Ritarin kuolema ja muita kohtaloita

Elena Ferranten Napoli-sarjassa oli kuvaus maanjäristyksestä Napolissa vuonna 1980. Juuri nyt tulin ajatelleeksi, että tulivuori St. Helens räjähti samoihin aikoihin, siellä Yhdysvaltain länsirannikolla. Olen käsittänyt että me kellutaan erittäin hyllyvällä pohjalla ja se sitten purkautuu hallitsemattomasti milloin missäkin. Geologit tutkivat maankuorta. Kun ei aivan osata vielä asentaa antureita sinne aivan lähelle sitä magmaa, joka on maan päällä laavaa, ei tiedetä miksi purkaukset ja järistykset tapahtuvat samoihin aikoihin. Mutta siellä syvällä on sula kerros.

Olen kuullut että torakat ja rotat lähtevät pakoon jo ennen kuin ihmiset tuntevat jalkojensa alla minkäänlaista liikettä. Ihmiset kyllä nakertavat tätä ohutta kuorta senkun ehtivät ja lisääntyvät vieläkin niin nopeasti, että varmasti se kuori vielä ohentuu pitkään.

Kysymys ei ole vain ihmisvanhempien tolkuttomuudesta, kun heidän on aivan pakko tehdä lapsia. Maapallo on epävarma siitä, tahtooko se edes niitä vuoria pinnalleen. Yrittää järistyksillä pudottaa niitä pois pinnaltaan. Ja sitten kirjailija antaa jonkun henkilönsä raivota siitä, että tolkuttomuus on vailla vertaa, kun valtio kannustaa ihmisiä tekemään lapsia. Kirjailija on Thomas Bernhard. Henkilö voi hyvin olla joku muukin kuin kirjailija itse. Tuskin sitä Bernhardia on kukaan yhteiskuntakriitikko työkseen ollut kuuntelemassa. En ole ainakaan kuullut että hän olisi ollut niitä kirjailijoita jotka riitelevät ääneensä kirjan henkilöiden kanssa. Inttämistä ne hänen romaanihenkilönsä kyllä harjoittavat koko ajan.

Eurooppalainen sivistys kukoisti jo siellä minolaisessa kulttuurissa, mutta se otti ja räjähti taivaan tuuliin. Että mitäs sitten? Ihmisiä jäi vielä. Nämä nykyiset ovat itse paljon tuhoavampia kuin mihin minolaiset pystyivät. Thomas Bernhard kirjoitti sieltä Inn-laaksosta, Inn niin kuin Innsbruck. Se on Itävaltaa. Siellä on vuoria ja metsiä. Yhdessä pienoisromaanissa ihminen muutti asumaan metsämajaan. Siellä on kovat talvet, kylmää oli eivätkä polttopuut olleet kuivuneet tarpeeksi.

Luen vierekkäin unettomina öinä Bernhardia ja Ryōkania. Bernhardin maan historiassa on natsiaikojen käsittelemättömiä asioita, se Anschluss vaikka, kun taas japanilaisilla on/oli zeniläisen itäisen maailman hyväksytty muoto, kerjäläismunkit, mutta sitten voi miettiä mitä muuta siellä oli. Olivatko Japanin sisällissodat jo loppuneet kun Ryōkan eli, siis 1758-1831?

Itävallassa on paljon katolisia. Siellä eivät ilmeisesti pitäneet yllä kerjäläismunkistoa, vaan pitäytyvät siihen porvariston malliin. Ehkä kerjäläismunkkeja ei enää ole? Aivan selvästi Bernhard (kuoli 1989) puhuu ihmisistä, jotka ovat sisäistäneet pikkuporvariston elämäntavan. Sitten vain omia aikojaan tapahtuu katastrofeja. Ihmiset hirttäytyvät tai tulevat hulluiksi. Se metsämajaan muuttanut oli ilmeisesti originelli tai erakko. Läpi lukemiseni yritän saada selvää siitä, miten johdonmukainen tai rationaalinen tapaus tämä Bernhard oli. Joka tapauksessa hän tekee edelleen vaikutuksen.

