Lintujen pesinnän aikaan

Luin tällä kertaa Christa Wolffin Kassandran hyvin tarkkaan. Se kertoo ihmisistä ja jumalista, päähenkilö on aika nuori nainen, Apollonin temppelin pappi ja ennustaja. Tietysti Wolff kertoo omasta ajastaan, siitä, miten se vertautuu muinaiseen sotaan. On sotia ja kylmiä sotia. Mutta kirjassa on vanha antiikin Kreikan aika myös. Se tuntuu hyvin todelliselta sen vuoksi, että teatterin katsojat tuntevat siinä esiintyvät henkilöt. Heistä kirjoitetaan miltei jokaisen antiikin Kreikan näytelmäkirjailijan tekstissä. 

Troijan sodasta huolimatta yritetään elää jotakuinkin normaalisti. Olen ehkä tuolla aiemmin sanonut milloin Troijan sota oli. Siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta ehkä 1200-1100 eaa. Ei ole varmaa, oliko sitä sotaa ylipäänsä tai ovatko näytelmät historiallisia, mutta Troija on kumminkin hävinnyt/hävitetty.  Näytelmäkirjailija Aiskhylos kirjoittaa n. 500-400-luvulla eaa. ja Sofokles 400-luvulla eaa., niin että kuvauksia ja henkilöitä taisteluista on olemassa. 

Myös Kassandra on läsnä. Hänen luonaan Troijassa käydään kuulemassa, miten papitar selittää kyselijän edellisyönä näkemän unen. Uniin hän liittää usein ennustuksia. Sanoo sitä tai tätä detaljia unessa enteeksi esimerkiksi sodan käänteistä. Hän miettii unen aihetta ja kääntää sitä suurten tapahtumien kielelle. Tällaisessa puheessa on pienestä tulee suuri ja päinvastoin. Ennustaja voi leikkiä merkityksillä. Silti ne ovat raskaita. Niitä raskauttaa sota jonka keskellä eletään. 

Kassandra on Troijan kuningasparin Priamoksen ja Hekaben tytär. Apollon on Troijan suojelijajumala, jonka erikoisaluetta on lääkintä ja ennustukset. Apollonin kaksossisar on Artemis, äitiyden ja lapsenpäästön suojelija. Siksi ehkä Kassandra on pappi. En ole varma johtopäätöksestä, mutta Kassandralla on 17 sisarta ja veljeä. Yksi veli on se onneton Paris joka meni ja rakastui Helenaan. (Ks. tietoja esim. Robert Graves: The Greek Myths 1 ja 2) 

Wolff tulee antaneeksi aika perusteellisen kuvauksen ennustajasta. Koska Wolff itse kirjoittaa muinaisessa DDR:n valtiossa, Itä-Saksassa, niin hän piilottaa unien selityksiin freudilaisia ja muita psykologisia kerroksia. 

Wolff kertoo sodan keskelle joutuneen Kassandran elämäntarinan. Tilanne on uhkaava. Kassandra on paennut Troijasta ja ottanut lapset mukaansa, samoin heidän imettäjänsä. Hän tietää kyllä Kreikkaa lähestyessään, että hänet tapetaan. Siksi hänellä ei ole kovin kauan aikaa miettiä ja kertoa (kenelle?) tarinaansa. Wolff kertoo oikeastaan koko Troijan sodan, mutta ihmisten kannalta, soturien myös. Troijan kuninkaan palatsin juonittelut ovat sodan kannalta tärkeitä. Tämä ei ole sankaritarina. Tätä voi ajatella vaikka nuoren tytön kasvutarinana. 

Klytaimestra on Kassandran oikeastaan viimeinen vastustaja. Argoksen kuningatarta Klytaimestra tahtoo kostaa tyttären uhraamisesta. Näytelmien henkilöt eivät voi itselleen mitään. Kohtalottaret ja raivottaret kuiskivat näyttämöllä harhailevien ihmisten korvaan totuuksia. Ihmisten ei kannata yrittää taistella kohtaloaan vastaan. Taistelemalla vastaan he ainakin tuhoutuvat. 

Sankareitakin on erilaisia ja heille kirjailijat kirjoittavat omanlaisensa luonteen, antavat heille vanhemmat, sisaret ja veljet. Kassandran tarina on minkä tahansa levottoman ajan tarina. 

Ei auta: se on hieno kertomus yhden naisen elämästä kauan sitten. Sotia on ollut aina ja ilmeisesti sotimisen hulluus jatkuu edelleen. Siksi kaikki tietävät millainen onnettomuus se on ihmiselle, saati kaupungille, orjille ja n.k. vapaille ihmisille, palatsille ja vuorten luolissa asujille. Troija on ollut olemassa,siellä, mistä pääsee Hellespontoksen kautta Argokseen, jossa Klytaimestra odottaa Troijan sodan voittajaa. Kassandra jää vähäksi aikaa vielä vaunuihin. 

Koska hän on ennustaja, tietäjä, niin hän tietää miten Agamemnonin käy. Kuoro kommentoi. Välillä se tietää mitä on tulossa, välillä taas kyselee yhtä ahdistuneena kuin näytelmän ihmiset (ja kuoro on tässä Raivottaria tai niitä toisia, jotka ovat suopeita, eivät ihmisiä mutta käyttäytyvät kyllä ihmisten tapaan): neuvovat näyttämöllä olevia roolihenkilöitä ristiriitaisesti ja osoittavat yleisölle miten sattumanvaraista on kaikkien elämä. Kuoron rooli ilmenee esimerkiksi Aiskhyloksen Oresteiassa (suom. Kirsti Simonsuuri). 

