Ritarin kuolema ja muita kohtaloita

Elena Ferranten Napoli-sarjassa oli kuvaus maanjäristyksestä Napolissa vuonna 1980. Juuri nyt tulin ajatelleeksi, että tulivuori St. Helens räjähti samoihin aikoihin, siellä Yhdysvaltain länsirannikolla. Olen käsittänyt että me kellutaan erittäin hyllyvällä pohjalla ja se sitten purkautuu hallitsemattomasti milloin missäkin. Geologit tutkivat maankuorta. Kun ei aivan osata vielä asentaa antureita sinne aivan lähelle sitä magmaa, joka on maan päällä laavaa, ei tiedetä miksi purkaukset ja järistykset tapahtuvat samoihin aikoihin. Mutta siellä syvällä on sula kerros.

Olen kuullut että torakat ja rotat lähtevät pakoon jo ennen kuin ihmiset tuntevat jalkojensa alla minkäänlaista liikettä. Ihmiset kyllä nakertavat tätä ohutta kuorta senkun ehtivät ja lisääntyvät vieläkin niin nopeasti, että varmasti se kuori vielä ohentuu pitkään.

Kysymys ei ole vain ihmisvanhempien tolkuttomuudesta, kun heidän on aivan pakko tehdä lapsia. Maapallo on epävarma siitä, tahtooko se edes niitä vuoria pinnalleen. Yrittää järistyksillä pudottaa niitä pois pinnaltaan. Ja sitten kirjailija antaa jonkun henkilönsä raivota siitä, että tolkuttomuus on vailla vertaa, kun valtio kannustaa ihmisiä tekemään lapsia. Kirjailija on Thomas Bernhard. Henkilö voi hyvin olla joku muukin kuin kirjailija itse. Tuskin sitä Bernhardia on kukaan yhteiskuntakriitikko työkseen ollut kuuntelemassa. En ole ainakaan kuullut että hän olisi ollut niitä kirjailijoita jotka riitelevät ääneensä kirjan henkilöiden kanssa. Inttämistä ne hänen romaanihenkilönsä kyllä harjoittavat koko ajan.

Eurooppalainen sivistys kukoisti jo siellä minolaisessa kulttuurissa, mutta se otti ja räjähti taivaan tuuliin. Että mitäs sitten? Ihmisiä jäi vielä. Nämä nykyiset ovat itse paljon tuhoavampia kuin mihin minolaiset pystyivät. Thomas Bernhard kirjoitti sieltä Inn-laaksosta, Inn niin kuin Innsbruck. Se on Itävaltaa. Siellä on vuoria ja metsiä. Yhdessä pienoisromaanissa ihminen muutti asumaan metsämajaan. Siellä on kovat talvet, kylmää oli eivätkä polttopuut olleet kuivuneet tarpeeksi.

Luen vierekkäin unettomina öinä Bernhardia ja Ryōkania. Bernhardin maan historiassa on natsiaikojen käsittelemättömiä asioita, se Anschluss vaikka, kun taas japanilaisilla on/oli zeniläisen itäisen maailman hyväksytty muoto, kerjäläismunkit, mutta sitten voi miettiä mitä muuta siellä oli. Olivatko Japanin sisällissodat jo loppuneet kun Ryōkan eli, siis 1758-1831?

Itävallassa on paljon katolisia. Siellä eivät ilmeisesti pitäneet yllä kerjäläismunkistoa, vaan pitäytyvät siihen porvariston malliin. Ehkä kerjäläismunkkeja ei enää ole? Aivan selvästi Bernhard (kuoli 1989) puhuu ihmisistä, jotka ovat sisäistäneet pikkuporvariston elämäntavan. Sitten vain omia aikojaan tapahtuu katastrofeja. Ihmiset hirttäytyvät tai tulevat hulluiksi. Se metsämajaan muuttanut oli ilmeisesti originelli tai erakko. Läpi lukemiseni yritän saada selvää siitä, miten johdonmukainen tai rationaalinen tapaus tämä Bernhard oli. Joka tapauksessa hän tekee edelleen vaikutuksen.

Puunhakkaajia siellä on, metsissä, mutta he kuolevat nuorina. Se on raskasta työtä, heillä on raajoissaan vuotavia haavoja, jotka eivät umpeudu. Siitäkin Bernhard kertoo, että puita on yhä vähemmän. Sitten ihmiset tuhoutuvat omituisesti. Heissä tuntuu esimerkiksi kuoleman mätänevä haju. Että jos jääkaapissa on lihaa, niin se haisee suunnilleen samanlaiselta. Olen nähnyt kun sika tapetaan. Mutta en päässyt niin lähelle että olisin voinut haistaa sen.

Kävin katsomassa Ingmar Bergmanin Seitsemännen sinetin elokuvateatterissa. Sekin kertoo näistä eksistentiaalisista vaivoista, joita ilman ei voi olla. Että miten ollaan päästy osallisiksi siitä valistuksen ajan perinnöstä, mutta suurin osa ihmisistä tuskin koskaan pääsee. Tässä on paljon sattumaa. Kai maailma veti henkeä.

Voi olla että siitä Bernhard puhuu. Pitää muistaa hengittää. Alan miettiä tässä unettomuuden aikana, että ehkä Ryōkan on lopulta liian kesy. Hän osaa aika rauhallisesti kirjoittaa kokonaisen maailman yhdellä istumalla. Rauhallisuus on voimaa. Olen käsittänyt että hän on ollut aika taitava kalligrafi myös, kirjassa on muutamia esimerkkejä siveltimellä kirjoitetuista runoista, en vain osaa kieltä:

Keskustelu unessa

Kun olen kaupungissa kerjäämässä ruokaa, 

tapaan tiellä oppineen vanhuksen.