Puunhakkaajia siellä on, metsissä, mutta he kuolevat nuorina. Se on raskasta työtä, heillä on raajoissaan vuotavia haavoja, jotka eivät umpeudu. Siitäkin Bernhard kertoo, että puita on yhä vähemmän. Sitten ihmiset tuhoutuvat omituisesti. Heissä tuntuu esimerkiksi kuoleman mätänevä haju. Että jos jääkaapissa on lihaa, niin se haisee suunnilleen samanlaiselta. Olen nähnyt kun sika tapetaan. Mutta en päässyt niin lähelle että olisin voinut haistaa sen.

Kävin katsomassa Ingmar Bergmanin Seitsemännen sinetin elokuvateatterissa. Sekin kertoo näistä eksistentiaalisista vaivoista, joita ilman ei voi olla. Että miten ollaan päästy osallisiksi siitä valistuksen ajan perinnöstä, mutta suurin osa ihmisistä tuskin koskaan pääsee. Tässä on paljon sattumaa. Kai maailma veti henkeä.

Voi olla että siitä Bernhard puhuu. Pitää muistaa hengittää. Alan miettiä tässä unettomuuden aikana, että ehkä Ryōkan on lopulta liian kesy. Hän osaa aika rauhallisesti kirjoittaa kokonaisen maailman yhdellä istumalla. Rauhallisuus on voimaa. Olen käsittänyt että hän on ollut aika taitava kalligrafi myös, kirjassa on muutamia esimerkkejä siveltimellä kirjoitetuista runoista, en vain osaa kieltä:

Keskustelu unessa

Kun olen kaupungissa kerjäämässä ruokaa, 

tapaan tiellä oppineen vanhuksen.

Mestari, hän kysyy minulta, miksi

asut vuorilla valkeiden pilvien keskellä?

Herra, minä kysyn, miksi

te vanhenette täällä kaupungin pölyssä?

Ennen kuin saamme vastanneeksi kumpikaan

havahdun unestani aamukellon kumahduksiin.

(Ryōkan: Suuri hupsu, suom. Kai Nieminen, Basam Books 2002)

Kai Niemisen suomennos kyllä toimii. Se on suoraa puhetta ja oikein ja hyvin. Jos luen jotain muuta runokirjaa, niin silloin voi olla vaikeaa palata takaisin Ryōkaniin. Ei se johdu vieraudesta. Meillä on ehkä vähemmän puhetta ja enemmän riimittelyä. Aivan niin kuin meillä pitäisi olla enemmän järjestystä, että olisi asetettu runoudelle laki. Olisi kummallista jos se ei vaihtelisi, koska kirjoittaja ei ole joka hetki sama. Aamu on erilaista aikaa kuin ilta.

Bernhard kirjoittaa taas pitkää proosaa, vaikka pienoisromaanit eivät liikuta henkilöitä kovin paljon mihinkään suuntaan. Bernhardin mielestä Itävallassa vallitsee kova rangaistus lahjakkuudesta. Kai sitä tapahtuu muuallakin. Mutta tässä on yksi juoksutus, jollaisia Bernhard harrastaa:

Ja samalla kun valtio ja kun yhteiskunta ja kun massat tekevät kaikkensa hävittääkseen ajattelun, Oehler sanoo, me rimpuilemme kaikin käytettävissä olevin keinoin tätä kehitystä vastaan, vaikka itse enimmäkseen uskomme ajattelun järjettömyyteen, koska tiedämme, että ajattelu on täydellistä järjettömyyttä, mutta koska toisaalta tiedämme aivan tarkkaan, että ilman ajattelun järjettömyyttä meitä ei olisi tai me emme olisi mitään. Sitten tarraudumme siihen kepeyteen, jossa massalla on otsaa elää, vaikka se aina puheissaan kiistääkin tuollaisen kepeyden olemassaolon, Oehler sanoo, mutta luonnollisestikaan emme onnistu elämään kepeästi kuin massat.(Thomas Bernhard: Kolme pienoisromaania.[Kävely], suom. Tarja Roinila, Teos 2016)

Minusta noilla kahdella kirjailijalla, Ryōkanilla ja Bernhardilla, on sama sanoma. Sitä on ylipäänsä hyvä asia miettiä. Ja sitten jos on tai ei, kysytään miksi.

