. Yksin tulin tänne myös takaisin. Olisin voinut aivan hyvin jäädä Kööpenhaminaan. Mutta jostain syystä piti päästä Suomeen. En ole varma siitä miksi. Todennäköisesti suomen kielen vuoksi. Olen aina elänyt kielessä, jotenkin sen sisällä. 

Kun tulin takaisin en osannut enää puhua suomea. Tiesin mitä pitäisi sanoa, mutta sanat eivät tulleet ulos. Kaksi viikkoa meni pelkän kielen oppimisessa.  Sitten kesti talviaika kun etsin tästä maasta asuntoa. Päädyin isoäidin ja isoisän luo maalle ja katselin myöhään syksyllä pellon laidalla hyppivää kurkiparia. Ne ovat valtavankokoisia lintuja. Asettuivat siihen patsastelemaan pylväskatajan viereen. Varsinainen maisemataulu.

Nyt kun ilmasto muuttuu, on ehkä samantekevää, tuhoutuuko tämä maapallo ihmisten osalta vai ei. Jotakin elämää todennäköisesti jää. Ehkä seuraava evoluutio ei enää etene niin vääjäämättömästi tuhon suuntaan kuin tämä. On elämässä voinut olla onnellisiakin hetkiä. Ihminen on oppinut jotain. Ihminen on rakentanut hienoja sivilisaatioita.

Kun kävin kävelemässä ja lintuja arvuuttelemassa, hävisi epätoivo pois mielestä. Se on hieno asia. Lintuja lähellä olen elämän alkupuolella. Ei siinä ole yksin, talvellakin varikset sanovat ohi mennessäni jotain.

Verkkokalvolle jäi se yksi hullu lintujoukko, joka äityi tanssimaan veden päällä. Vaikka me ollaan hyvin kaukaista sukua lintujen kanssa, niin samoja kosiorituaaleja näyttää olevan. Ihmisetkin näyttävät kosiessaan pähkähulluilta. Ja yhä enemmän ajattelen rakkauden vastapuolena sotaa. 

Luen Christa Wolffin Kassandraa, joka saa unettomaksi ilman mitään selvää syytä. Sitten otin lohduksi Julia Kristevan tekstin jossa analysoitiin feminismejä, käytiin läpi historiaa. Christa Wolffin kirjailijanura DDR:ssä on ollut taatusti tasapainottelua juuri naisen osan ja kirjailijanosan välillä. Siinä kirjassa tuntuu voimakas ahdistus läpi kirjan. Wolff ei nimennyt sitä mutta on siinä kirjassa aivan tarpeeksi sotasankareita.

Kassandra on ylpeä papin työstään. Ennustaminen tuntuu olevan huijausta, niin kuin sitä eivät ihmiset muuten tietäisi! Sitten tulin ajatelleeksi, että entäs jos Wolff on ajatellut myös kirjailijanhommaa jonkinlaisena petoksena, poseerauksenakin? Epäilemättä Stasin tyypit ovat nähneet sen sillä tavalla. Sitä en tiedä oliko DDR oikeasti jonkinlaisen uhan alainen, mutta salaiset poliisit ottavat aina silmätikuikseen luovien ammattien harjoittajat. Voi se tietysti johtua siitäkin että he ovat niin sinisilmäisiä, luovat ihmiset. 

Sitten tuli mieleeni Risto Ahti puhumassa radiossa. Hän oli jossakin muualla kuin studiossa mikrofonin ääressä, mutta puhe oli silti suoraa. Hän arvioi Suomen kielen tärkeimmäksi syyksi siinä, että maa selviytyi eteenpäin. Oli esteenä vieras valta vuosisatoja ja kielestä tuli sen takia hyvin voimakas. Suomen kielestä on myös amerikkalainen runoilija Gary Snyder sanonut aivan samoin. Hän oli lukenut tämän maan historiaa ja tiesi suuriruhtinaanmaan, mutta oli sitä mieltä että kieli oli ihmisiä yhteen tuova asia. Hänen mielestään Kalevala tuli oikeaan aikaan.

Suomea pitävät yllä kirjailijat. Heidän ansiotaan on kielellinen identiteetti. En tiedä voiko sitä kutsua vapaudeksi. Mutta ehkä kirjallisen elämän asioita pidetään tärkeämpänä meillä kuin monen muun kielen alueella.  Sitten kysyin ääneeni Ahdilta että kuka pitää, puhun usein radion kanssa, eikä hän ehkä edes sanonut sitä sillä tavalla. Tietenkin Risto Ahti mainitsi Aleksis Kiven, joka on suorastaan malliesimerkki kirjailijantyön tekemisestä henkensä uhalla.

Tässä on se kielikysymys myös. Kivi oli alkujaan Aleksis Stenvall ja puhui ruotsia. En tiedä kuinka kaksikielinen 1800-luvun Nurmijärvi oli. Kyllä hän joutui taistelemaan oppiakseen suomen. Aikuisena uuden kielen oppiminen ei ole helppoa.

Gary Snyder väitti että suomi teki tästä väestä kansakunnan. Olen aina ihmetellyt mikä on kansakunta. Muistan tajunneeni suunnilleen heti Amerikassa, että se ei ole kansakunta vaan jonkinmoinen kiehuva helvetinpata. Siellä kielestä ei ollut yhdistämään eri puolelta tulevia ihmisiä. En tiedä onko täälläkään.

Amerikkalaiset käyvät koko ajan oikeutta. Ihmettelin sitä kovasti. Sitten ymmärsin että he eivät tavoittele totuutta. Siksi maailma tuntuu ontuvalta tällä hetkellä. Ehkä tavanomaista enemmän savijaloilla seisovalta, ja kun on pallosta kysymys, niin eikö se termi ollut epäkesko?. Ja toisella puolen maapalloa yrittää selvitä savisin jaloin joku toinen jättiläismaa. Tuloksena on taatusti jonkinlainen mutavyöry. 

Kielestä ei oikeastaan pidä puhua enempää, muuten sanoihin alkaa kompastella. Minulla oli rannalla kamera mukana ja siihen tarttui tavattoman puuhakkaita sinisorsia. Niillä oli niin hirveä kiire, että hyvä että ehdin näpätä kuvan tai kaksi. Minua nämä herrat eivät tietenkään noteeranneet. Ensimmäinen ajatteli ruveta motkottamaan minulle, mutta jätti yhteen tavuun sen sitten. Sorsat menivät letkassa jonnekin muualle pitämään hallinnollista kokoustaan.