Mestari, hän kysyy minulta, miksi

asut vuorilla valkeiden pilvien keskellä?

Herra, minä kysyn, miksi

te vanhenette täällä kaupungin pölyssä?

Ennen kuin saamme vastanneeksi kumpikaan

havahdun unestani aamukellon kumahduksiin.

(Ryōkan: Suuri hupsu, suom. Kai Nieminen, Basam Books 2002)

Kai Niemisen suomennos kyllä toimii. Se on suoraa puhetta ja oikein ja hyvin. Jos luen jotain muuta runokirjaa, niin silloin voi olla vaikeaa palata takaisin Ryōkaniin. Ei se johdu vieraudesta. Meillä on ehkä vähemmän puhetta ja enemmän riimittelyä. Aivan niin kuin meillä pitäisi olla enemmän järjestystä, että olisi asetettu runoudelle laki. Olisi kummallista jos se ei vaihtelisi, koska kirjoittaja ei ole joka hetki sama. Aamu on erilaista aikaa kuin ilta.

Bernhard kirjoittaa taas pitkää proosaa, vaikka pienoisromaanit eivät liikuta henkilöitä kovin paljon mihinkään suuntaan. Bernhardin mielestä Itävallassa vallitsee kova rangaistus lahjakkuudesta. Kai sitä tapahtuu muuallakin. Mutta tässä on yksi juoksutus, jollaisia Bernhard harrastaa:

Ja samalla kun valtio ja kun yhteiskunta ja kun massat tekevät kaikkensa hävittääkseen ajattelun, Oehler sanoo, me rimpuilemme kaikin käytettävissä olevin keinoin tätä kehitystä vastaan, vaikka itse enimmäkseen uskomme ajattelun järjettömyyteen, koska tiedämme, että ajattelu on täydellistä järjettömyyttä, mutta koska toisaalta tiedämme aivan tarkkaan, että ilman ajattelun järjettömyyttä meitä ei olisi tai me emme olisi mitään. Sitten tarraudumme siihen kepeyteen, jossa massalla on otsaa elää, vaikka se aina puheissaan kiistääkin tuollaisen kepeyden olemassaolon, Oehler sanoo, mutta luonnollisestikaan emme onnistu elämään kepeästi kuin massat.(Thomas Bernhard: Kolme pienoisromaania.[Kävely], suom. Tarja Roinila, Teos 2016)

Minusta noilla kahdella kirjailijalla, Ryōkanilla ja Bernhardilla, on sama sanoma. Sitä on ylipäänsä hyvä asia miettiä. Ja sitten jos on tai ei, kysytään miksi.

Seitsemäs sinetti jäi kyllä pyörimään päähän. Olin unohtanut suurimman osan elokuvan kuvista. Aivan ensimmäiseksi huomasin omituisen jutun: Bergman on ohjaajana hirveän teatraalinen. Voi se johtua vain siitä, että hän ohjasi paljon Dramateniin. Varsinkin nuorena hän todennäköisesti teki niin kuin monet elokuvaohjaajat tässä maassa: talvet ohjasi Dramatenissa ja sitten kesät teki elokuvia. Tämä elokuva on jo 1950-luvulta, luulin että se on vanhempi.

Olen aika varma siitä, että olen nähnyt tuon leffan elokuvateatterissa ennenkin, mutta en ole varma siitä missä. Valistunut arvaukseni on, että sitä ehkä esitettiin sunnuntaina matinea-leffana siinä Sveavägenin leffateatterissa, jossa oli usein hyviä ulkomaalaisiakin elokuvia. Mutta varmaan rikssvenskit pitivät myös Ingmar Bergmanista.

Sitä on vaikeaa tietää, koska en koskaan tutustunut kehenkään ruotsalaiseen. Suomalaiset elivät 1960-luvulla omissa porukoissaan. Slussenissa oli sodan käyneitä suomalaisia juoppoja, Slussenin sissejä. Kun siellä käveli, piti olla puhumatta suomea. Me oltiin Finnjäveleitä, vaikka Ruotsin talous ei toiminut ilman suomalaisia kesätyöntekijöitä. Eikä meillä puolestaan ollut edes opintolainoja, joten oli käytävä töissä että pystyi talvet opiskelemaan. Entä jos olisin tutustunut joihinkin ruotsinkielisiin opiskelijoihin? Olisivatko pitäneet vertaisenaan? Tuskin. Kyllä se maa oli luokkayhteiskunta. Oli siellä sitten pääministerinä Olof Palme tai ei. Jota vihasivat niin paljon, että hänet piti tappaa. Kukaan ei tiedä kuka lopulta tappoi.

Päädyin Olof Palmen murhaan miettiessäni Seitsemättä sinettiä. Ehkä siinä on jotain samaa. Siis se ketä kuolema jahtaa? Sehän jahtasi sitä ritaria. Se ei jahdannut sitä näyttelijäperhettä eikä tavallisia kunnon uskovaisia. Siinä kyllä poltettiin roviolla yksi tyttö, jolla oli ollut suhde pirun kanssa. Muistin nyt heti että silloin nuorena ihmettelin minkä takia se tyttö itsekin uskoi olleensa yhdessä pirun kanssa.

Ajankohta voi olla ihan mikä vain, tarina ihmisistä ja kuolemasta. Viimeinen ristiretki taisi olla 1300-luvulla, jos se ritari oli sillä retkellä. Tässä puvut ovat jostain teatterin puvustosta eikä niistä ole antamaan viitettä ajankohdasta. Tarina on arkkityyppinen. Siitä se kertoo ettei ihminen oikein voi kohtalolleen mitään.