Exit N

En tiedä miten tässä käy, yksinolemisessa, mutta on oltava taukoja. Iso miinus omassa olemisessani on syysmyrsky, jalkoihin sattuu ja käveleminen on hankalaa. Osaanpa sentään kävellä! Sitten ovat valot ja äänet ja puhe pukuhuoneessa ja vesijumpan aikaan lihasten kinnaus. Sauna ja vesi, aivan oikeita elementtejä.

Sitten voin istua tässä ja kirjoittaa. Pidän lohikäärmepuusta joka kasvaa tässä Papan kirjoituslipaston (Monumentiksi ristityn) vieressä ja on jo korkeammalla, ylimmät lohikäärmepuun pari tupsua, siis se nuolee kohta Malevitšin Punaista neliötä. Se Malevitš me löydettiin roskiksesta joskus parikymmentä vuotta sitten.  Kirjoituskoneen hakkaaminen oli ajoittain oikeasti raskasta. Tämäkin sattuu selkään ja niskaan, mutta aivot saavat tehdä enimmän työn nyt. 

Ajattelen lintuja, jotka lentelivät hätäisinä eilen talipalloille ja takaisin oksille. Ne tietävät ilman muutoksen paljon ennen meitä. Tämä on ylellistä. Minun ei ole tarvinnut olla liiterissä tekemässä polttopuita iltaa varten. Ei ole tarvinnut kantaa vettä navetan edessä olevasta kaivosta. Ei ole tarvinnut hoitaa lehmiä kuudelta aamulla ja sitten käydä vielä toisen kerran se sama läpi. 

Mietin vähän aikaa kuka oli radiossa puhumassa iltapäivällä kirjailijan kurjasta kohtalosta. Päätyi olemaan Antti Nylèn puhumassa kirjastaan nimeltä Häviö. Kirjan nimi kuulostaa Thomas Bernhardilta, jolla oli semmoinen kirja kuin Haaskuu ellei se ollut Hakkuu. Nylèn ei kyllä kuulosta yhtä  epätoivoiselta tai kyyniseltä kuin Bernhard, vaikka en ole kyllä kuullut hänen puhuvan koskaan, hän on kirjoittanut esimerkiksi kissoista hyvin lämpimästi. Mutta kyllä hän pohtii kirjailijan elämää ja maailmaa vähän synkästi. En ole varma siitä onko hän oikeasti synkkä, mutta onhan taiteilijassa ilman palkkaa jotain kummallista aina. 

Minä olen aina tiennyt että palkkaa ei tule, mutta entä jos ihminen on aivan tavaton lahjakkuus ja päätyy sitten tekemään työtään siitä huolimatta, että kukaan ei maksa palkkaa. Apurahat ovat ainut mahdollinen raha, koska kirjat eivät myy. Ihmiset eivät enää osta kirjoja. Sen lisäksi kirjakaupat eivät ota kirjoja myyntiin. On täysin sattumanvaraista kuka sattuu saamaan kirjaansa johonkin näkyville. Päädyn ajattelemaan, että taiteilijanpalkkaa ei voi olla, koska taiteilijantyötä ei voi konrolloida, se syntyy ihmisten päässä. Sitä paitsi se vie koko elämäniän. Maa ei tahdo niskaansa semmoisia ajattelijoita.

Mutta miten kirjastot enää pystyvät toimimaan kun kirjakaupatkaan eivät toimi? Ei ole olemassa enää kirjallisuuskritiikkejä ja loppui sekin kirjastojen kirja-arvio -julkaisu. En muista enää miksi sitä kutsuttiin. Arvosteleva kirjaluettelo? Olen niitä joskus selaillutkin, koska olen aina lyöttäytynyt kirjastovirkailijoiden seuraan, kun olen voinut. Se on fiksua porukkaa. 

Pimeyden aikaan kirjoitan paljon. Olen tyytyväinen itseni seurassa. Se ei tarkoita sitä että olisin tyytyväinen itseeni, mutta tarkoittaa sitä että en ole jatkuvassa ristiriitatilanteissa ja varsinkin motiivien suhteen. Olen oppinut menemään ulos ja tuulettamaan päätäni.  Kun meren rannalla tuulee, tuuli vie turhat jutut päästä pois. 