Vanhoja tekstejä lukiessa tulee mieleen, miksi ihmiset ovat panneet aikansa kirjoittamiseen. Enemmänkin: miten hienosti he käyttävät henkilöitään, miten pätevästi ja näköjään pakottomasti he siirtelevät niitä . Jo lukiessa tajuaa, että heitä voi näytellä niin, että vuosituhannet häipyvät välistä pois ja meillä on näyttämöllä eläviä ihmisiä. Heillä on omat murheensa ja ilonsa aivan niin kuin meilläkin.

Runoilija Pentti Saarikoski on suomentanut sen minkä ehti muun kirjoittamisensa lomaan. Näin suomeksi filosofi Platonin pohdintaa kirjoittamisen ideasta, joka aina vain riivaa ihmisiä:

Kun puhe kerran on kirjoitettu, se kiertää kaikkialle ja tavoittaa sekä sellaisia jotka ymmärtävät sen että sellaisia joille sitä ei ole tarkoitettu, eikä se itse ymmärrä kenelle sen pitäisi kohdistaa sanansa ja kenelle ei. Pahoin pideltynä ja väärin kohdeltuna se aina tarvitsee tekijänsä apua: itse se ei voi itseänsä puolustaa ja auttaa. (Kirjallisuus antiikin maailmassa/Sari Kivistö)

Sari Kivistö kirjoittaa itsensä Platonin suulla siitä, miten käsikirjoituksille käy, sillä tavalla hän saa sanotuksi minkä takia antiikin kreikkalaiset rupesivat kirjoittamaan jotain muutakin kuin kaupunginhallinnon pöytäkirjoja. Ihmiset ovat varmaan aina tahtoneet tietää miksi elämässä on ilmiselvästi jonkinlainen surrealistinen sävy. Siitä huolimatta he jatkavat elämistään, olivat he sitten tullitarkastajia tai palatsinvartijoita.

Onko ihmisen oltava tullivirkailija tai palatsinvartija pystyäkseen ironiaan, joka kohdistuu vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen, esimerkiksi? Löysin kirjastosta Kirsti Simonsuuren opuksen nimeltä Akropolis (Tammi, 1999), kävin kirjastossa hikoilemassa muutama päivä sitten, nyt olisi ollut viileämpää. Simonsuuri  ajattelee, että kreikkalaiset suojautuvat raunioiden painolta ironian avulla. Suomalaiset osaavat käyttää kyllä ironiaa, mutta vaikuttaa siltä että sitä on hirveän vaikea kenenkään ymmärtää. Kreikkalaiset ovat aika varmoja siitä että hallitsijat eivät ironiaa tajua. Meidän ongelmamme on se, että edes kanssakansalaiset eivät sitä tajua.

Suomea ja Kreikkaa ei taida voida rinnastaa kovin hyvin. Kreikka istuu länsimaisen kulttuurin päällä ja on istunut syntymästään lähtien, Hellas. Olen miettinyt kovasti Troijan sotaa lukiessani näitä kreikkalaisia. Niissä näytelmissä on hirvittävää väkivaltaa. Nyt se alkaa tulla uniin, koska ilmeisesti Troijan sodasta on kulunut noin 3100 vuotta. Ei tarvitse miettiä millä tavalla ihminen on muuttunut. Nykyään tapetaan enemmän, ydinaseillakin uhitellaan. Hellas ei ollut valtio vaan siellä oli joukko kaupunkivaltioita. Siellä myös kuninkaat ja heidän poikansa taistelivat. Syynä oli omituisen usein joku outo kunniakäsite, josta edelleen puhutaan.

Tämän kesän helteet ovat ohi. Taitaa olla vasta toukokuu. Rupesin lukemaan Kreikan runomitoista ja kirjoittaja on H.K. Riikonen, joka tuntee Saarikosken runot hyvin. On vielä siteerattava tuosta opuksesta nimeltä Kirjallisuus antiikin maailmassa Alkaioksen (n. 620-560 eaa.) hieno juomalaulu, Pentti Saarikosken suomentama:

Juo, Melanippos! Juovu kanssani!

Luuletko näkeväsi aurinkoa, kun olet kuollut,

kun olet kulkenut kuohuvan Akheronin yli?

Tule. Älä tavoittele mahdottomia;

Sisyfos, kuningas, Aioloksen poika, miehistä viekkain.

yritti hallita kuolemaa –

kahdesti kulki yli kuohuvan Akheronin,

Siinä hänen viekkautensa,

mustan maan alla

Kronoksen poika sälytti taakan hänen harteilleen.

Tule, mitä turhista nyt jos koskaan.

Taivaalla on ohutta yläpilveä. Selvästi on alle 20 astetta lämmintä. Kurkku tuntuu karhealta, on pantava vaatetta enemmän päälle kun menee ulos. Mietin vesijumpassa onko mahdollista että kuningas Sisyfos on se sama tyyppi joka puskee sitä kivenjärkälettä vuoren rinnettä ylös, aina se vierii takaisin. Pitää tutkia asiaa.