Seitsemäs sinetti jäi kyllä pyörimään päähän. Olin unohtanut suurimman osan elokuvan kuvista. Aivan ensimmäiseksi huomasin omituisen jutun: Bergman on ohjaajana hirveän teatraalinen. Voi se johtua vain siitä, että hän ohjasi paljon Dramateniin. Varsinkin nuorena hän todennäköisesti teki niin kuin monet elokuvaohjaajat tässä maassa: talvet ohjasi Dramatenissa ja sitten kesät teki elokuvia. Tämä elokuva on jo 1950-luvulta, luulin että se on vanhempi.

Olen aika varma siitä, että olen nähnyt tuon leffan elokuvateatterissa ennenkin, mutta en ole varma siitä missä. Valistunut arvaukseni on, että sitä ehkä esitettiin sunnuntaina matinea-leffana siinä Sveavägenin leffateatterissa, jossa oli usein hyviä ulkomaalaisiakin elokuvia. Mutta varmaan rikssvenskit pitivät myös Ingmar Bergmanista.

Sitä on vaikeaa tietää, koska en koskaan tutustunut kehenkään ruotsalaiseen. Suomalaiset elivät 1960-luvulla omissa porukoissaan. Slussenissa oli sodan käyneitä suomalaisia juoppoja, Slussenin sissejä. Kun siellä käveli, piti olla puhumatta suomea. Me oltiin Finnjäveleitä, vaikka Ruotsin talous ei toiminut ilman suomalaisia kesätyöntekijöitä. Eikä meillä puolestaan ollut edes opintolainoja, joten oli käytävä töissä että pystyi talvet opiskelemaan. Entä jos olisin tutustunut joihinkin ruotsinkielisiin opiskelijoihin? Olisivatko pitäneet vertaisenaan? Tuskin. Kyllä se maa oli luokkayhteiskunta. Oli siellä sitten pääministerinä Olof Palme tai ei. Jota vihasivat niin paljon, että hänet piti tappaa. Kukaan ei tiedä kuka lopulta tappoi.

Päädyin Olof Palmen murhaan miettiessäni Seitsemättä sinettiä. Ehkä siinä on jotain samaa. Siis se ketä kuolema jahtaa? Sehän jahtasi sitä ritaria. Se ei jahdannut sitä näyttelijäperhettä eikä tavallisia kunnon uskovaisia. Siinä kyllä poltettiin roviolla yksi tyttö, jolla oli ollut suhde pirun kanssa. Muistin nyt heti että silloin nuorena ihmettelin minkä takia se tyttö itsekin uskoi olleensa yhdessä pirun kanssa.

Ajankohta voi olla ihan mikä vain, tarina ihmisistä ja kuolemasta. Viimeinen ristiretki taisi olla 1300-luvulla, jos se ritari oli sillä retkellä. Tässä puvut ovat jostain teatterin puvustosta eikä niistä ole antamaan viitettä ajankohdasta. Tarina on arkkityyppinen. Siitä se kertoo ettei ihminen oikein voi kohtalolleen mitään. 

Muukalaisia ja vedenneitoja

On semmoinen karikatyyri, että naisia ja heidän feminisminsä astetta arvioidaan sen mukaan, kuinka muodinmukaisesti he pukeutuvat. Joskus takavuosina esimerkiksi vihreiden pukeutumisessa nähtiin vihreätä muotia. Siinä ehkä tarkoitettiin Partio-Aittaa tai jotain sellaista, tuskin kirpputorivaatteita. Karikatyyri olettaa, että ihmisissä oikeasti asuu jokin brändi.