Mutta en muista lapsena ja nuorena kuulleeni, että kirjeiden tai päiväkirjan kirjoittaminen on jonkinlainen hyve ja kuuluisi jotenkin sivistyneeseen elämään. Olen ymmärtänyt että sivistys ei ole mitenkään korkeassa kurssissa enää. Mikä ihmisiä estää panemasta itseään viemäriin? Mutta kun puhuttiin lukutaidottomuudesta, niin puhuttiin siitä, että ihmiset eivät kirjoita kirjeitä tai päiväkirjaa. Miten mahtaa olla tutkimuksen laita?

Lapsi oli aamulla rantautunut Kuala Lumpurista. Tai jostain sieltäpäin. Sen päälle meni töihin.  Muistutin lasta Medvedevin Venäjän lukemisesta. Arvasin ettei se ole sitä kirjaa lukenut läpi. Laiskamato! Mutta kuulosti se täyspäiseltä silti.

Muistin sen elokuvaohjaajan eilen, Andrei Zvjagintsevin, ja ajattelin sitä elokuvaa nimeltä Leviathan. Se oli kovasti raamatullinen elokuva kyllä. Kysymys ei ole kumminkaan ortodoksikirkosta, vaan yleisinhimillisestä näkökulmasta. Siinä oli kertomus yhdestä perheestä ja sen tuhoutumisesta, mutta myös paljon enemmästä. Kun siinä oli kyse Kuollan niemimaan maisemista ja niistä ihmisistä siellä, niin se osuu lähelle. Se ei kuitenkaan ole maantieteellinenkään asia. Siinä perheessä perheen äiti tappaa itsensä. Perheen isä joutuu vaimon murhasta vankilaan, niin että syntyy vaihteeksi taas yksi orpo poika Venäjälle. Kukaan ei välitä.

Samaa teemaa Zvjagintsev käy läpi myös uudemmassa elokuvassa, jossa kuvataan keskiluokkaista venäläisperhettä ja nyt keskellä Moskovaa. Siinäkin lapsi tuhoutui. Satun tietämään jotain perheen sisällä syntyvästä vihasta. Joka jää henkiin, voi yrittää pysytellä erossa konflikteista. Suomi ei eroa perhejutuissa kovin paljon muusta maailmasta.

Olen miettinyt, millaisia isojen ihmisapinoiden yhteisöt ovat olleet. Ehkä niissä on ollut tappamista aivan yhtä lailla? Ajattelen tuota Venäjän ”oikeudellista nihilismiä” josta puhutaan tuossa Medvedevin Venäjä-kirjassa (kirjoittajat Susanna Niinivaara ja Hanna Smith, Siltala 2011). En tiedä mikä siinä hannaa, mutta ilmeisesti 500 vuoden aikana mitään kehitystä ei ole tapahtunut. Kyllä kai riippumaton, oikeudenmukainen oikeudenkäynti on yhteiskunnan yksi tukipilari. Ihmisapinoilla semmoista ei vielä ole ollut, vaikka kyllä kai isoilla apinoilla on aika kattava kielijärjestelmä itsekullakin. 

Surullista tämä on tietenkin ennen kaikkea. Venäjällä olisi vaikka kuinka hieno ja dynaaminen maa, ihmiset menisivät eteenpäin. Naapurihan se on kuitenkin. Eniten harmittaa, että en tiedä millaista kirjallisuutta siellä nyt kirjoitetaan. En usko että ihmiset ovat siellä kirjoittamista ja lukemista lopettaneet.

Kaikenlaisia on. Viralliset tahot poistivat melkein kaikki somalit täältä. Täällä on harmaata heidän lähdettyään. Sellainen elämä mitä ne pitivät! Ja värikkäät vaatteet, valopilkut! Ja lapset, joiden kanssa istuin portailla lukemassa läksyjä! Nämä ihmiset ovat köyhiä ja pettyneitä elämäänsä, siis suomalaiset, ja siitä sitten päätös poistaa somalit. 