Karikatyyri ei ota huomioon että kaikkialla on ihmisiä joilla ei ole varaa muuhun kirpputoriostoksille. Olen tietoinen siitä, että Suomeenkin on jo auennut elintasokuiluja. Muistan yhteistä, aika köyhää elämää 1950-luvulla. Köyhyys ei tarkoittanut sitä että pitää mennä seiniä pitkin ja yrittää sulautua. Ei semmoista tarvinnut yrittää, koska ei ollut vertailukohtia.

Minä en ole kyllä ikinä oikein kestänyt tavarataloja. Niissä on kelmeä valo ja ihmiset puikkelehtivat vaatetelineiden lomitse eksyneen näköisinä. Semmoiset paikat eivät houkuttele. Kirppareilla on ehkä samanlainen valo, mutta muuten atmosfääri on sen verran nuhruinen että sinne hukkuu se ihmisporukka.  Ja kun se joskus auringon paistaessa tulee esille, se on värikäs.

Eipä siellä usein ole tuttuja. Viimeksi käydessäni taisi olla tuttu nainen, joka on lähtöisin jostain itäisen Euroopan maasta, Albaniasta tai Bulgariasta. Joka tapauksessa hän oli ensin päätynyt Italiaan ja vasta sen jälkeen Suomeen. Nainen on iso ja lämmin, hänellä on yleensä mustat vaatteet, tai tummat. Olen opettanut hänelle vuosia sitten suomea, mutta tunnen muitakin siirtolaisia, koska täällä kaupungin laidalla heitä kuitenkin on. Tässä oli vieressä kierrätyskeskus ja monet juuri tulleet saivat sieltä töitä. Sitten kaupunki lopetti keskuksen. Minulta meni hyvä kirppari. 

Mutta en yleensä näe tuttuja myöskään kaupan ruokaosastoilla. Tiedän että ihmiset käyvät ostamassa ruokansa kerran viikossa, kun on kiire. Olen aika tavalla vapaa kuljeksimaan ja miettimään joka päivä mitä haluan. En keskittyisi tavaroiden rahtaamiseen vaikka olisin rikaskin. 

Vesijumpassa käyn pari kertaa viikossa. Hoidan niveliäni. Kun poljen vettä ja keskityn siihen että saan rytmin toimimaan ja tulen potkaisseeksi viatonta vesijuoksukaveria, anteeksipyyntö hyväksytään. Meitä on niin paljon, että uimme ja törmäilemme toisiimme vähän väliä. Mutta ihmiset ovat hyväntuulisia. Vedessä on täysin omaa kaikki aikamme, ollaan vapaita. Kai se johtuu siitä, että meissä on (muinaisten koulukirjojeni mukaan) 60% vettä.

Ulkona tihuuttaa ja sisällä on valoisaa. Veden lämpötila on käsittääkseni 27 astetta. Se on tarpeeksi viileää siihen, että nivelet ottavat ja lopettavat naukumisensa ihan vain siksi että tuntevat olevansa elementissään. Muistan lukeneeni jostain semmoisen teorian, että oli joskus kauan sitten ihmisiä, joista suurin osa vietti aikansa vedessä. Jostain syystä vedessä olijat olivat suurimmaksi osaksi naisia. Miehet siinä teoriassa kuvattiin puissa kiipeilijöiksi. Ehkä he olivat torjumassa vaaraa ja tähystivät olisiko haita jossain lähettyvillä?

Teoria oli sillä lailla hassu, että siinä väitettiin ihmisillä olleen jonkinlainen turkki vielä niihin aikoihin. Että ne lyhyet karvat turkissa pyörteilivät kun suuren veden laineet niitä kampasivat. En ole löytänyt sitä teoriaa enää mistään vuoskausiin, mutta joskus olen nähnyt maininnan siitä. He olisivat olleet, nämä vedenneidot, läheistä sukua joillekin vesiapinoille. Jostain syystä sellaisia ei ole enää. Muistan kerrotun myös, että vedenneito-teorian kannattajat olisivat olleet feministejä.

Olen usein miettinyt tuota teoriaa. Ehkä se voisi olla mahdollinen jossakin päin tropiikkia. Mutta uimahallissakin tulee ennen pitkää vähän kylmä. Ja on mentävä saunaan. Kai se paikka on ollut jossain etelämeren saaren lähellä. Muistaakseni Peppi Pitkätossun setä tai eno tai isä oli ollut jossain siellä päällikkönä neekereiden saarella. Olen varma siitä että Astrid Lindgren tarkoitti sillä mustaihoisia ihmisiä eikä mitään muuta. Minusta hän olisi ehkä voinut mennä vaatimaan selitystä siihen, miksi valkonaama-Pepin lähisukulainen oli neekerikylän päällikkö. Kirjailijan pitää kyetä vahtimaan luomiaan henkilöitä kuitenkin.

Eilen oli vähän hassu päivä naisten pukuhuoneessa. Olin pessyt hiukset, vain hoitoaineella, koska ne ovat kuivat. Hiuksia piti yrittää kuivata ja pukuhuoneessa on kuivaajia. Kuivaajan kuumuus saa hiukset näyttämään lähinnä heinätukolta. Se albanialainen kaverini pitää pitkää tukkaa ja se on heinätukko myös, mutta tietenkin musta. Nyt kun ajattelen häntä, toivon että hänellä on kaikki OK. 

En ole ymmärtänyt näitä maahanmuuttoviranomaisia ikinä, mutta oletan että jotain lakeja niillä kuitenkin on. Siitäkin näkyy kaikenlaisia uutisia lehdissä. Mutta ehkä kyse on vain siitä että byrokraatit ovat sitkeä ihmisluokka, joka nousee aina pinnalle siitä riippumatta miten pahasti se on lyöty jossain yhteiskunnallisessa kriisissä. Kriisien jälkeen kirjoitetaan aina hirveästi lakeja.

Mutta se hiusten leviäminen kuivaamisen jälkeen herätti naisjoukon siinä penkillä ja joku huusi: sä olet ihan enkelin näköinen! Mutisin, että olisi pitänyt ottaa suoristuspermanentti. Katsoivat ymmärtäväisesti. Totta kai: kukaan ei nuorena ollut tyytyväinen ulkonäköönsä. Sitten hymyilytti. Onhan noita flaamilaisen koulukunnan maalareita jotka ovat panneet pyhimyksille ja enkeleillekin juuri tällaisen tukan. Mutta oli tämä kyllä ensimmäinen kerta kun kukaan kutsuu minua enkeliksi. Risti seinään!

Muukalaisuutta olen pohtinut muutaman kirjan verran viime aikoina. Pidän joistakin lukemisistani kirjaa. Yksi asia on muukalaisuus. Jotenkin tuntuu siltä että se on lisääntynyt. Siihen on paljon syitä. Yksi on se, että ilmasto muuttuu ja ihmiset lähtevät vaeltamaan kohti maita joissa on vielä vettä ja veden mukana tulee ruokaa.  Sitten kun ihmisiä on paljon liikkeellä syntyy liikettä myös paikallaanolevien ihmisten kesken. Tai tulee yhteenottoja tulokkaiden ja vanhojen asukkaiden välillä. Nyt mietin tavallista enemmän sitä, miten tähän liikkeeseen pitäisi suhtautua. Vaikka me emme olisikaan vedenneitoja niin Afrikasta me kuitenkin olemme kotoisin. Mutta uimahallissa minä olen näitä miettinyt.