Huomasin uutisista että myös Tanska on ajatellut panna ulkomaalaisia yksinäiselle saarella, Australia oli ensimmäinen. He eivät työnnä kaikkia sinne, vain sellaiset, jotka ovat tehneet jonkun rikoksen. Se iloinen Tanska jonka tapasin vuonna 1971 syksyllä on häipynyt. Vieraanväriset ovat uhka. Mutta kysymys on varmaan myös kielestä. 

Läheltä liippaa tuota ihmisapinalaumojen yhteisöllisyyttä. Joskus aina välillä olen miettinyt sitä Jane Goodall-tutkijaa, että ehkä hän on ihmisapinoiden kanssa kommunikoidessaan oikeasti ajatellut kohdanneensa jonkun entisen ”paremman” ihmisen. Kuitenkin hän on ehdottomasti puhunut heistä kuin kaltaisistaan, sukulaisista, arvostavasti. Hän tunsi ne simpanssinsa. Simpanssit eivät ole korruptoituneita.

Näinä aikoina olen ihmetellyt mahtaako hän olla hengissä enää. Amerikka on niin täynnä ääniä, että yksi ihmisapinatutkija ei ehkä kuulu enää. Ehkä tuuli kääntyy vielä, tulevat paremmat ajat.

Amerikasta kuului eilen että N oli kuollut muutama päivä aikaisemmin. Ajattelin tänä aamuna että ehkä hän on tullut katsomaan miten minä voin. Hymähtelin, mutta kuitenkin sanoin ääneen hänen nimensä. Uskovaisten mielestä kuollut on olemassa vielä jonkin aikaa sen jälkeen kun on kliinisesti kuollut. Minä en usko niihin juttuihin eikä uskonut myöskään N, joku pastori oli tullut katsomaan hoitokodin potilaita ja kysynyt haluaisiko N laulaa hymnin. N: "I've had enough religion!”, se nyt vielä puuttuisi, kun kuolemisessakin on hommaa!

N sanoi joskus pari vuotta sitten peruvansa ajatuksen, että asuttaisiin kaikki taas yhdessä. Ennen hän kyllä toivoi että meillä olisi yhteinen kommuuni uudestaan. Nyt hänen mielestään Amerikka on muuttunut kammottavaksi  ja painajaismaiseksi paikaksi.

N näki sen selvästi. Mutta vaikka hän olikin kuolemansairas, niin eivät aivot olleet vielä kuolleet. Hän oli aivan viimeiseen asti puhunut ystävien kanssa, sitten nukahti eikä enää herännyt. Ei juuri kipuja.

Nyt kun hän on poissa ja moni muukin siinä maassa on jo sairastunut, jotkut varmasti putoavat suorilta jaloiltaan, niin tuskin sinne on enää menemistä. Nyt ovat nämä maanjäristyksetkin. Alaskassakin järisi. Katselin eilen tietä joka oli romahtanut  ja Anchoragen kaupunkiin johtavaa vuonoa ja siellä vuonossa kulkevaa suurta kauppa-alusta, kiertämässä niemeä. Osin jääkansi vuonon päällä. Mutta kun on vuorovesi niin se rikkoo jäitä. Siksi siellä ehkä on sitten se satama.

Täällä on satanut yöllä lunta. Valokuvieni maisemat ovat aika varmasti nyt olemassa. Tämä on N-päivä. Noiden 50 vuoden takaisten ystävien olemassa olo on tärkeä sen takia, että he eivät edustaneet vain sattumanvaraista ystäväpiiriä, vaan kaikki tekivät työtä edistääkseen maailman oikeudenmukaisuutta. Jokainen meistä taisteli sen puolesta. Olimme hyvin  nuoria tietenkin.

Maailman tärkein projekti oli saada rauha tulemaan. Se oli yhteistä sen kaukaisen pienen maan, Vietnamin, ja minun ja ympärillä olevien muiden ihmisten mielestä. Siksi N oli sitä mieltä, että ei nyt kannata tulla. Eikä sitten enää ehditty nähdä.